Browsing by discipline "Ympäristöoikeus"

Aurinkosähkön tuotanto on lisääntynyt sekä Suomessa että maailmalla. Poliittisella tasolla halutaan entisestään lisätä uusiutuvan energian hyödyntämistä. Uusiutuvaa energiaa koskeva lainsäädäntö on kehittynyt maailmalla nopeasti ja oletettavasti näin tulee tapahtumaan myös Suomessa. Jotta lainsäädäntöä on mahdollista kehittää aurinkosähkön tuotantoa ja myyntiä edistävään suuntaan, on tärkeää tunnistaa, millaiset puitteet voimassa oleva lainsäädäntö asettaa aurinkosähkön tuotannolle ja myynnille. Pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan, kuinka lainsäädäntö edistää pienimuotoisen aurinkosähkön tuotantoa ja myyntiä. Kriittisen lainopin avulla tarkastellaan myös, kuinka lainsäädäntöä tulisi tulkita, jotta aurinkosähkön tuotannon ja myynnin kannattavuus paranisi. Lainsäädännössä on useita aurinkosähkön tuotantoa ja myyntiä edistäviä säännöksiä. Sähkömarkkinalaki takaa pienimuotoisen aurinkosähkön tuottajille hyvät edellytykset päästä sähkömarkkinoille. Lisäksi sähköverkkoon liittymisen kustannuksia on rajoitettu, sähkön mittauksen suhteen on säädetty pienvoimaloita koskeva helpotus ja pientuottajat on vapautettu sähkön valmisteveron maksamisesta, mikäli sähköä ei siirretä sähköverkkoon. Periaatteessa pientuottaja voi olla myymästään sähköstä ALV- ja tuloverovelvollinen, mutta kattavien vähennysoikeuksien vuoksi pientuottajalle ei käytännössä jää veronalaista tuloa itse tuottamastaan ja myymästään aurinkosähköstä. Aurinkosähkön tuotannon kannalta positiivista on myös aurinkopaneelien ottaminen huomioon maankäyttö- ja rakennuslaissa. Tutkielmassa tarkastellaan myös lainsäädännön aukkoja ja puutteita pienimuotoisen aurinkosähkön tuotannon ja myynnin kannalta sekä annetaan lainsäädännön kehitysehdotuksia. Lainsäädännössä on aukko sähkön mittauksen osalta. Mittausmenetelmiä koskevan sääntelyn puutteesta johtuen verkkoyhtiöt soveltavat erilaisia mittausmenetelmiä. Verkkoyhtiöiden soveltamat erilaiset mittausmenetelmät asettavat sähkön tuottajat eriarvoiseen asemaan. Tilanne voitaisiin korjata lainsäädännön aukon paikkaamisen lisäksi sähköverkkoyhtiöiden vapaaehtoisella standardoinnilla. Lainsäädännön avulla sähkön pientuottajat on vapautettu sähkön valmisteveron maksamisesta, kun sähkö siirtyy omaan käyttöön kiertämättä sähköverkkoyhtiön sähköverkon kautta. Tämä säännös mahdollistaa itse tuotetun sähkön valmisteverottoman käytön omakotitaloissa, mutta ei taloyhtiöissä. Nykyisillä taloyhtiöiden sähkökytkennöillä aurinkosähkö kiertää sähköverkkoyhtiön sähköverkon kautta asuntoihin. Tällöin sähkön valmistevero tulee maksettavaksi ja itse tuotetun aurinkosähkön kannattavuus heikkenee. Lainsäädäntö ei ota huomioon taloyhtiöiden omaan sähköntuotantoa sekä kulutusta ja tältä osin lainsäädännössä on puute. Se tulisi korjata siten, että lainsäädännössä otettaisiin huomioon aurinkosähköä tuottavat taloyhtiöt.

The aim of this study is to provide analyse the financial commitments of developed country parties under the Global Climate Change Regime (GCCR) and how these commitments promote the objectives of the regime. In the first part of this research I examined GCCR and the regulation process that takes place under it. GCCR is a specialized regime that operate semi-autonomously and as such contributes to the fragmentation of international law. This part is followed a brief overview of the evolution of the financial commitments within the GCCR. The I illustrate the significant change in the level of operationalisation brought on by the Copenhagen Accord and subsequent COP decisions. The analysis itself is done in two parts. The first half of utilizes the legal dogmatic research method to examine the individual provision on providing, mobilizing and reporting climate finance. The second part of also utilizes the legal dogmatic. The analysis is concentrated on the objectives of GCCR and the role of CF has in promoting these objectives. In the final part of this research I explore the possible options to enhance the effectiveness with principles of international law and customary law. The result of the analysis is that there has been much development in operationalization of the financial commitments after the Copenhagen Accord. The operationalization is however incomplete. This is due to several factors. Firstly, term climate finance lacks agreed definition which makes measuring the financial flows accurately difficult. Secondly, the obligation to provide climate finance is a collective procedural obligation which cannot be transformed to obligations for individual states before burden sharing agreement is reached. The principles of international law can be used to guide the parties in deciding what is fair and equitable burden sharing, but they alone cannot be used to remedy the absence of agreed definition and burden sharing agreement. The commitments on climate finance are ambiguous and the sums of remain arbitrary. Compliance assessment on individual state on its commitments is nearly impossible. The current climate finance framework of the GCCR is disconnected from the objectives of the regime does little to promote them.

The Clean Energy Package reformed the electricity market design with hopes for adapting the electricity system to the challenges of the future. Especially important was to create an efficient electricity market that could improve cross-border trading and the possibilities for energy technologies. This paper aims at identifying the new regulatory framework for energy storage systems. In addition, the electricity market design’s impact on security of electricity supply is assessed. The method used is a literature review based on EU official documents regarding the electricity market design. In addition, scientific articles provide understanding on the economic and technical possibilities of energy storage systems in the new electricity market design. The impact on security of electricity supply is based on the technical and legal capabilities that are assessed in relation to the needs of the electricity system. As illustrated in this paper, the new regulatory framework improves significantly the case for energy storage systems. The reforms are divided into the core rules, rules regarding access, market reforms and including energy storage in long-term network planning. These reforms indicate the expectations that policy makers have for energy storage. In addition, by reforming the framework for energy storage, the security of electricity supply will improve as a result of removing the need for capacity mechanisms, creating a favorable environment for renewable energy production and improving the affordability of electricity.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on pääosin 2000-luvulla luonut moninaisia ympäristöongelmia käsittelevän oikeuskäytännön. Suurimmaksi osaksi tämän laajenevan oikeuskäytännön tapaukset liittyvät meluun ja teollisuuden saasteisiin. Tarkastelemalla tapauksia, joissa erilaiset saasteet ovat vaikuttaneet valittajan terveyteen tai hänen oikeuteensa nauttia kodistaan, voidaan todeta, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen käyttämät arviointikriteerit ovat tällaisissa tapauksissa vakiintuneet. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen vakiintuneen tulkinnan mukaan saasteet voivat estää henkilöä nauttimasta kodistaan niin, että ne loukkaavat valittajan yksityis- ja perhe-elämää tai kodin suojaa. Ympäristöhaitta voi estää henkilöä nauttimasta kodistaan, vaikkei se vaarantaisi vakavasti hänen terveyttään. Jos haitta kohdistuu välittömästi valittajaan ja ylittää tietyn vakavuusasteen, voi Euroopan ihmisoikeussopimuksen artikla 8 soveltua tapaukseen. Tarkastelipa EIT asiaa valtion negatiivisen tai positiivisen velvoitteen valossa, sovellettavat periaatteet ovat lähtökohtaisesti samat. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin korostaa arvioinnissaan valtion laajaa harkintamarginaalia ja tasapainon löytämistä yksilön ja yhteisön intressien välillä. Euroopan ihmisoikeussopimuksessa on tiettyjä rajoittavia tekijöitä, jotka tekevät sen soveltamisesta luonnonsuojelullisiin tarkoituksiin vaikeaa. Ensinnäkin Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen voi valittaa vain väitetyn loukkauksen uhri. Vaatimuksesta, seuraa esimerkiksi se, että tuomioistuimeen ei voi valittaa yleisestä ympäristöön liittyvästä haitasta tai pilaantumisesta, jos se ei vaaranna valittajan Euroopan ihmisoikeussopimuksen turvaamaa oikeutta. Lisäksi EIT tutkii hyvin harvoin valituksia, jotka kohdistuvat tulevaisuudessa mahdollisesti tapahtuviin loukkauksiin. Kuten Tukholman julistuksen ensimmäisessä artiklassa todetaan, myös tulevat sukupolvet tulee ottaa luonnonsuojelussa huomioon. Ennalta varautumisen periaatteen mukaan taas, jos toiminnan epäillään aiheuttavan luonnolle peruttamatonta haittaa, tulee siihen puuttua vaikkei asiaa olisi tieteellisesti pystytty vielä todistamaan. Esimerkiksi näille ympäristönsuojelun kannelta keskeisille näkökohdille kapea uhrin määritelmä ei anna sijaa. Sen lisäksi, että valittajan on osoitettava saasteiden vaikuttavan häneen välittömästi, hänen on myös näytettävä loukkauksen ylittävän tietyn vakavuusasteen. Tätä arvioidessaan EIT:n on tukeuduttava muun muassa viranomaisten tuottamiin materiaaleihin. Vertaamalla eri saasteisiin liittyviä tapauksia voidaan todeta, että valituksen menestymisen kannalta keskeistä on pystyä esittämään valitusta tukevaa tieteellistä näyttöä. Ilman yksiselitteisiä tutkimustuloksia, joissa saasteiden on vahvistettu aiheuttavan terveysvaikutuksia ihmisiin, EIT todennäköisesti hylkää valituksen. EIT on siis hyvin riippuvainen ulkopuolisten tahojen, yleensä viranomaisten, tuottamasta materiaalista. Näin ollen viranomaiset, jotka eivät ole kiinnostuneita selvittämään saasteiden aiheuttamia vaikutuksia väestöön, esimerkiksi taloudellisten intressien vuoksi, voivat tehdä menestyvän valituksen tekemisestä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen mahdotonta. Toiseksi, koska on vaikea todistaa tietyn saastelähteen aiheuttaneen valittajan terveysongelmat, usein joudutaan turvautumaan alueen väestön tasolla tehtyihin tutkimuksiin. Siihen, että saasteiden aiheuttamien aiheuttamia sairauksia voidaan havainnoida alueen väestön tasolla, todennäköisesti menee aikaa. Tällöin tilanne ympäristönsuojelun kannalta voi olla jo hankala. Vaikka valittaja olisikin onnistunut näyttämään oikeuden loukkauksen, voi valtio vedota sen sallittavuuteen. Oikeuden rajoitus voi olla sallittua esimerkiksi alueen taloudellisen hyvinvoinnin vuoksi. Lisäksi valtiolla on laaja harkintamarginaali liittyen esimerkiksi erilaisten ympäristöön liittyvien toimenpiteiden tarpeellisuuteen ja niiden mahdolliseen kohdentamiseen. Tämä johtuu siitä, että EIT katsoo kansallisilla viranomaisilla olevan paremmat valmiudet arvioida ympäristökysymyksiin liittyviä sosiaalisia ja teknisiä ulottuvuuksia. Esimerkiksi arvioitaessa onko valtio saavuttanut tasapainon yksilön ja yhteisön edun välillä, EIT ei ota kantaa siihen, mihin toimiin valtion on ryhdyttävä tasapainon saavuttamiseksi. Sen tarkastelu lähinnä rajoittuu siihen, onko päätöksentekoprosessissa otettu yksilön näkökulma huomioon. Myös ympäristölainsäädännön rikkominen johtaa usein siihen, että EIT katsoo tasapainon jääneen saavuttamatta. Suurta osaa menestyneitä saasteisiin liittyviä valituksia yhdistääkin viranomaisen kykenemättömyys noudattaa kansallista ympäristölainsäädäntöä tai tuomioistuimen tuomiota. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen taipumus ympäristöasioissa korostaa toissijaisuuttaan suhteessa valtioihin rajoittaa sen mahdollisuutta puuttua ympäristön kannalta vaarallisiin tilanteisiin. Kun otetaan huomioon edellä mainitut Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön asettamat rajoitteet ja erilaisia saasteita käsittelevän oikeuskäytännön ominaispiirteet voidaan huomata, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa menestyy parhaiten tapaukset, joissa alueen saastetilanne on ollut niin vakava ja pitkäaikainen, että sen vaikutuksia voidaan mitata jo väestöntasolla. Jos ei ole olemassa tutkimuksia, jotka osoittavat esimerkiksi alueella olevan kohonnut valittajan tulee näyttää kausaalinen linkki tietyn saastelähteen ja hänen terveydentilan välillä. Jos valittaja taas asuu alueella, jossa väestön keskimääräinen terveydentila on todistetusti heikentynyt saastuneisuuden vuoksi, hänellä on mahdollisuus valittaa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen vaikka saasteet eivät olisikaan aiheuttaneet haittoja juuri hänelle. Jos saasteiden aiheuttamat haitat tulevat arvioitavaksi artiklan 8 alla, EIT voi tällöin positiivisten toimintavelvoitteiden nojalla velvoittaa valtion esimerkiksi täytäntöönpanemaan ympäristölainsäädäntöä ja antamaan tietoa saasteiden vaikutuksista.

Tutkielmassa käsittelen vihreitä joukkovelkakirjoja koskevaa sääntelyä. Vihreät joukkovelkakirjat ovat suhteellisen uusi rahoitusinstrumentti, jossa keskeisenä määrittävänä tekijänä on varojen käyttäminen ympäristöä tai kestävää kehitystä tukeviin kohteisiin. Oikeudelliselta kannalta tarkasteltaessa vihreisiin joukkovelkakirjoihin liittyy kuitenkin tärkeitä kysymyksiä, kuten millä tavalla velkakirjan ”vihreys” määritellään, miten vihreyteen liittyvistä ominaisuuksista tulisi tiedottaa sijoittajille, ja mitä mahdollisista väärinkäytöksistä seuraa. Koska vihreän joukkovelkakirjan tärkein erottava tekijä tavallisesta joukkovelkakirjasta on ympäristöllisten tavoitteiden edistäminen, edellä esitettyihin kysymyksiin vastaaminen on tärkeää toimivien vihreiden joukkovelkakirjojen markkinoiden toiminnan ja sijoittajien luottamuksen kannalta. Tutkielman tutkimusmetodi on kuvailtavissa sääntelyteoreettiseksi, ja tutkimuksessa keskitytään vihreitä joukkovelkakirjoja koskevan itsesääntelyn ja Euroopan unionin kestävää sijoittamista koskevan lainsäädäntöpaketin arviointiin. Lainsäädännön arviointi pohjautuu sääntelyteorian piirissä kehitettyihin sääntelystandardeihin, jotka olen tutkimuksessa rajannut sääntelyn vaikuttavuuteen ja kustannustehokkuuteen. Tutkielman keskeinen kysymys on se, miksi itsesääntelyn lisäksi tarvitaan oikeudellista sääntelyä. Esitän tutkimuksessa, että vaikka monet itsesääntelyyn yleisesti liitetyt edut toteutuvat myös vihreitä joukkovelkakirjoja koskevan sääntelyn kohdalla, itsesääntely ei ollut riittävä sääntelykeino sijoittajien luottamuksen turvaamiseksi. Keskeinen itsesääntelyyn liittyvä ongelma on vihreitä joukkovelkakirjoja koskevien itsesääntelynormistojen suuri lukumäärä, mistä aiheutuu sääntelyn pirstaloitumista, ja siten epäselvyyttä esimerkiksi käsitteiden tai liikkeellelaskijan velvollisuuksien osalta. Toinen ongelma on itsesääntelyn vapaaehtoisuus, ja siitä aiheutuva itsesääntelyn tosiasialliseen noudattamiseen liittyvä epävarmuus. Tutkielman johtopäätöksenä on, että EU:n lainsäädäntöpaketti on katsottavissa perustelluksi sijoittajien luottamuksen turvaamiseksi ja läpinäkyvyyden lisäämiseksi vihreiden joukkovelkakirjojen markkinoilla. Sekä sääntelyn vaikuttavuus että kustannustehokkuus ovat olleet kriteerejä, joilla lainsäädäntövaihtoehtoja on kartoitettu ja arvioitu lainvalmistelun aikana. Vaikka molempiin arviointikriteereihin liittyen sääntelyssä on tiettyjä ongelmia, esitän tutkimuksessa, että kokonaisuudessaan sääntely pyrkii korjaamaan havaitut sääntelyongelmat tarkoituksenmukaisella tavalla.

Tutkielmassa tarkastellaan lievimpien ympäristörikosten sanktioimista de lege ferenda -näkökulmasta. Tutkielma perustuu hypoteesille, että Suomen ympäristörikosoikeudellinen seuraamusjärjestelmä tehostuisi, jos ympäristövaikutuksiltaan vähäisten rikkomusten ja laiminlyöntien seuraamukseksi säädettäisiin rikosoikeudellisen rangaistuksen sijasta hallinnollinen sanktio. Tutkielmassa hallinnollisen sanktion määritelmä on rajattu tarkoittamaan seuraamusmaksua, jonka toimivaltainen viranomainen määrää lainvastaisen toiminnan seuraamuksena hallinnollisessa menettelyssä. Tutkielma muodostuu kuudesta pääluvusta. Ensimmäinen luku on aiheeseen johdatteleva, ja siinä esitetään tutkielman laajempi ympäristörikosoikeudellinen konteksti sekä hypoteesi, tutkimuskysymykset ja tutkimuksessa käytetty metodi. Tutkielman luvut 2-4 ovat taustoittavia luvuissa 5-6 esitetyille näkemyksille ympäristöoikeudellisten hallinnollisten sanktioiden sääntelystä de lege ferenda. Toisessa luvussa perehdytään hallinnollisen sanktion määritelmään sekä sen ominaispiirteisiin. Lisäksi luvussa selvitetään, miten hallinnollisessa prosessissa määrätty sanktio eroaa rikosoikeudellisesta sanktiosta, miten prosessit eroavat toisistaan sekä millaisilla oikeudellisilla edellytyksillä haitalliseen tekoon tai laiminlyöntiin voidaan säätää seuraamukseksi hallinnollinen sanktio. Yhtenä keskeisenä asiakokonaisuutena käsitellään myös Euroopan ihmisoikeussopimuksesta johtuvia oikeusturvavaatimuksia rangaistuksenluonteisten seuraamusten määräämismenettelylle. Kolmannessa luvussa perehdytään tarkemmin kahteen Suomen oikeusjärjestyksestä tällä hetkellä löytyvään ympäristöoikeudelliseen hallinnolliseen sanktioon, merenkulun ympäristönsuojelulaissa säädettyyn öljypäästömaksuun ja jätelain laiminlyöntimaksuun, sekä näihin seuraamusmuotoihin liittyvään käytännön problematiikkaan. Neljännessä luvussa tarkastellaan, miten hallinnollisista sanktioista on säädetty Ruotsin sekä Englannin ja Walesin oikeusjärjestyksissä, joissa kyseinen sanktiotyyppi on jo käytössä ympäristörikosten osalta. Viidennessä luvussa esitetään aiemmissa luvuissa esitettyyn perustuen lainsäädäntöehdotuksen perustelut sekä konkreettisia säännösehdotuksia ympäristöoikeudellisten hallinnollisten sanktioiden käyttöönotolle Suomessa. Ehdotuksia pyritään tarkastelemaan kriittisesti huomioiden vaikutukset esimerkiksi maksuvelvollisen oikeusturvaan ja viranomaistoimintaan sekä tuoden esiin seikat, joihin olisi erityisesti kiinnitettävä huomiota hallinnollisista sanktioista säädettäessä. Tutkielman viimeinen luku on kokoava. Siinä arvioidaan hypoteesin pohjalta, olisiko ympäristörikosoikeudellinen seuraamusjärjestelmä tosiasiallisesti tehostettavissa hallinnollisen sanktion käyttöönoton avulla. Yhteenvedossa hallinnollisen seuraamusjärjestelmän tosiasiallinen tehokkuus ja toimivuus nähdään osana laajempaa kokonaisuutta, johon vaikuttavat myös muun muassa valvontaviranomaisten käytössä olevat voimavarat ja asiantuntemus. Myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännössä muotoutuvien oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin minimioikeusturvaedellytysten tulevaisuuden kehitys nähdään hallinnollisen sanktiojärjestelmän tehokkuuden kannalta olennaisena tekijänä.

Tutkielmassa tarkastellaan eräistä naapuruussuhteista annetun lain (NaapL 26/1920) 17 §:n mukaisen immissiokiellon merkitystä ympäristölupaharkinnassa. Immissiokielto voi tulla sovellettavaksi ympäristölupamenettelyssä ympäristösuojelulain (YSL 527/2014) viittaussäännösten kautta. YSL 27 §:n 2 momentin 3 kohdan mukaan laitos-luettelon ohella toiminta voi tarvita ympäristöluvan, jos toiminnasta saattaa aiheutua NaapL 17§:ssä tarkoitettua kohtuutonta rasitusta. Immissiokielto voi tulla myös sovellettavaksi ympäristöluvan edellytyksiä harkittaessa, sillä YSL 49§:n 1 momentin 5 kohdan mukaan toiminnasta ei saa aiheutua NaapL 17§:n mukaista kohtuutonta rasitusta. Tutkielmassa pääpaino on ajankohtaisen oikeuskäytännön sekä määrällisessä että laadullisessa tarkastelussa. Tutkielma perustuu vuosina 2015-2016 annettuihin Vaasan hallinto-oikeuden ympäristönsuojelulain soveltamista koskeviin päätöksiin ja niistä mahdollisesti annettuihin korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisuihin. Lisäksi tutkielmassa hyödynnettiin aiheeseen liittyviä korkeimman hallinto-oikeuden vuosikirjaratkaisuja. Määrällisessä tarkastelussa pyritään vastaamaan muun muassa siihen, kuinka usein immissiokieltoa on sovellettu luvantarvekynnyksenä ja ympäristölupia koskevassa muutoksenhaussa. Määrällisen tarkastelun perusteella etsitään tietoa siitä, korostuuko immissiokiellon soveltaminen tietynlaisissa tilanteissa. Toisena tutkimustehtävänä selvitetään, miten käsitettä kohtuuton rasitus on tulkittu. Ajankohtaisesta oikeuskäytännöstä pyritään löytämään NaapL 17§:n kohtuuttoman rasituksen tulkintaa selventäviä esimerkkejä. Tutkielman perusteella immissiokieltoa on sovellettu usein ympäristölupia koskevassa muutoksenhaussa. Ajoittain immissiokielto on saanut itsenäisen ja tärkeän merkityksen ympäristölupaharkinnassa, kun sen perusteella on tasapainotettu haitankärsijöiden ja toiminnanharjoittajien oikeuksia ja velvollisuuksia. Toisaalta immissiokielto on ajoittain saanut epäitsenäisen roolin, jolloin se on saatettu rinnastaa muihin ympäristöluvan myöntämisen edellytyksiin. Ympäristösuojelulain sujuvoittamisen yhteydessä on esitetty, että ympäristösuojelulain ja naapuruussuhdelain välisiin viittaussäännöksiin tehtäisiin muutoksia. Pääasiallinen argumentti lainsäädäntömuutosten puolesta on, että immissiokiellon tulkintakäytäntö on liian ennakoimatonta. Tutkielmassa tarkastellaan, miltä väite immissiokiellon ennakoimattomuudesta näyttää oikeuskäytännön valossa. Joustavasti muotoiltu säännös aiheuttaa väistämättä jonkin verran tulkinnanvaraisuutta ja sitä kautta riskin ennakoimattomuudesta ja yhdenvertaisuuden vaarantumisesta. Aineiston perusteella immissiokielto on haastava joustava normi, sillä sen tulkinnanvaraisuuden aste ja täsmentämiskeinot ovat erilaisia tilanteesta riippuen. Tutkielman lopussa kootaan näkökulmia mahdollisista lainsäädäntömuutoksista

Jätettä koskeva sääntely on perinteisesti keskittynyt rajoittamaan ja torjumaan ensisijassa jätteen ympäristölle ja terveydelle haittaa aiheuttavia vaikutuksia. Jätteen käsitteen määrittely on kuitenkin tasapainoilua yhtäältä ympäristönsuojelun ja toisaalta sen käytön välillä. Vaikka jäte edelleen herättää ensisijassa kielteisiä tuntemuksia, on samalla sen kierrättäminen nykyisin yksi tärkeimmistä edistettävistä prosesseista kiertotalouden tavoitteiden saavuttamiseksi. Kiertotalous, jossa mahdollisimman suuri osa jätteestä käytetään resurssina, on otettu nykyisen jätesääntelyn lähtökohdaksi. Sen toteutuminen edellyttää jäteluonteen pitämistä materiaalin elinkaaren päätepisteen sijasta vain yhtenä materiaalin elinkaaren vaiheena muiden joukossa. Jätepuitedirektiivin (2008/98/EY) sekä jätelain (JäteL, 17.6.2011/646) yleisen määritelmän mukaan jätteellä tarkoitetaan ainetta tai esinettä, jonka sen haltija on poistanut tai aikoo poistaa käytöstä taikka on velvollinen poistamaan käytöstä. EU-perusteinen jätteen määritelmä on kehittynyt nykyiseen muotoonsa pääasiassa EY-tuomioistuimen oikeuskäytännössä, josta on ajan myötä muodostunut suuri jätteen käsitteen tulkinta-aineisto. Jätepuitedirektiivillä jätteen käsitettä vähitellen supistaneista tulkinnoista säädettiin ensi kertaa laintasoisia jätteen yleistä määritelmää rajaavia säännöksiä, jotka implementoitiin kansalliseen lainsäädäntöön jätelain kokonaisuudistuksella. Samalla täsmennettiin erityisesti jätteen hyödyntämistoimien määritelmiä sekä jätehierarkiana tunnettua jätteeseen kohdistettavien toimien etusijajärjestystä. Aineen tai esineen luokittelusta sivutuotteeksi on nykyisin säädetty JäteL 5.2 §:ssa ja jätteeksi luokittelun päättymisestä JäteL 5.4 §:ssa. Ensimmäisiä kutsutaan vakiintuneesti sivutuotekriteereiksi ja jälkimmäisten muodostamaa kokonaisuutta puolestaan end-of-waste-sääntelyksi. Edelleen kaikissa JäteL 6.1 §:ssa määritellyissä jätteenkäsittelytoiminnoissa on noudatettava JäteL 8 §:n mukaista etusijajärjestystä. Jätelaissa säädetyt jätteeksi luokittelun päättymisen kriteerit eivät suoraan ratkaise aineen tai esineen jäteluonnetta vaan ovat osa kaksiportaista kokonaisuutta, jossa joko EU-tasolla komission toimesta tai kansallisella tasolla valtioneuvoston toimesta voidaan antaa tarkempia jätteeksi luokittelun päättymistä koskevia arviointiperusteita. Toisin kuin jätelain sivutuotekriteerejä, ei jätteeksi luokittelun päättymisen kriteerejä näin ollen ole tarkoitettu sovellettaviksi suoraan tapauskohtaisessa harkinnassa. Tarkempia arviointiperusteita on kuitenkin annettu tähän mennessä vain tiettyjä yksittäisiä jätevirtoja koskien. Huolimatta siitä, että täsmennetyt hyödyntämistoimet etusijajärjestyksen mukaisesti järjestettynä luovat otolliset edellytykset jätteeksi luokittelun päättymiselle, on oikeustila kehittynyt kaksijakoiseksi. Tätä vallitsevaa ja kaksijakoista jätteeksi luokittelun päättymisen kansallista oikeustilaa tutkielma pyrkii selventämään. Tutkimuksen kohteena on oikeustila siltä osin, kun kriteereihin perustuvia tarkempia jätteeksi luokittelun päättymisen arviointiperusteita ei ole annettu. Koska jätteeksi luokittelun päättämiseen tähtäävä jätteiden prosessointi on ammattimaisena tai laitosmaisena jätteenkäsittelytoimintana ympäristöluvanvaraista, toteutuu tapauskohtainen jätteeksi luokittelun päättymistä koskeva harkinta tällöin osana ympäristölupaharkintaa. Toimivaltainen viranomainen ratkaisee ympäristölupapäätöksellä, onko materiaali hyödyntämistoimien seurauksena lakannut olemasta jätettä. Arviointi on tehtävä ilman valmiita jätteeksi luokittelun päättymisen arviointiperusteita niin, että siinä sen sijaan otetaan huomioon oikeuskäytännössä muodostuneet tulkintaohjeet. Tutkielman päätarkoitus on selvittää ja esittää tällaiset soveltuvasta oikeuskäytännöstä johdettavat edellytykset, joita tapauskohtaisesti arvioimalla voidaan ratkaista, onko aine tai esine lakannut olemasta jätettä. Tutkielmassa esitetyin tavoin JäteL 5.4 §:ssa säädettyjen jätteeksi luokittelun päättymisen edellytysten täyttyminen kumulatiivisesti on yksittäisissä tapauksissa ongelmallista. Tutkielmassa yhdistellään jätteen yleisen määritelmän lakisääteisiä rajauksia niin, että siinä sen sijaan esitettävät neljä jätteeksi luokittelun päättymisen kriteeriä voisivat sivutuotekriteerien tavoin olla sellaisenaan sovellettavia. Esitetyn perusteella aine tai esine lakkaisi tapauskohtaisesti arvioitaessa olemasta jätettä kun 1) se on läpikäynyt hyödyntämistoimen; 2) sen tulevasta käytöstä on varmuus; 3) sen käyttö on laillista; ja 4) sen käyttö ei kokonaisuutena arvioiden aiheuta vaaraa tai haittaa terveydelle tai ympäristölle. Kahden tutkielmassa tarkasteltavan case-esimerkin avulla vertaillaan kyseisten kriteerien ja JäteL 5.4 §:n mukaisten kriteerien soveltuvuutta tapauskohtaiseen harkintaan. Case-näkökulma havainnollistaa samalla tapauskohtaisessa harkinnassa tosiasiassa omaksuttua ratkaisukäytäntöä. Kokonaisuudessaan tutkielma osoittaa, kuinka kaksijakoisessa jätteeksi luokittelun päättämisen oikeustilassa sovellettaviksi tulevien edellytysten tulee määräytyä sen perusteella, onko tarkasteltavaa jätevirtaa koskevia tarkempia arviointiperusteita annettu vai onko jätteeksi luokittelun päättyminen arvioitava tapauskohtaisesti soveltuva oikeuskäytäntö huomioon ottaen. Kulloinkin soveltuvat kriteerit ovat siten toisensa pois sulkevalla tavalla riippuvaisia arvioitavan jätevirran toteutuneesta sääntelytavasta.

Tutkielma käsittelee biopolttoaineiden kestävyyskriteerisääntelyä. Kestävyyskriteerisääntelyn soveltamisala laajenee uudelleenlaaditun uusiutuvan energian direktiivin ((EU) 2018/2001, RED II) myötä. EU:n jäsenvaltioiden on saatettava direktiivin säännökset kansallisesti voimaan 30.6.2021 mennessä. Soveltamisalan laajenemisen vaikutuksia tarkastellaan yhtäältä biokaasualan sääntely-ympäristön ja toisaalta kestävyysjärjestelmän todentajan kannalta. Kasvihuonekaasupäästöjen vähentäminen on Euroopan unionin energia- ja ilmastopolitiikan suuri haaste. Fossiilisten polttoaineiden korvaaminen biopolttoaineilla on yksi keino päästöjen vähentämiseen. Biopolttoaineiden tuottamiseen liittyy kuitenkin paljon kestävyyshaasteita, sillä niiden laajamittainen tuotanto aiheuttaa muun muassa metsien hiilinielujen pienenemistä ja biodiversiteetin katoa. Uusiutuvan energian direktiivissä säädetään kestävyyskriteereistä, joiden täyttyminen toiminnanharjoittajan tulee osoittaa, jotta sen tuottama tai jakelema biopolttoaine voidaan luokitella kestäväksi. Kestävyyskriteerit koostuvat kasvihuonekaasupäästöjen vähenemään ja biomassan alkuperään liittyvistä kriteereistä. Kestävyyskriteerien täyttäminen on edellytyksenä sille, että biopolttoaineen tuotannolle voidaan myöntää uusiutuvan energian tukemiseen tarkoitettuja valtionavustuksia, sekä sille, että biopolttoaineet voidaan laskea mukaan RED II -direktiivissä määriteltyyn uusiutuvan energian lisäämistavoitteeseen. Lisäämistavoite asetetaan direktiivin 3(1) artiklassa, jonka mukaan uusiutuvan energian osuuden on oltava vähintään 32 prosenttia EU:n energian kokonaisloppukulutuksesta vuoteen 2030 mennessä. Biokaasu on kaasumainen biomassapolttoaine, jota voidaan käyttää liikenteen polttoaineena sekä sähkö-, lämmitys- ja jäähdytysenergian tuottamiseen. RED II -direktiivin kansallisen voimaantulon myötä polttoaineena käytettävän jalostetun biokaasun ohella myös biokaasulla tuotetun sähkö-, lämmitys- ja jäähdytysenergian on täytettävä kestävyyskriteerit tuotantolaitoksissa, joiden kokonaislämpöteho on yli 2 MW. Toiminnanharjoittaja voi osoittaa kestävyyskriteerien täyttymisen kansallisen viranomaisen ylläpitämän järjestelmän tai Euroopan komission hyväksymän vapaaehtoisen järjestelmän kautta. Kestävyysjärjestelmän todentaja on delegoitua julkista valtaa käyttävä yksityinen toimija, jonka suorittama auditointi eli todentaminen on edellytys toiminnanharjoittajan kestävyysjärjestelmän hyväksymiselle. Suomen kansallisessa kestävyysjärjestelmässä toimivat todentajat hyväksyy ja niitä valvoo Energiavirasto. Vapaaehtoisissa sertifiointijärjestelmissä toimivat todentajat hyväksyy Euroopan komissio. Biokaasualan näkökulmasta tutkielman tavoitteena on selvittää, miten soveltamisalan laajeneminen vaikuttaa alan sääntely-ympäristöön. Lisäksi arvioidaan, miten soveltamisalan laajeneminen toteuttaa vertailun mittareiksi valittuja direktiivin tavoitteita, uusiutuvan energian lisäämistavoitetta ja kiertotalouden periaatteiden huomioimista. Kestävyysjärjestelmän todentajan osalta tavoitteena on systematisoida todentajan oikeudellista roolia sekä arvioida, miten kestävyyskriteerisääntelyn soveltamisalan laajeneminen vaikuttaa todentajan asemaan. Työn pääasiallinen metodi on sääntelyteoreettinen, ja täydentävänä metodina käytetään lainoppia. Todentajan roolin tarkastelussa hyödynnetään new governance -viitekehystä. Biokaasun sääntely-ympäristöön liittyen työn johtopäätöksenä on, että kestävyyskriteerisääntelyn laajeneminen todennäköisesti lisää toiminnanharjoittajiin kohdistuvaa hallinnollista taakkaa. Biokaasualan keskeiset sääntelytarpeet eivät kuitenkaan liity raaka-aineen kestävyyteen vaan biokaasun tuotannon taloudelliseen kannattavuuteen. Taloudellisen kannattavuuden tukeminen on avain siihen, että uusiutuvan energian lisäämistavoite ja kiertotalouden periaatteiden huomioiminen voivat toteutua tehokkaasti biokaasualan kontekstissa. Kestävyysjärjestelmän todentajiin liittyen työn johtopäätöksenä on, että todentajalla on merkittävä rooli kestävyyskriteerisääntelyn toimeenpanossa. Toimiessaan Suomen kansallisessa järjestelmässä todentaja hoitaa julkisia hallintotehtäviä, jotka voidaan hahmottaa yhdistelmäksi valvontatehtäviä ja teknistä tarkastamista. Julkisen hallintotehtävän asianmukaisen hoidon varmistaminen edellyttää riittäviä resursseja todentajia valvovalta viranomaiselta, Energiavirastolta. New governance -viitekehyksessä todentaminen voidaan hahmottaa yhteissääntelyn muotona, jossa yksityinen toimija osallistuu sääntelyn sisällön tosiasialliseen määrittelyyn lainsäätäjän ohella. Kestävyyskriteerisääntelyn soveltamisalan laajeneminen vahvistaa todentajan asemaa edelleen.

Tässä tutkielmassa selvitetään eri tahojen julkisoikeudellista ympäristövastuuta konkurssissa. Julkisoikeudellisella ympäristövastuulla tarkoitetaan vastuuta, joka kohdistuu ympäristön suojelemiseen yleisenä etuna ja jota toteutetaan hallinnollisin päätöksin. Tavoitteena on pilaantuneen ympäristön puhdistaminen vahinkoa edeltäneeseen perustilaan. Vastuun kohdistaminen on ollut epäselvää tilanteessa, jossa ympäristöluvanvaraisessa toiminnassa on aiheutunut ympäristövahinko ja toiminnanharjoittaja on asetettu konkurssiin. Tutkielmassa selvitetään ensinnäkin kysymystä siitä, voiko konkurssivelallisen liiketoimintaa jatkava konkurssipesä tai kokonaan uusi toiminnanharjoittaja olla voimassa olevan lainsäännön nojalla velvollinen puhdistamaan pilaantuneen alueen ja millä edellytyksillä. Eduskunnalle annettiin 8.11.2018 Hallituksen esitys eduskunnalle konkurssilain muuttamiseksi ja eräiksi siihen liittyviksi laeiksi (HE 221/2018 vp). Hallituksen esityksessä ehdotetaan, että konkurssilakiin (120/2004) lisättäisiin ympäristövastuita konkurssissa koskevat säännökset. Tutkielmassa selvitetään myös sitä, millä tavoin ehdotettu konkurssilain muutos vaikuttaa konkurssipesän sekä muiden toimijoiden julkisoikeudelliseen ympäristövastuuseen konkurssitilanteessa. Lisäksi arvioidaan ehdotetun ja voimassa olevan ympäristövastuusääntelyn toimivuutta. Tutkimusmenetelmänä on lainoppi. Olennaisia tutkimuksessa käytettäviä lähteitä ovat ympäristö- ja konkurssilainsäädäntö sekä lakien esityöt, korkeimman hallinto-oikeuden (KHO) oikeuskäytäntö, ympäristöviranomaisten päätökset sekä aihetta käsittelevä oikeuskirjallisuus. Voimassa olevan oikeuden mukaan julkisoikeudellinen ympäristövastuu voi kohdistua liiketoimintaa harjoittavaan konkurssipesään tai uuteen toiminnanharjoittajaan sellaisessa ympäristövahinkotilanteessa, jossa ympäristövastuudirektiivin (2004/35/EY) mukainen merkittävyyskynnys ei ylity. Kyseiset tahot rinnastetaan tällöin toiminnanharjoittajaan ja niihin kohdistuu aiheuttamisperiaatteen mukainen ensisijainen vastuu edellyttäen, ettei ympäristövastuuta ole rajoitettu esimerkiksi yrityskaupan yhteydessä. Julkisoikeudellinen ympäristövastuu voi kohdistua liiketoimintaa jatkavaan konkurssipesään tai uuteen toiminnanharjoittajaan myös toissijaisen vastuujärjestelmän kautta, jos ne ovat pilaantuneen alueen haltijoina olleet tietoisia pilaantumisesta tai antaneet siihen suostumuksensa. Ehdotettu ympäristövastuita konkurssissa koskeva sääntely selkeyttää toteutuessaan konkurssipesän vastuuta ja nykyistä epäselvää oikeustilaa. Liiketoimintaa jatkava konkurssipesä vastaisi pääsääntöisesti kaikista konkurssivelallisen toiminnasta johtuvista ympäristövelvoitteista sen liiketoiminnan osalta, jota se on päättänyt jatkaa. Sellaisen konkurssipesän, joka ei jatka konkurssivelallisen liiketoimintaa, toimimisvelvollisuus ja julkisoikeudellisen ympäristövastuun ulottuvuus määräytyisivät riippuen siitä, miten vaaraelementtiä tulkitaan. Konkurssipesälle asetettu toimimisvelvollisuus terveydelle tai ympäristölle vakavaa vaaraa tai vakavaa haittaa aiheuttavissa tilanteissa edistäisi mahdollisesti myös yleisen ympäristöedun toteutumista. Toisaalta ehdotettu sääntely ei muuta sitä tosiasiaa, että suurin osa konkursseista raukeaa varojen puutteeseen. Ympäristön pilaantuminen on merkittävä ongelma, minkä vuoksi toissijaisten ympäristövastuujärjestelmien kehittäminen edelleen on tärkeää.