Browsing by discipline "Ympäristöoikeus"
Now showing items 1-20 of 59
-
(2017)In order to fulfil the European Union’s renewable energy policy and its multiple objectives, the Member States of the Union have introduced national support schemes for renewable electricity. These support schemes are not harmonized, but they need to be carefully designed and comply with various aspects of EU law. This includes state aid concerns. Instead of following the Commission’s Guidelines on State aid for environmental protection and energy 2014-2020, which today guide the Member States’ support scheme design to quite a large extent, this thesis proposes an alternative way for Member States to comply with state aid law when support schemes for renewable electricity are designed. The aim of this study is to clarify whether schemes for the promotion of renewable electricity could potentially, as EU law stands today, be classified as services in the general economic interest (SGEI), and to clarify potential difficulties that a support scheme for renewable electricity would face in relation to material compatibility with EU law if it was classified as an SGEI. The idea of qualifying a support scheme for renewable electricity as an SGEI rests on the thought that the production of renewable energy might be viewed as a service of general or public interest. The objectives of a renewable energy support scheme, and especially the environmental objective of climate change mitigation, could be seen as general or public interest objectives. While producing renewable energy, the energy producers might then be conceived as providing a service in the general interest, and the support that the producer receives under the support scheme would be seen as compensation for the service provided. An analysis of the position of SGEI under EU law, and an attempt to give a general definition of SGEI including some limits to this definition is made. Simultaneously, the possibility to fit support schemes for renewable electricity into the definition is analysed. The possibility to include renewable electricity in the concept of SGEI is thereafter gradually analysed by reviewing environmental SGEIs, the position of public service obligations in the Electricity Directive, and existing Union soft and case law dealing with the possibility to define a support scheme for renewable energy as an SGEI. The study shows that the possibility to introduce a support scheme for renewable electricity as an SGEI finds support in EU law, but the factual possibility to introduce a support scheme for renewable energy as an SGEI is circumscribed by quite a few restrictions and established SGEI characteristics.
-
Aurinkosähkön tuotanto ja myynti kotitalouksissa : lainsäädännön edistämisvaikutus ja kehitystarpeet (2017)Aurinkosähkön tuotanto on lisääntynyt sekä Suomessa että maailmalla. Poliittisella tasolla halutaan entisestään lisätä uusiutuvan energian hyödyntämistä. Uusiutuvaa energiaa koskeva lainsäädäntö on kehittynyt maailmalla nopeasti ja oletettavasti näin tulee tapahtumaan myös Suomessa. Jotta lainsäädäntöä on mahdollista kehittää aurinkosähkön tuotantoa ja myyntiä edistävään suuntaan, on tärkeää tunnistaa, millaiset puitteet voimassa oleva lainsäädäntö asettaa aurinkosähkön tuotannolle ja myynnille. Pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan, kuinka lainsäädäntö edistää pienimuotoisen aurinkosähkön tuotantoa ja myyntiä. Kriittisen lainopin avulla tarkastellaan myös, kuinka lainsäädäntöä tulisi tulkita, jotta aurinkosähkön tuotannon ja myynnin kannattavuus paranisi. Lainsäädännössä on useita aurinkosähkön tuotantoa ja myyntiä edistäviä säännöksiä. Sähkömarkkinalaki takaa pienimuotoisen aurinkosähkön tuottajille hyvät edellytykset päästä sähkömarkkinoille. Lisäksi sähköverkkoon liittymisen kustannuksia on rajoitettu, sähkön mittauksen suhteen on säädetty pienvoimaloita koskeva helpotus ja pientuottajat on vapautettu sähkön valmisteveron maksamisesta, mikäli sähköä ei siirretä sähköverkkoon. Periaatteessa pientuottaja voi olla myymästään sähköstä ALV- ja tuloverovelvollinen, mutta kattavien vähennysoikeuksien vuoksi pientuottajalle ei käytännössä jää veronalaista tuloa itse tuottamastaan ja myymästään aurinkosähköstä. Aurinkosähkön tuotannon kannalta positiivista on myös aurinkopaneelien ottaminen huomioon maankäyttö- ja rakennuslaissa. Tutkielmassa tarkastellaan myös lainsäädännön aukkoja ja puutteita pienimuotoisen aurinkosähkön tuotannon ja myynnin kannalta sekä annetaan lainsäädännön kehitysehdotuksia. Lainsäädännössä on aukko sähkön mittauksen osalta. Mittausmenetelmiä koskevan sääntelyn puutteesta johtuen verkkoyhtiöt soveltavat erilaisia mittausmenetelmiä. Verkkoyhtiöiden soveltamat erilaiset mittausmenetelmät asettavat sähkön tuottajat eriarvoiseen asemaan. Tilanne voitaisiin korjata lainsäädännön aukon paikkaamisen lisäksi sähköverkkoyhtiöiden vapaaehtoisella standardoinnilla. Lainsäädännön avulla sähkön pientuottajat on vapautettu sähkön valmisteveron maksamisesta, kun sähkö siirtyy omaan käyttöön kiertämättä sähköverkkoyhtiön sähköverkon kautta. Tämä säännös mahdollistaa itse tuotetun sähkön valmisteverottoman käytön omakotitaloissa, mutta ei taloyhtiöissä. Nykyisillä taloyhtiöiden sähkökytkennöillä aurinkosähkö kiertää sähköverkkoyhtiön sähköverkon kautta asuntoihin. Tällöin sähkön valmistevero tulee maksettavaksi ja itse tuotetun aurinkosähkön kannattavuus heikkenee. Lainsäädäntö ei ota huomioon taloyhtiöiden omaan sähköntuotantoa sekä kulutusta ja tältä osin lainsäädännössä on puute. Se tulisi korjata siten, että lainsäädännössä otettaisiin huomioon aurinkosähköä tuottavat taloyhtiöt.
-
(2015)Tutkielmassa selvitetään parhaan käyttökelpoisen tekniikan (BAT) periaatteeseen liittyvien BAT-päätelmien muuttunutta roolia ympäristönsuojelulainsäädännössä ja teollisuuspäästödirektiivissä, johon muutos perustuu. BAT-periaatteen mukaan teollisessa toiminnassa on hyödynnettävä sellaisia teknisia ratkaisuja, jotka ovat ympäristön kannalta tehokkaimpia mutta samalla teknisesti ja taloudellisesti toteuttamiskelpoisia. BAT-päätelmät ovat uusi, sitovuuden saanut osa BAT-menetelmiä kartoittavia Euroopan unionin tasolla laadittuja BAT-vertailuasiakirjoja. Ympäristönsuojelulain 6 luku sisältää kaikkia luvanvaraisia laitoksia koskevia BAT-sääntöjä, joiden mukaan lupa-määräysten on perustuttava BAT-tasoon. Direktiivin soveltamisalaan kuuluviin direktiivilaitoksiin sovelletaan lisäksi uutta ympäristönsuojelulain 7 lukua, jonka mukaan ympäristöluvan lupamääräysten on muutoksen myötä perustuttava BAT-päätelmiin, eivätkä lupamääräysten päästöraja-arvot saa ylittää päätelmissä ilmoitettuja päästötasoja. Aineistona käytetään oikeustieteellisen kirjallisuuden lisäksi monitieteisiä artikkeleja sekä tutkielmaa varten tehdyn suppean, ympäristölupien käsittelijöihin kohdistuneen haastattelututkimuksen tuloksia. Haastattelujen avulla tutkielmaan on saatu sisällytettyä viranomaisnäkökulmaa ja aiheen käsittelyä on pystytty monipuolistamaan. Tutkielman pääasiassa lainopillista metodia tuetaan näin empiirisellä aineistolla. Tutkielmassa tarkastellaan Euroopan unionin tasolla tapahtuvan yleisen BAT-määrityksen (BAT-päätelmät) ja paikallistasolla tapahtuvan yksittäistapauksellisen BAT-määrityksen (lupamääräykset) välistä suhdetta sekä sitä, miten paljon harkintavaltaa BAT-päätelmät jättävät paikallistasolle. Tutkielmassa avataan sitä, miten BAT-päätelmien oikeudellinen sitovuus vaikuttaa BAT-periaatteen rooliin lupaharkinnassa ja sen sisältöön. Erityisesti tarkastellaan päätelmien päästötasoista poikkeamisen edellytyksiä, päätelmien sitovuutta muilta osin sekä päätelmien hyväksymistä edeltävään siirtymäjaksoon liittyviä sitovuuskysymyksiä. Viimeiseksi tarkastellaan päätelmien merkitystä direktiivin soveltamisalaan kuulumattomien laitosten lupaharkinnassa. Näiden tarkastelujen kautta rakennetaan kokonaiskuvaa siitä, miten sitovassa asemassa BAT-päätelmät ovat erilaisissa tilanteissa. Pääasialliseksi havainnoksi nousee se, että BAT-päätelmissä on sekä tiukasti sitovaa ainesta että enemmän harkintavaltaa lupaviranomaiselle jättävää ainesta. Päätelmät ovat päästötasojensa osalta direktiivilaitosten lupaharkintaa tiukasti sitovia standardeja, mutta niiden sitovuutta lieventävät poikkeamismahdollisuus ja päätelmien väistämätön aukollisuus. Päätelmien muiden osien sitovuus tarkoittaa direktiivilaitosten kohdalla sitä, että päätelmiä on pidettävä ensisijaisina lähteinä lupamääräysten BAT-tasoa arvioitaessa, ja ne määrittävät aukkokohtiensa kautta, miten paljon harkintavaltaa lupaviranomaiselle jää. Ennen uusien BAT-päätelmien hyväksymistä alalla sovelletaan vanhojen BAT-vertailuasiakirjojen päätelmiä vastaavia osia, joilla on samanlainen sitovuus kuin BAT-päätelmillä muuten, mutta päästötasot eivät ole sitovia. IE-direktiivin soveltamisalaan kuulumattomien laitosten lupaharkinnassa BAT-päätelmillä ei sen sijaan ole miltään osin muita lähteitä sitovampaa asemaa, eivätkä päätelmissä esitetyt ohjeet välttämättä edes sovellu direktiivilaitoksia pienempien laitosten lupaharkinnan perusteeksi, mutta ne voivat toimia tietopohjana lupaharkinnassa.
-
(2020)The aim of this study is to provide analyse the financial commitments of developed country parties under the Global Climate Change Regime (GCCR) and how these commitments promote the objectives of the regime. In the first part of this research I examined GCCR and the regulation process that takes place under it. GCCR is a specialized regime that operate semi-autonomously and as such contributes to the fragmentation of international law. This part is followed a brief overview of the evolution of the financial commitments within the GCCR. The I illustrate the significant change in the level of operationalisation brought on by the Copenhagen Accord and subsequent COP decisions. The analysis itself is done in two parts. The first half of utilizes the legal dogmatic research method to examine the individual provision on providing, mobilizing and reporting climate finance. The second part of also utilizes the legal dogmatic. The analysis is concentrated on the objectives of GCCR and the role of CF has in promoting these objectives. In the final part of this research I explore the possible options to enhance the effectiveness with principles of international law and customary law. The result of the analysis is that there has been much development in operationalization of the financial commitments after the Copenhagen Accord. The operationalization is however incomplete. This is due to several factors. Firstly, term climate finance lacks agreed definition which makes measuring the financial flows accurately difficult. Secondly, the obligation to provide climate finance is a collective procedural obligation which cannot be transformed to obligations for individual states before burden sharing agreement is reached. The principles of international law can be used to guide the parties in deciding what is fair and equitable burden sharing, but they alone cannot be used to remedy the absence of agreed definition and burden sharing agreement. The commitments on climate finance are ambiguous and the sums of remain arbitrary. Compliance assessment on individual state on its commitments is nearly impossible. The current climate finance framework of the GCCR is disconnected from the objectives of the regime does little to promote them.
-
(2020)Tutkielman aiheena on ekologisen kompensaation asema luonnon monimuotoisuuden suojelussa luonnonsuojelulain (LSL 20.12.1996/1096) laji- ja aluesuojelusäännöksistä poikettaessa. Tällä hetkellä ainoa kansallisessa lainsäädännössä esiintyvä kompensaatiovelvoite koskee Natura 2000 -verkoston suojelusta poikkeamista (LSL 66.4 §). Tutkielmassa arvioinnin kohteena on ns. yleinen kompensaatiovelvoite, jolla kompensaatio laajennettaisiin koskemaan myös muita LSL:lla suojattuja luonnonarvoja. Ensimmäisenä tutkimuskysymyksenä on ekologisen kompensaation asema luonnonsuojelun ja ympäristönkäytön konkurrenssitilanteissa. Kompensaatiotoimenpiteet voidaan nähdä osana LSL:n mukaista poikkeuslupaharkintaa tai tämän harkinnan ulkopuolella joko sen vuoksi, että niillä voidaan välttää LSL:sta myönnettävän poikkeusluvan tarve tai siksi, että ne ovat ainoastaan poikkeusluvasta automaattisesti seuraava velvoite. Vaihtoehtoina on, että kompensaatiotoimenpiteillä voidaan välttää LSL:n vastaisuus, LSL:sta annettavaan poikkeuslupaan voidaan ottaa kompensaatiota koskevia lupaehtoja, kompensaatio toimii yhtenä LSL:ssa säädettynä poikkeusedellytyksenä tai että myönnettyä poikkeuslupaa seuraa lupaharkinnasta erillinen ehdoton kompensaatiovelvoite. Kompensaation asemaan päätöksentekojärjestyksessä liittyy myös kysymys kompensaation käsitteestä sekä siitä, missä vaiheessa päätöksentekojärjestystä tulisi arvioida onko kompensaatioon ylipäätään mahdollisuuksia. Kysymys kompensaation asemasta konkurrenssitilanteissa liittyy myös kysymykseen kompensaatiovelvoitteen soveltamisalasta. Tutkimuksessa esitetään, että yleisestä kompensaatiovelvoitteesta tulisi säätää yhtenä LSL:ssa määriteltynä poikkeusedellytyksenä. Tällä hetkellä kompensaatiota koskevia ehtoja voidaan sisällyttää LSL:sta myönnettävän poikkeusluvan lupaehtoihin, jos niiden avulla voidaan täyttää LSL:n poikkeusedellytys, joka koskee suojelutason säilymistä suotuisana. Luonnonarvojen osalta alarajana voidaan pitää LSL:ssa suojeltuja luonnonarvoja. Määrällisen alarajan asettamisessa on otettava huomioon myös muut ympäristöön kohdistuvat intressit, minkä vuoksi kaiken haitan kompensoimista ei voida pitää tarkoituksenmukaisena. Sen sijaan kysymys kompensaatiovelvoitteen ylärajasta on merkityksellinen ainoastaan tilanteissa, joissa kompensaatio toimii osana hankkeen tai suunnitelman sallittavuusharkintaa ja joissa se on ainoa poikkeusedellytys. Toinen ja kolmas tutkimuskysymys koskevat ekologisen kompensaation asemaa mitigaatiohierarkiassa ja hierarkian velvoittavuutta. Mitigaatiohierarkian mukaisesti kompensaatio on viimesijainen keino luonnon monimuotoisuuden suojelussa ja koskee ns. jäännöshaittoja, joita aiheutuu, kun ensisijaiset ratkaisut, eli toimet haittojen välttämiseksi, lieventämiseksi ja ennallistamiseksi, on toteutettu. Kompensaatiota käsitteenä tai sen liittymäpintaa mitigaatiohierarkiaan ei kuitenkaan ole määritelty laissa. Hierarkian soveltamisalaan ja velvoittavuuteen liittyy useita avoimia kysymyksiä, joihin vastaaminen on toimivan kompensaatiojärjestelmän luomisen edellytys. Tutkielmassa arvioidaan hierarkian soveltamisalaa ja velvoittavuutta LSL:n säännösten ja tavoitteiden, ympäristöön kohdistuvien intressien sekä ympäristöoikeudellisten periaatteiden kautta. Johtopäätöksinä esitetään, että mitigaatiohierarkian noudattamista ei voida tällä hetkellä edellyttää kansallisesti suojeltujen luonnonarvojen suojelusta poikettaessa, vaan hierarkian velvoitteet sisältyvät ainoastaan niihin LSL:n säännöksiin, jotka koskevat EU:n lainsäädäntöön perustuvasta suojelusta poikkeamista. Mitigaatiohierarkian soveltamisalan laajentaminen ja ehdoton noudattamisvelvollisuus ei ole tarkoituksenmukaista, vaan biodiversiteetin turvaamiseen ja ympäristön käyttöön kohdistuvat intressit ovat yhteensovitettavissa järjestelmän joustavuudella sekä ensisijaisesti luonnontieteelliseen tietoon ja toissijaisesti varovaisuusperiaatteeseen perustuvalla päätöksenteolla. Tällainen johtopäätös ei ole ristiriidassa LSL:n tavoitteiden tai laajemmin biodiversiteettioikeuden turvaamistavoitteen kanssa, sillä kompensaatio edesauttaa näiden tavoitteiden toteutumista turvaamalla suotuisaa suojelutasoa ja mahdollistamalla nettohyödyn tuottamisen. Mitigaatiohierarkiasta tulisi voida poiketa tilanteissa, joissa kompensaatiotoimet osoittautuvat luonnon monimuotoisuuden kannalta ekologisesti vaikuttavammiksi keinoiksi kuin välttämis-, lieventämis- ja ennallistamistoimet tai joissa välttämis-, lieventämis- ja ennallistamistoimet muodostuisivat suhteessa kompensaatiotoimenpiteisiin hankkeen tai suunnitelman toteuttajan kannalta kohtuuttomiksi. Sen sijaan mitigaatiohierarkian noudattaminen on perusteltua silloin, kun välttämis-, lieventämis- ja ennallistamistoimista saatava luonnontieteellinen tieto on varmempaa kuin kompensaatiotoimenpiteitä koskeva puutteellinen tieto ja kun kyse on kvantitatiivisesti tai kvalitatiivisesti merkittävistä luonnonarvoista.
-
(2020)The Clean Energy Package reformed the electricity market design with hopes for adapting the electricity system to the challenges of the future. Especially important was to create an efficient electricity market that could improve cross-border trading and the possibilities for energy technologies. This paper aims at identifying the new regulatory framework for energy storage systems. In addition, the electricity market design’s impact on security of electricity supply is assessed. The method used is a literature review based on EU official documents regarding the electricity market design. In addition, scientific articles provide understanding on the economic and technical possibilities of energy storage systems in the new electricity market design. The impact on security of electricity supply is based on the technical and legal capabilities that are assessed in relation to the needs of the electricity system. As illustrated in this paper, the new regulatory framework improves significantly the case for energy storage systems. The reforms are divided into the core rules, rules regarding access, market reforms and including energy storage in long-term network planning. These reforms indicate the expectations that policy makers have for energy storage. In addition, by reforming the framework for energy storage, the security of electricity supply will improve as a result of removing the need for capacity mechanisms, creating a favorable environment for renewable energy production and improving the affordability of electricity.
-
(2020)E-waste (WEEE) is a significant source of Critical Raw Materials, which are materials that EU has deemed to be extremely important for its industry and at risk of supply disruption. However, the recycling rate from WEEE for most of these materials is very low, which is in direct contradiction to EU’s Circular Economy goals and industrial strategy. The goal of this thesis is to identify the shortcomings of EU WEEE legislation in promoting the circular use of CRMs, and then pinpoint the most critical issues that the legislation should pay attention to in order to improve the situation. The method used in the work is regulatory theory. The thesis finds that the current WEEE legislation is based around the previous generation of waste management issues, e.g. landfill capacity concerns, and does not take into account properly the current challenges of material efficiency and circularity. Improving the recycling rate of CRMs will require targeted legislative and policy action in key parts of the life cycle of electronics.
-
(2019)Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on pääosin 2000-luvulla luonut moninaisia ympäristöongelmia käsittelevän oikeuskäytännön. Suurimmaksi osaksi tämän laajenevan oikeuskäytännön tapaukset liittyvät meluun ja teollisuuden saasteisiin. Tarkastelemalla tapauksia, joissa erilaiset saasteet ovat vaikuttaneet valittajan terveyteen tai hänen oikeuteensa nauttia kodistaan, voidaan todeta, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen käyttämät arviointikriteerit ovat tällaisissa tapauksissa vakiintuneet. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen vakiintuneen tulkinnan mukaan saasteet voivat estää henkilöä nauttimasta kodistaan niin, että ne loukkaavat valittajan yksityis- ja perhe-elämää tai kodin suojaa. Ympäristöhaitta voi estää henkilöä nauttimasta kodistaan, vaikkei se vaarantaisi vakavasti hänen terveyttään. Jos haitta kohdistuu välittömästi valittajaan ja ylittää tietyn vakavuusasteen, voi Euroopan ihmisoikeussopimuksen artikla 8 soveltua tapaukseen. Tarkastelipa EIT asiaa valtion negatiivisen tai positiivisen velvoitteen valossa, sovellettavat periaatteet ovat lähtökohtaisesti samat. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin korostaa arvioinnissaan valtion laajaa harkintamarginaalia ja tasapainon löytämistä yksilön ja yhteisön intressien välillä. Euroopan ihmisoikeussopimuksessa on tiettyjä rajoittavia tekijöitä, jotka tekevät sen soveltamisesta luonnonsuojelullisiin tarkoituksiin vaikeaa. Ensinnäkin Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen voi valittaa vain väitetyn loukkauksen uhri. Vaatimuksesta, seuraa esimerkiksi se, että tuomioistuimeen ei voi valittaa yleisestä ympäristöön liittyvästä haitasta tai pilaantumisesta, jos se ei vaaranna valittajan Euroopan ihmisoikeussopimuksen turvaamaa oikeutta. Lisäksi EIT tutkii hyvin harvoin valituksia, jotka kohdistuvat tulevaisuudessa mahdollisesti tapahtuviin loukkauksiin. Kuten Tukholman julistuksen ensimmäisessä artiklassa todetaan, myös tulevat sukupolvet tulee ottaa luonnonsuojelussa huomioon. Ennalta varautumisen periaatteen mukaan taas, jos toiminnan epäillään aiheuttavan luonnolle peruttamatonta haittaa, tulee siihen puuttua vaikkei asiaa olisi tieteellisesti pystytty vielä todistamaan. Esimerkiksi näille ympäristönsuojelun kannelta keskeisille näkökohdille kapea uhrin määritelmä ei anna sijaa. Sen lisäksi, että valittajan on osoitettava saasteiden vaikuttavan häneen välittömästi, hänen on myös näytettävä loukkauksen ylittävän tietyn vakavuusasteen. Tätä arvioidessaan EIT:n on tukeuduttava muun muassa viranomaisten tuottamiin materiaaleihin. Vertaamalla eri saasteisiin liittyviä tapauksia voidaan todeta, että valituksen menestymisen kannalta keskeistä on pystyä esittämään valitusta tukevaa tieteellistä näyttöä. Ilman yksiselitteisiä tutkimustuloksia, joissa saasteiden on vahvistettu aiheuttavan terveysvaikutuksia ihmisiin, EIT todennäköisesti hylkää valituksen. EIT on siis hyvin riippuvainen ulkopuolisten tahojen, yleensä viranomaisten, tuottamasta materiaalista. Näin ollen viranomaiset, jotka eivät ole kiinnostuneita selvittämään saasteiden aiheuttamia vaikutuksia väestöön, esimerkiksi taloudellisten intressien vuoksi, voivat tehdä menestyvän valituksen tekemisestä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen mahdotonta. Toiseksi, koska on vaikea todistaa tietyn saastelähteen aiheuttaneen valittajan terveysongelmat, usein joudutaan turvautumaan alueen väestön tasolla tehtyihin tutkimuksiin. Siihen, että saasteiden aiheuttamien aiheuttamia sairauksia voidaan havainnoida alueen väestön tasolla, todennäköisesti menee aikaa. Tällöin tilanne ympäristönsuojelun kannalta voi olla jo hankala. Vaikka valittaja olisikin onnistunut näyttämään oikeuden loukkauksen, voi valtio vedota sen sallittavuuteen. Oikeuden rajoitus voi olla sallittua esimerkiksi alueen taloudellisen hyvinvoinnin vuoksi. Lisäksi valtiolla on laaja harkintamarginaali liittyen esimerkiksi erilaisten ympäristöön liittyvien toimenpiteiden tarpeellisuuteen ja niiden mahdolliseen kohdentamiseen. Tämä johtuu siitä, että EIT katsoo kansallisilla viranomaisilla olevan paremmat valmiudet arvioida ympäristökysymyksiin liittyviä sosiaalisia ja teknisiä ulottuvuuksia. Esimerkiksi arvioitaessa onko valtio saavuttanut tasapainon yksilön ja yhteisön edun välillä, EIT ei ota kantaa siihen, mihin toimiin valtion on ryhdyttävä tasapainon saavuttamiseksi. Sen tarkastelu lähinnä rajoittuu siihen, onko päätöksentekoprosessissa otettu yksilön näkökulma huomioon. Myös ympäristölainsäädännön rikkominen johtaa usein siihen, että EIT katsoo tasapainon jääneen saavuttamatta. Suurta osaa menestyneitä saasteisiin liittyviä valituksia yhdistääkin viranomaisen kykenemättömyys noudattaa kansallista ympäristölainsäädäntöä tai tuomioistuimen tuomiota. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen taipumus ympäristöasioissa korostaa toissijaisuuttaan suhteessa valtioihin rajoittaa sen mahdollisuutta puuttua ympäristön kannalta vaarallisiin tilanteisiin. Kun otetaan huomioon edellä mainitut Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön asettamat rajoitteet ja erilaisia saasteita käsittelevän oikeuskäytännön ominaispiirteet voidaan huomata, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa menestyy parhaiten tapaukset, joissa alueen saastetilanne on ollut niin vakava ja pitkäaikainen, että sen vaikutuksia voidaan mitata jo väestöntasolla. Jos ei ole olemassa tutkimuksia, jotka osoittavat esimerkiksi alueella olevan kohonnut valittajan tulee näyttää kausaalinen linkki tietyn saastelähteen ja hänen terveydentilan välillä. Jos valittaja taas asuu alueella, jossa väestön keskimääräinen terveydentila on todistetusti heikentynyt saastuneisuuden vuoksi, hänellä on mahdollisuus valittaa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen vaikka saasteet eivät olisikaan aiheuttaneet haittoja juuri hänelle. Jos saasteiden aiheuttamat haitat tulevat arvioitavaksi artiklan 8 alla, EIT voi tällöin positiivisten toimintavelvoitteiden nojalla velvoittaa valtion esimerkiksi täytäntöönpanemaan ympäristölainsäädäntöä ja antamaan tietoa saasteiden vaikutuksista.
-
(2020)Tutkielman tarkoituksena on selvittää EU:n päästökaupan tavoitteet ja haasteet sekä sen, miten neljättä päästökauppakautta koskeva uudistus on niihin vastannut. Kysymystä ei voi kuitenkaan tutkia perehtymättä kansainvälisiin ilmasto-oikeudellisiin sopimuksiin, erityisesti YK:n ilmastosopimuksen järjestelmään, tai EU:n päästökauppaoikeuden kehitysvaiheisiin. Myös päästökauppaoikeuden taustalla vaikuttavat oikeusperiaatteet käydään tutkielmassa läpi. EU:n päästökauppajärjestelmällä on tarkoitus vastata EU:ta koskeviin kansainvälisoikeudellisiin päästövähennysvelvoitteisiin. Konkreettisesti järjestelmällä on tarkoitus vähentää kasvihuonepäästöjä unionin alueella. Lisäksi EU:n päästökauppajärjestelmä sekä muu unionin ilmastopolitiikka näyttää todella vähentäneen päästöjä EU:n alueella. Päästövähennysten toteutumiseen vaikuttavat kuitenkin talouden suhdannevaikutukset, eikä päästökauppajärjestelmää voi yksin kiittää päästövähennysvelvoitteiden saavuttamisesta. Järjestelmän tehokkuutta päästöjen vähentämiseksi onkin kritisoitu. Neljännellä päästökauppakaudella päästökauppajärjestelmää on uudistettu laaja-alaisesti tekemällä lukuisia muutoksia. Tarkoituksena uudistuksessa on tehostaa päästövähennysten toteutumista sekä kannustaa vähähiilisyyttä edistäviä investointeja unionissa. Uudistuksella on myös pyritty vastaamaan erityisesti hiilivuodon ja vesisänkyefektin aiheuttamiin haasteisiin sekä tehostamaan aiheuttamisperiaatteen toteutumista. Tarkoituksena on ollut myös varmistaa päästöoikeuksien riittävän korkea hinta. Päästökauppajärjestelmän yhteyteen perustettiin markkinavakausvaranto, jolla ehkäistään muun muassa vesisänkyefektistä sekä suhdannevaihteluista johtuvia vääristymiä markkinoihin. Vesisänkyefektiä ehkäistään myös muilla mekanismeilla. EU:n päästökauppajärjestelmää on uudistettu säännöllisin väliajoin tarkoituksena edistää kestävää kehitystä sekä korjata sitä edellisiltä päästökauppakausilta opitun perusteella. Järjestelmää tulisi jatkossakin uudistaa, vaikka päästökauppakauden uudistukset näyttävät vastaavat varsin hyvin useisiin järjestelmän ongelmiin. Uudistuksen todelliset vaikutukset saadaan selville kuitenkin vasta ajan mittaan. Tärkeää olisikin tutkia päästökaupan toimivuutta sekä sen markkinamekanismien että todellisten päästövähennysten saavuttamisen kannalta.
-
(2019)Tutkielmassa käsittelen vihreitä joukkovelkakirjoja koskevaa sääntelyä. Vihreät joukkovelkakirjat ovat suhteellisen uusi rahoitusinstrumentti, jossa keskeisenä määrittävänä tekijänä on varojen käyttäminen ympäristöä tai kestävää kehitystä tukeviin kohteisiin. Oikeudelliselta kannalta tarkasteltaessa vihreisiin joukkovelkakirjoihin liittyy kuitenkin tärkeitä kysymyksiä, kuten millä tavalla velkakirjan ”vihreys” määritellään, miten vihreyteen liittyvistä ominaisuuksista tulisi tiedottaa sijoittajille, ja mitä mahdollisista väärinkäytöksistä seuraa. Koska vihreän joukkovelkakirjan tärkein erottava tekijä tavallisesta joukkovelkakirjasta on ympäristöllisten tavoitteiden edistäminen, edellä esitettyihin kysymyksiin vastaaminen on tärkeää toimivien vihreiden joukkovelkakirjojen markkinoiden toiminnan ja sijoittajien luottamuksen kannalta. Tutkielman tutkimusmetodi on kuvailtavissa sääntelyteoreettiseksi, ja tutkimuksessa keskitytään vihreitä joukkovelkakirjoja koskevan itsesääntelyn ja Euroopan unionin kestävää sijoittamista koskevan lainsäädäntöpaketin arviointiin. Lainsäädännön arviointi pohjautuu sääntelyteorian piirissä kehitettyihin sääntelystandardeihin, jotka olen tutkimuksessa rajannut sääntelyn vaikuttavuuteen ja kustannustehokkuuteen. Tutkielman keskeinen kysymys on se, miksi itsesääntelyn lisäksi tarvitaan oikeudellista sääntelyä. Esitän tutkimuksessa, että vaikka monet itsesääntelyyn yleisesti liitetyt edut toteutuvat myös vihreitä joukkovelkakirjoja koskevan sääntelyn kohdalla, itsesääntely ei ollut riittävä sääntelykeino sijoittajien luottamuksen turvaamiseksi. Keskeinen itsesääntelyyn liittyvä ongelma on vihreitä joukkovelkakirjoja koskevien itsesääntelynormistojen suuri lukumäärä, mistä aiheutuu sääntelyn pirstaloitumista, ja siten epäselvyyttä esimerkiksi käsitteiden tai liikkeellelaskijan velvollisuuksien osalta. Toinen ongelma on itsesääntelyn vapaaehtoisuus, ja siitä aiheutuva itsesääntelyn tosiasialliseen noudattamiseen liittyvä epävarmuus. Tutkielman johtopäätöksenä on, että EU:n lainsäädäntöpaketti on katsottavissa perustelluksi sijoittajien luottamuksen turvaamiseksi ja läpinäkyvyyden lisäämiseksi vihreiden joukkovelkakirjojen markkinoilla. Sekä sääntelyn vaikuttavuus että kustannustehokkuus ovat olleet kriteerejä, joilla lainsäädäntövaihtoehtoja on kartoitettu ja arvioitu lainvalmistelun aikana. Vaikka molempiin arviointikriteereihin liittyen sääntelyssä on tiettyjä ongelmia, esitän tutkimuksessa, että kokonaisuudessaan sääntely pyrkii korjaamaan havaitut sääntelyongelmat tarkoituksenmukaisella tavalla.
-
(2016)Uusiutuvista lähteistä peräisin olevan energian käytön edistämisestä annetun direktiivin 2009/28/EY mukaan Euroopan unionin tavoitteena on nostaa uusiutuvan energian osuus 20 prosenttiin energian loppukulutuksesta vuoteen 2020 mennessä. Suomen on nostettava uusiutuvan energian osuus energian loppukulutuksesta 38 prosenttiin vuoteen 2020 mennessä kansallisen velvoitteen mukaisesti. Uudelleenlaadittu Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2010/31/EU rakennusten energiatehokkuudesta puolestaan edellyttää uusia lainsäädäntötoimia ”lähes nollaenergiarakennuksiin” siirtymisen toimeenpanemiseksi. Direktiivin mukaan jäsenvaltion on varmistettava, että vuoden 2018 loppuun mennessä kaikki uudet viranomaisten käytössä ja omistuksessa olevat rakennukset, sekä vuoden 2020 loppuun mennessä kaikki uudet rakennukset omistajasta riippumatta, ovat lähes nollaenergiarakennuksia. Direktiivin mukaiseen lähes nollaenergiarakennuksen määritelmään sisältyy erittäin korkean energiatehokkuuden vaatimuksen lisäksi uusiutuvan energian käyttöä koskeva vaatimus, johon nimenomaisesti sisältyy ”paikan päällä tai rakennuksen lähellä” tuotettava uusiutuvista energialähteistä peräisin oleva energia. Käytännössä tämä tarkoittaa hajautettua pienimuotoista energiantuotantoa uusiutuvilla energialähteillä hyödyntäen erilaisia pientuotantojärjestelmiä ja -laitoksia. Tätä edistää myös se, että direktiivin 2009/28/EY mukaan, jäsenvaltioiden on rakennussäännöksissään ja määräyksissään otettava käyttöön asianmukaiset toimenpiteet, joilla lisätään "kaikentyyppisen uusiutuvista lähteistä peräisin olevan energian" osuutta rakennusalalla. Keskitetyssä energiantuotannossa sähköä ja lämpöä tuotetaan suuren kokoluokan voimaloissa, joista energia siirretään kulutuspisteeseen energiaverkkojen avulla. Hajautetulla energiantuotannolla tarkoitetaan sen sijaan tuotantomallia, jossa energia tuotetaan lähellä kulutuspistettä. Hajautettua energian pientuotantoa kutsutaan usein myös nimellä "lähienergia", jossa lähtökohtana on paikallisten resurssien hyödyntäminen eri energiantuotannon sovellutuksissa. Merkittävimmät pienimuotoiset sähköntuotantotavat Suomessa ovat tällä hetkellä pienvesivoima, pientuulivoima, aurinkosähkö, aurinkolämpö ja bioenergia. Tutkielmassa käsitellään ensisijaisesti vain ”puhdasta”, aidosti uusiutuvilla energiamuodoilla tuotettavaa sähkö- ja lämpöenergiaa, joten erilaiset biopolttoaineita hyödyntävät sähkön ja lämmöntuotantolaitokset rajautuvat pois. Hajautetun pienimuotoisen energiantuotannon sääntelyn tavoitteena voidaan katsoa olevan uusiutuvilla energialähteillä tapahtuvan energiantuotannon lisääminen ja tuotannon taloudellisen kannattavuuden parantaminen. Toistaiseksi energiantuotantoa koskeva sääntely on koskenut pääasiassa teollisen mittakaavan tuotantoa, mutta myös pientuotantoa koskeva sääntely on lisääntynyt ja lainsäädäntöä on kehitetty runsaasti. Tutkielmassa selvitetään, systematisoidaan ja arvioidaan tämän hetkistä hajautettua pienimuotoista energiantuotantoa koskevaa sääntelyä ja sen kehittämistarpeita ottaen samalla huomioon lähes nollaenergiarakennuksille asetetut vaatimukset. Aihetta käsitellään lain soveltajan näkökulmasta, arvioiden sääntelyn vaikutuksia itse kohteeseen, eli energian pientuottajan ja pientuotantolaitoksen toimintaan. Aiheeseen liittyvät säännökset pyritään systematisoimaan tutkielman kolmen eri osan mukaisesti, jotka ovat johdatus käsiteltävään aiheeseen, pientuotannon sääntely ja ohjauskeinot sekä pientuotannon taloudelliset ohjauskeinot. Keskeisimmät pientuotantolaitoksiin liittyvät kysymykset käsittelevät laitteistojen asentamista, luvan tarvetta ja ympäristövaikutuksia. Itse tuotantoon liittyvät kysymykset koskevat tuotantolaitoksen sähköverkkoon liittämistä ja ylijäämätuotannon myymistä sähkömarkkinoilla. Taloudellisten ohjauskeinojen osalta käydään läpi pientuotannolle tarjolla olevia tukimalleja, niihin kohdistuvaa verosääntelyä ja ylijäämätuotannon myyntiin liittyviä laskutusmalleja.
-
(2014)Tutkielmassa tarkastellaan lievimpien ympäristörikosten sanktioimista de lege ferenda -näkökulmasta. Tutkielma perustuu hypoteesille, että Suomen ympäristörikosoikeudellinen seuraamusjärjestelmä tehostuisi, jos ympäristövaikutuksiltaan vähäisten rikkomusten ja laiminlyöntien seuraamukseksi säädettäisiin rikosoikeudellisen rangaistuksen sijasta hallinnollinen sanktio. Tutkielmassa hallinnollisen sanktion määritelmä on rajattu tarkoittamaan seuraamusmaksua, jonka toimivaltainen viranomainen määrää lainvastaisen toiminnan seuraamuksena hallinnollisessa menettelyssä. Tutkielma muodostuu kuudesta pääluvusta. Ensimmäinen luku on aiheeseen johdatteleva, ja siinä esitetään tutkielman laajempi ympäristörikosoikeudellinen konteksti sekä hypoteesi, tutkimuskysymykset ja tutkimuksessa käytetty metodi. Tutkielman luvut 2-4 ovat taustoittavia luvuissa 5-6 esitetyille näkemyksille ympäristöoikeudellisten hallinnollisten sanktioiden sääntelystä de lege ferenda. Toisessa luvussa perehdytään hallinnollisen sanktion määritelmään sekä sen ominaispiirteisiin. Lisäksi luvussa selvitetään, miten hallinnollisessa prosessissa määrätty sanktio eroaa rikosoikeudellisesta sanktiosta, miten prosessit eroavat toisistaan sekä millaisilla oikeudellisilla edellytyksillä haitalliseen tekoon tai laiminlyöntiin voidaan säätää seuraamukseksi hallinnollinen sanktio. Yhtenä keskeisenä asiakokonaisuutena käsitellään myös Euroopan ihmisoikeussopimuksesta johtuvia oikeusturvavaatimuksia rangaistuksenluonteisten seuraamusten määräämismenettelylle. Kolmannessa luvussa perehdytään tarkemmin kahteen Suomen oikeusjärjestyksestä tällä hetkellä löytyvään ympäristöoikeudelliseen hallinnolliseen sanktioon, merenkulun ympäristönsuojelulaissa säädettyyn öljypäästömaksuun ja jätelain laiminlyöntimaksuun, sekä näihin seuraamusmuotoihin liittyvään käytännön problematiikkaan. Neljännessä luvussa tarkastellaan, miten hallinnollisista sanktioista on säädetty Ruotsin sekä Englannin ja Walesin oikeusjärjestyksissä, joissa kyseinen sanktiotyyppi on jo käytössä ympäristörikosten osalta. Viidennessä luvussa esitetään aiemmissa luvuissa esitettyyn perustuen lainsäädäntöehdotuksen perustelut sekä konkreettisia säännösehdotuksia ympäristöoikeudellisten hallinnollisten sanktioiden käyttöönotolle Suomessa. Ehdotuksia pyritään tarkastelemaan kriittisesti huomioiden vaikutukset esimerkiksi maksuvelvollisen oikeusturvaan ja viranomaistoimintaan sekä tuoden esiin seikat, joihin olisi erityisesti kiinnitettävä huomiota hallinnollisista sanktioista säädettäessä. Tutkielman viimeinen luku on kokoava. Siinä arvioidaan hypoteesin pohjalta, olisiko ympäristörikosoikeudellinen seuraamusjärjestelmä tosiasiallisesti tehostettavissa hallinnollisen sanktion käyttöönoton avulla. Yhteenvedossa hallinnollisen seuraamusjärjestelmän tosiasiallinen tehokkuus ja toimivuus nähdään osana laajempaa kokonaisuutta, johon vaikuttavat myös muun muassa valvontaviranomaisten käytössä olevat voimavarat ja asiantuntemus. Myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännössä muotoutuvien oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin minimioikeusturvaedellytysten tulevaisuuden kehitys nähdään hallinnollisen sanktiojärjestelmän tehokkuuden kannalta olennaisena tekijänä.
-
(2016)Tässä tutkielmassa selvitetään, miten YVL 7.1 §:n säännöstä ympäristövahingosta korvausvelvollisesta toiminnanharjoittajasta ja siihen rinnastettavasta tahosta on tulkittava osakeyhtiöiden osalta ja minkälaisten olosuhteiden vallitessa vastuulliseksi tahoksi voidaan katsoa toimintaa harjoittaneen yhtiön sijasta tai sen rinnalla osakeyhtiön osakkeenomistaja. YVL 7.1 §:n mukaan korvausvelvollisuus ympäristövahingosta on sillä, jonka harjoittamasta toiminnasta ympäristövahinko johtuu sekä sillä, joka on rinnastettavissa tällaiseen toiminnan harjoittajaan tai sillä, jolle ympäristövahingon aiheuttanut toiminta on luovutettu. Toiminnan luovutuksensaajan vastuukysymykset on rajattu tämän tutkimuksen ulkopuolelle. YVL:n sanamuodon, esitöiden sekä oikeuskäytännön perusteella vaikuttaa siltä, että osakkeenomistaja voi olla vastuussa ympäristövahingosta YVL 7.1 §:n 1 kohdan mukaan toiminnanharjoittajana, mikäli osakkeenomistaja on toiminut yhtiössä niin, että ulkopuolisen on vaikea arvioida, onko kysymyksessä ollut omistajan vai yhtiön liiketoimet. Yhtiöoikeudellinen osakeyhtiön erillisyys osakkeenomistajistaan, osakkeenomistajan rajoitettu vastuu sekä ympäristövahinkolain säännös ja esityöt huomioiden, osakkeenomistajan vastuu kuitenkin todennäköisemmin syntyy YVL:n 7.1 §:n 2 kohdan rinnastamissäännöksen perusteella. Tämän tutkimuksen perusteella osakkeenomistajan rinnastamisen mahdollistavat kriteerit ovat yhtiöoikeudellisen vastuun samastuksen kaltaisesti, että osakkeenomistaja on käyttänyt tosiasiallista määräysvaltaa yhtiössä ympäristövahinkoon johtaneiden liiketoimintapäätösten suhteen tai emoyhtiö tai yhtiön ainut osakkeenomistaja on harjoittanut liiketoimintaansa olennaisilta osiltaan tytäryhtiö- tai omistamansa osakeyhtiön muodossa. Toisin kuin osakeyhtiöoikeudellisessa vastuun samastuksessa, mitään määrättyä omistusosuutta yhtiöstä ei edellytetä, eikä myöskään osakkeenomistajan nimenomaista tarkoitusta osallistua vahinkoa aiheuttaneeseen toimintaan. YVL:n vastuu on luonteeltaan ankaraa ja siten tuottamuksesta ja näin myös erityisestä väärinkäyttötarkoituksesta riippumatonta. Tämä on merkittävin ero vastuun samastuksen ja YVL:n rinnastamissäännöksen välillä. Tutkimuksen teoreettisen tarkastelun perusteella YVL 7.1 §:n 2 kohdan rinnastamissäännöksen ja vastuun samastuksen vertailu konstruktiona johti johtopäätökseen, jonka mukaan YVL:ssa on kysymys vastuun samastuksen erityissääntelyn sijaan vahingonkorvausoikeudellisesta erityissääntelystä. YVL:n sääntely laajentaa vahingonkorvausvelvollisten piiriä ja vastuuperustetta tärkeän oikeushyvän suojaamiseksi. Opissa vastuun samastuksesta ei sen sijaan ole kysymys vahingonkorvausoikeudellisesta normista. Edelleen tutkimuksen toinen keskeinen teoreettinen johtopäätös on, että vaikka Suomessa ei olisi säädetty ympäristövahinkolakia, ympäristönsuojeluintressin käsillä ollessa osakkeenomistajan rajoitetusta vastuusta voitaisiin poiketa myös ilman kirjoitetun lain tukea maksukykyisen korvausvelvollisen löytämiseksi. Tämä johtuu siitä, että ympäristönsuojelu on niin tärkeä yhteiskunnallinen intressi, että niiden suojaamiseksi osakkeenomistajan rajoitetusta vastuusta voidaan poiketa, jos sillä tavalla saadaan maksukykyinen taho vastaamaan aiheutetuista vahingoista. Tähän johtopäätökseen tiivistyy samalla myös YVL:n säätämisen taustatavoite, joka on ollut suojata ympäristöä ja huolehtia maksukykyisen tahon saamisesta vastuuseen, vaikka se tarkoittaisi poikkeamista OYL:n periaatteista.
-
(2018)Tutkielmassa tarkastellaan eräistä naapuruussuhteista annetun lain (NaapL 26/1920) 17 §:n mukaisen immissiokiellon merkitystä ympäristölupaharkinnassa. Immissiokielto voi tulla sovellettavaksi ympäristölupamenettelyssä ympäristösuojelulain (YSL 527/2014) viittaussäännösten kautta. YSL 27 §:n 2 momentin 3 kohdan mukaan laitos-luettelon ohella toiminta voi tarvita ympäristöluvan, jos toiminnasta saattaa aiheutua NaapL 17§:ssä tarkoitettua kohtuutonta rasitusta. Immissiokielto voi tulla myös sovellettavaksi ympäristöluvan edellytyksiä harkittaessa, sillä YSL 49§:n 1 momentin 5 kohdan mukaan toiminnasta ei saa aiheutua NaapL 17§:n mukaista kohtuutonta rasitusta. Tutkielmassa pääpaino on ajankohtaisen oikeuskäytännön sekä määrällisessä että laadullisessa tarkastelussa. Tutkielma perustuu vuosina 2015-2016 annettuihin Vaasan hallinto-oikeuden ympäristönsuojelulain soveltamista koskeviin päätöksiin ja niistä mahdollisesti annettuihin korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisuihin. Lisäksi tutkielmassa hyödynnettiin aiheeseen liittyviä korkeimman hallinto-oikeuden vuosikirjaratkaisuja. Määrällisessä tarkastelussa pyritään vastaamaan muun muassa siihen, kuinka usein immissiokieltoa on sovellettu luvantarvekynnyksenä ja ympäristölupia koskevassa muutoksenhaussa. Määrällisen tarkastelun perusteella etsitään tietoa siitä, korostuuko immissiokiellon soveltaminen tietynlaisissa tilanteissa. Toisena tutkimustehtävänä selvitetään, miten käsitettä kohtuuton rasitus on tulkittu. Ajankohtaisesta oikeuskäytännöstä pyritään löytämään NaapL 17§:n kohtuuttoman rasituksen tulkintaa selventäviä esimerkkejä. Tutkielman perusteella immissiokieltoa on sovellettu usein ympäristölupia koskevassa muutoksenhaussa. Ajoittain immissiokielto on saanut itsenäisen ja tärkeän merkityksen ympäristölupaharkinnassa, kun sen perusteella on tasapainotettu haitankärsijöiden ja toiminnanharjoittajien oikeuksia ja velvollisuuksia. Toisaalta immissiokielto on ajoittain saanut epäitsenäisen roolin, jolloin se on saatettu rinnastaa muihin ympäristöluvan myöntämisen edellytyksiin. Ympäristösuojelulain sujuvoittamisen yhteydessä on esitetty, että ympäristösuojelulain ja naapuruussuhdelain välisiin viittaussäännöksiin tehtäisiin muutoksia. Pääasiallinen argumentti lainsäädäntömuutosten puolesta on, että immissiokiellon tulkintakäytäntö on liian ennakoimatonta. Tutkielmassa tarkastellaan, miltä väite immissiokiellon ennakoimattomuudesta näyttää oikeuskäytännön valossa. Joustavasti muotoiltu säännös aiheuttaa väistämättä jonkin verran tulkinnanvaraisuutta ja sitä kautta riskin ennakoimattomuudesta ja yhdenvertaisuuden vaarantumisesta. Aineiston perusteella immissiokielto on haastava joustava normi, sillä sen tulkinnanvaraisuuden aste ja täsmentämiskeinot ovat erilaisia tilanteesta riippuen. Tutkielman lopussa kootaan näkökulmia mahdollisista lainsäädäntömuutoksista
-
(2019)The EU aims for a high level of environmental protection, which includes nature conservation. The key regulatory tools providing the Union’s nature conservation framework are the Birds and Habitats Directives. They establish the Natura 2000 network of protected sites that covers 18% of the land area and 9.5% of the marine area of the EU. Article 6(3) and (4) of the Habitats Directive set an environmental protection mechanism that is applied to project development likely to have a significant effect on a Natura 2000 site. In addition to ambitious environmental protection objectives, the development of renewable energy is a topical issue in the EU. In 2018, the EU updated its renewable energy target for 2030 and is now pursuing to have 32% of its final energy consumption come from renewable energy sources. The expected increase in renewable energy might lead to more conflicts between renewable energy projects and the already extensive Natura 2000 network. This thesis aims to establish the current state of the law regarding the appropriate assessment procedure of plans and projects under Article 6(3) and (4) of the Habitats Directive, and especially the implications it has on renewable energy projects. This means exploring how the interests of nature conservation and the development of renewable energy are balanced. In addition, the thesis will analyse the reasoning of the Court of Justice of European Union (CJEU) in its case-law related to the appropriate assessment procedure. For these purposes, I use legal dogmatic and regulatory theory methods. Even though the Natura 2000 network supports the high-level protection of the environment in the EU, the Habitats Directive does not prohibit all development in the Natura 2000 sites. The CJEU has considered in its case-law that the EU legislature intended to create a protection mechanism that is triggered only if a plan or project represents a risk for a site forming part of the Natura 2000 network. Therefore, even if a project is considered to affect a Natura 2000 site, it is subjected to the Appropriate Assessment only after it has been concluded that it undermines the conservation objectives of a site. The findings of the thesis suggest that Article 6(3) and (4) of the Habitats Directive do provide flexibility for national authorities when authorising plans and projects. The Birds and Habitats Directives prove to be effective in conserving animal and plant species in the EU. Article 6(3) of the Habitats Directive is interpreted strictly by the CJEU, which ensures the effective application of the environmental protection mechanism it provides. Article 6(4) of the Habitats Directive allows derogation from the protection on the grounds of imperative reasons of overriding public interest. The European Commission and the CJEU have been more flexible in the interpretation of the derogation article and have allowed for a wide range of economic activity to be considered to meet the requirements of derogation. The thesis concludes that also renewable energy projects could meet the requirements of public interest on some grounds. The reasoning of the CJEU follows the commonly accepted interpretation methods. The Court has consistently in its case-law adopted a literal interpretation of Article 6(3) HD. In addition, it utilises systematic interpretation and teleological interpretation. The precautionary principle and the principle of sustainable development have also had weight in the Court’s reasoning.
-
(2017)Jätettä koskeva sääntely on perinteisesti keskittynyt rajoittamaan ja torjumaan ensisijassa jätteen ympäristölle ja terveydelle haittaa aiheuttavia vaikutuksia. Jätteen käsitteen määrittely on kuitenkin tasapainoilua yhtäältä ympäristönsuojelun ja toisaalta sen käytön välillä. Vaikka jäte edelleen herättää ensisijassa kielteisiä tuntemuksia, on samalla sen kierrättäminen nykyisin yksi tärkeimmistä edistettävistä prosesseista kiertotalouden tavoitteiden saavuttamiseksi. Kiertotalous, jossa mahdollisimman suuri osa jätteestä käytetään resurssina, on otettu nykyisen jätesääntelyn lähtökohdaksi. Sen toteutuminen edellyttää jäteluonteen pitämistä materiaalin elinkaaren päätepisteen sijasta vain yhtenä materiaalin elinkaaren vaiheena muiden joukossa. Jätepuitedirektiivin (2008/98/EY) sekä jätelain (JäteL, 17.6.2011/646) yleisen määritelmän mukaan jätteellä tarkoitetaan ainetta tai esinettä, jonka sen haltija on poistanut tai aikoo poistaa käytöstä taikka on velvollinen poistamaan käytöstä. EU-perusteinen jätteen määritelmä on kehittynyt nykyiseen muotoonsa pääasiassa EY-tuomioistuimen oikeuskäytännössä, josta on ajan myötä muodostunut suuri jätteen käsitteen tulkinta-aineisto. Jätepuitedirektiivillä jätteen käsitettä vähitellen supistaneista tulkinnoista säädettiin ensi kertaa laintasoisia jätteen yleistä määritelmää rajaavia säännöksiä, jotka implementoitiin kansalliseen lainsäädäntöön jätelain kokonaisuudistuksella. Samalla täsmennettiin erityisesti jätteen hyödyntämistoimien määritelmiä sekä jätehierarkiana tunnettua jätteeseen kohdistettavien toimien etusijajärjestystä. Aineen tai esineen luokittelusta sivutuotteeksi on nykyisin säädetty JäteL 5.2 §:ssa ja jätteeksi luokittelun päättymisestä JäteL 5.4 §:ssa. Ensimmäisiä kutsutaan vakiintuneesti sivutuotekriteereiksi ja jälkimmäisten muodostamaa kokonaisuutta puolestaan end-of-waste-sääntelyksi. Edelleen kaikissa JäteL 6.1 §:ssa määritellyissä jätteenkäsittelytoiminnoissa on noudatettava JäteL 8 §:n mukaista etusijajärjestystä. Jätelaissa säädetyt jätteeksi luokittelun päättymisen kriteerit eivät suoraan ratkaise aineen tai esineen jäteluonnetta vaan ovat osa kaksiportaista kokonaisuutta, jossa joko EU-tasolla komission toimesta tai kansallisella tasolla valtioneuvoston toimesta voidaan antaa tarkempia jätteeksi luokittelun päättymistä koskevia arviointiperusteita. Toisin kuin jätelain sivutuotekriteerejä, ei jätteeksi luokittelun päättymisen kriteerejä näin ollen ole tarkoitettu sovellettaviksi suoraan tapauskohtaisessa harkinnassa. Tarkempia arviointiperusteita on kuitenkin annettu tähän mennessä vain tiettyjä yksittäisiä jätevirtoja koskien. Huolimatta siitä, että täsmennetyt hyödyntämistoimet etusijajärjestyksen mukaisesti järjestettynä luovat otolliset edellytykset jätteeksi luokittelun päättymiselle, on oikeustila kehittynyt kaksijakoiseksi. Tätä vallitsevaa ja kaksijakoista jätteeksi luokittelun päättymisen kansallista oikeustilaa tutkielma pyrkii selventämään. Tutkimuksen kohteena on oikeustila siltä osin, kun kriteereihin perustuvia tarkempia jätteeksi luokittelun päättymisen arviointiperusteita ei ole annettu. Koska jätteeksi luokittelun päättämiseen tähtäävä jätteiden prosessointi on ammattimaisena tai laitosmaisena jätteenkäsittelytoimintana ympäristöluvanvaraista, toteutuu tapauskohtainen jätteeksi luokittelun päättymistä koskeva harkinta tällöin osana ympäristölupaharkintaa. Toimivaltainen viranomainen ratkaisee ympäristölupapäätöksellä, onko materiaali hyödyntämistoimien seurauksena lakannut olemasta jätettä. Arviointi on tehtävä ilman valmiita jätteeksi luokittelun päättymisen arviointiperusteita niin, että siinä sen sijaan otetaan huomioon oikeuskäytännössä muodostuneet tulkintaohjeet. Tutkielman päätarkoitus on selvittää ja esittää tällaiset soveltuvasta oikeuskäytännöstä johdettavat edellytykset, joita tapauskohtaisesti arvioimalla voidaan ratkaista, onko aine tai esine lakannut olemasta jätettä. Tutkielmassa esitetyin tavoin JäteL 5.4 §:ssa säädettyjen jätteeksi luokittelun päättymisen edellytysten täyttyminen kumulatiivisesti on yksittäisissä tapauksissa ongelmallista. Tutkielmassa yhdistellään jätteen yleisen määritelmän lakisääteisiä rajauksia niin, että siinä sen sijaan esitettävät neljä jätteeksi luokittelun päättymisen kriteeriä voisivat sivutuotekriteerien tavoin olla sellaisenaan sovellettavia. Esitetyn perusteella aine tai esine lakkaisi tapauskohtaisesti arvioitaessa olemasta jätettä kun 1) se on läpikäynyt hyödyntämistoimen; 2) sen tulevasta käytöstä on varmuus; 3) sen käyttö on laillista; ja 4) sen käyttö ei kokonaisuutena arvioiden aiheuta vaaraa tai haittaa terveydelle tai ympäristölle. Kahden tutkielmassa tarkasteltavan case-esimerkin avulla vertaillaan kyseisten kriteerien ja JäteL 5.4 §:n mukaisten kriteerien soveltuvuutta tapauskohtaiseen harkintaan. Case-näkökulma havainnollistaa samalla tapauskohtaisessa harkinnassa tosiasiassa omaksuttua ratkaisukäytäntöä. Kokonaisuudessaan tutkielma osoittaa, kuinka kaksijakoisessa jätteeksi luokittelun päättämisen oikeustilassa sovellettaviksi tulevien edellytysten tulee määräytyä sen perusteella, onko tarkasteltavaa jätevirtaa koskevia tarkempia arviointiperusteita annettu vai onko jätteeksi luokittelun päättyminen arvioitava tapauskohtaisesti soveltuva oikeuskäytäntö huomioon ottaen. Kulloinkin soveltuvat kriteerit ovat siten toisensa pois sulkevalla tavalla riippuvaisia arvioitavan jätevirran toteutuneesta sääntelytavasta.
-
(2017)Tutkielmassa tarkastellaan julkisoikeudellista ympäristövastuuta ja siitä aiheutuvia ongelmia yrityksen konkurssissa. Aihetta lähestytään selvittämällä ja jäsentelemällä ympäristövastuun sisältöä. Ympäristövastuun käsitettä ja sisältöä selvennetään aluksi selostamalla sen EU-oikeudellista ja perusoikeudellista taustaa. Insolvenssioikeudellinen lainsäädäntö, ja etenkin konkurssilaki (120/2004) toimii tutkimuksessa vastinparina ympäristövastuun systematiikalle. Näiden kahden järjestelmän erilaisuutta ja yhteensovittamista lähestytään ensin perusoikeusnäkökulman kautta. Järjestelmien taustalla olevia perusoikeuksia verrataan toisiinsa, ja niistä pyritään saamaan tulkinta-apua mahdollisten normiristiriitojen ratkaisemiseksi. Ympäristövastuun katsotaan jakautuvan kolmeen eri vastuun muotoon: yksityisoikeudelliseen, julkisoikeudelliseen sekä rikosoikeudelliseen vastuuseen. Tutkielmassa keskitytään julkisoikeudelliseen vastuuseen, joka ilmenee ympäristönsuojelulainsäädännöstä ja etenkin ympäristönsuojelulaista (527/2014). Tutkielmassa perehdytään siten ympäristönsuojelulain 16 §:n mukaiseen maaperän pilaamiskieltoon sekä siihen liitännäiseen 133 §:n mukaiseen puhdistamisvelvollisuuteen. Ympäristönsuojelulain kannalta keskeisessä roolissa on toiminnanharjoittajan käsite, sillä lain säännöksissä pilaantumiseen liittyvät vastuut asetetaan useimmiten ensisijaisesti toiminnanharjoittajalle ja vasta toissijaisesti pilaantuneen alueen haltijalle. Näin ollen tutkielman kannalta on tärkeätä selvittää mahdollisuutta luonnehtia konkurssipesää ympäristönsuojelulainsäädännön mukaiseksi toiminnanharjoittajaksi. Toisaalta arvioitavaksi tulee myös konkurssipesän vastuu hallinnan perusteella. Toiminnanharjoittamisen osalta aktualisoituu kysymys siitä, mitä pidetään toimintana, ja minkälaisia kriteerejä voidaan asettaa, niin että toiminnan voidaan katsoa päättyneen ympäristövastuun kannalta merkityksellisellä tavalla. Tutkielmassa selvitetään myös, mitä merkitystä ympäristövaikutuksen nk. akuutilla ja staattisella tilalla on vastuunmuodostumisen kannalta. Akuutilla tilalla tarkoitetaan tutkielmassa tilanteita, joissa äkillisesti on tapahtunut, tai uhkaa tapahtua, ympäristövaikutus, joka voi myös pahentua liian myöhäisen reagoimisen takia, eli käytännössä eri onnettomuustilanteita. Staattisella tilalla tarkoitetaan mm. vaarallisten aineiden säilyttämistä ilman, että ne sillä hetkellä aiheuttavat vaaraa ympäristön pilaantumisesta. Ympäristövahinkojen kiireellisyyden suhteen selvitetään myös hallintopakon käyttömahdollisuuksia. Kiireellisten tilanteiden osalta on ympäristönsuojelulakiin lisätty välitöntä hallintopakkoa koskeva 181 §, joka antaa viranomaiselle mahdollisuuden välittömästi keskeyttää ympäristön pilaantumisen vaaraa aiheuttava toiminta. Kyseisen hallintopakon muodon on kuitenkin katsottu huonosti soveltuvan konkurssitilanteisiin, joissa toiminta on usein jo loppunut. Tästä johtuen tutkielmassa arvioidaan myös muita viranomaisen toimintamahdollisuuksia ja niistä annettuja lakien muutosehdotuksia. Tutkielmassa päädytään siihen, ettei oikeustila julkisoikeudellisen ympäristövastuun kannalta ole tällä hetkellä riittävän selvä. Julkisoikeudellisen vastuun merkityksestä konkurssitilanteissa on vireillä lainsäädännön uudistamishankkeita, jotka toivottavasti pystyvät tuomaan asiaan kauan odotettua selvyyttä. Monet ongelmiin ehdotetuista ratkaisuista ovat perusteltavissa niin ympäristöoikeudellisin kuin insolvenssioikeudellisin näkökulmin, mutta oikeustilan kannalta ei ole hyväksyttävää, että ratkaisu käytännössä jää tapauskohtaisen harkinnan varaan. Tutkielmassa selostetusta oikeuskäytännöstä käy myös ilmi, että kyseisissä ratkaisuissa ongelma on ratkaistu soveltamalla ympäristönsuojelulainsäädäntöä, insolvenssioikeudelliset näkökulmat sivuuttaen. Täten voidaan todeta, että kyseisten ratkaisujen perusteella oikeustila on kallistumassa ongelman ympäristöoikeudellislähtökohtaisen ratkaisun suuntaan. Tulevilta lainmuutoksilta voidaan kuitenkin toivoa tilanteen selkeyttämistä myös lainsäädännön tasolla.
-
(2020)Tutkielma käsittelee biopolttoaineiden kestävyyskriteerisääntelyä. Kestävyyskriteerisääntelyn soveltamisala laajenee uudelleenlaaditun uusiutuvan energian direktiivin ((EU) 2018/2001, RED II) myötä. EU:n jäsenvaltioiden on saatettava direktiivin säännökset kansallisesti voimaan 30.6.2021 mennessä. Soveltamisalan laajenemisen vaikutuksia tarkastellaan yhtäältä biokaasualan sääntely-ympäristön ja toisaalta kestävyysjärjestelmän todentajan kannalta. Kasvihuonekaasupäästöjen vähentäminen on Euroopan unionin energia- ja ilmastopolitiikan suuri haaste. Fossiilisten polttoaineiden korvaaminen biopolttoaineilla on yksi keino päästöjen vähentämiseen. Biopolttoaineiden tuottamiseen liittyy kuitenkin paljon kestävyyshaasteita, sillä niiden laajamittainen tuotanto aiheuttaa muun muassa metsien hiilinielujen pienenemistä ja biodiversiteetin katoa. Uusiutuvan energian direktiivissä säädetään kestävyyskriteereistä, joiden täyttyminen toiminnanharjoittajan tulee osoittaa, jotta sen tuottama tai jakelema biopolttoaine voidaan luokitella kestäväksi. Kestävyyskriteerit koostuvat kasvihuonekaasupäästöjen vähenemään ja biomassan alkuperään liittyvistä kriteereistä. Kestävyyskriteerien täyttäminen on edellytyksenä sille, että biopolttoaineen tuotannolle voidaan myöntää uusiutuvan energian tukemiseen tarkoitettuja valtionavustuksia, sekä sille, että biopolttoaineet voidaan laskea mukaan RED II -direktiivissä määriteltyyn uusiutuvan energian lisäämistavoitteeseen. Lisäämistavoite asetetaan direktiivin 3(1) artiklassa, jonka mukaan uusiutuvan energian osuuden on oltava vähintään 32 prosenttia EU:n energian kokonaisloppukulutuksesta vuoteen 2030 mennessä. Biokaasu on kaasumainen biomassapolttoaine, jota voidaan käyttää liikenteen polttoaineena sekä sähkö-, lämmitys- ja jäähdytysenergian tuottamiseen. RED II -direktiivin kansallisen voimaantulon myötä polttoaineena käytettävän jalostetun biokaasun ohella myös biokaasulla tuotetun sähkö-, lämmitys- ja jäähdytysenergian on täytettävä kestävyyskriteerit tuotantolaitoksissa, joiden kokonaislämpöteho on yli 2 MW. Toiminnanharjoittaja voi osoittaa kestävyyskriteerien täyttymisen kansallisen viranomaisen ylläpitämän järjestelmän tai Euroopan komission hyväksymän vapaaehtoisen järjestelmän kautta. Kestävyysjärjestelmän todentaja on delegoitua julkista valtaa käyttävä yksityinen toimija, jonka suorittama auditointi eli todentaminen on edellytys toiminnanharjoittajan kestävyysjärjestelmän hyväksymiselle. Suomen kansallisessa kestävyysjärjestelmässä toimivat todentajat hyväksyy ja niitä valvoo Energiavirasto. Vapaaehtoisissa sertifiointijärjestelmissä toimivat todentajat hyväksyy Euroopan komissio. Biokaasualan näkökulmasta tutkielman tavoitteena on selvittää, miten soveltamisalan laajeneminen vaikuttaa alan sääntely-ympäristöön. Lisäksi arvioidaan, miten soveltamisalan laajeneminen toteuttaa vertailun mittareiksi valittuja direktiivin tavoitteita, uusiutuvan energian lisäämistavoitetta ja kiertotalouden periaatteiden huomioimista. Kestävyysjärjestelmän todentajan osalta tavoitteena on systematisoida todentajan oikeudellista roolia sekä arvioida, miten kestävyyskriteerisääntelyn soveltamisalan laajeneminen vaikuttaa todentajan asemaan. Työn pääasiallinen metodi on sääntelyteoreettinen, ja täydentävänä metodina käytetään lainoppia. Todentajan roolin tarkastelussa hyödynnetään new governance -viitekehystä. Biokaasun sääntely-ympäristöön liittyen työn johtopäätöksenä on, että kestävyyskriteerisääntelyn laajeneminen todennäköisesti lisää toiminnanharjoittajiin kohdistuvaa hallinnollista taakkaa. Biokaasualan keskeiset sääntelytarpeet eivät kuitenkaan liity raaka-aineen kestävyyteen vaan biokaasun tuotannon taloudelliseen kannattavuuteen. Taloudellisen kannattavuuden tukeminen on avain siihen, että uusiutuvan energian lisäämistavoite ja kiertotalouden periaatteiden huomioiminen voivat toteutua tehokkaasti biokaasualan kontekstissa. Kestävyysjärjestelmän todentajiin liittyen työn johtopäätöksenä on, että todentajalla on merkittävä rooli kestävyyskriteerisääntelyn toimeenpanossa. Toimiessaan Suomen kansallisessa järjestelmässä todentaja hoitaa julkisia hallintotehtäviä, jotka voidaan hahmottaa yhdistelmäksi valvontatehtäviä ja teknistä tarkastamista. Julkisen hallintotehtävän asianmukaisen hoidon varmistaminen edellyttää riittäviä resursseja todentajia valvovalta viranomaiselta, Energiavirastolta. New governance -viitekehyksessä todentaminen voidaan hahmottaa yhteissääntelyn muotona, jossa yksityinen toimija osallistuu sääntelyn sisällön tosiasialliseen määrittelyyn lainsäätäjän ohella. Kestävyyskriteerisääntelyn soveltamisalan laajeneminen vahvistaa todentajan asemaa edelleen.
-
(2015)Kommunen innehar en central roll i markanvändningsfrågor. I den nuvarande lagstiftningen har kommunens självständiga roll i planläggningsfrågor ytterligare förstärkts. Lagstiftningen sätter ändå skärpta krav på olika intressenters delaktighet och växelverkan i förfarandet. De statliga myndigheternas roll har numera blivit att agera som garanter för växelverkan och deltagande samt att genom rollen som sakkunniga experter ge utlåtanden inom ramen för deras verksamhetsområde. Den utbredda besvärsrätten ger dock möjligheter till att i efterhand granska och kontrollera det kommunala beslutsfattandet rörande markanvändning i synnerhet ifall den står i strid med de hierarkiskt högre planerna. Kommunen innehar även en annan roll i markanvändningsfrågor. Nämligen gällande de markpolitiska verktygen har kommunen en position som till vissa delar kan granskas kritiskt. Speciellt i frågan om frivilliga köp och markanvändningsavtal kan kommunens partsställning anses speciell. Å ena sidan agerar den då på en privat fastighetsmarknad där dess roll i princip inte avviker från de andra aktörernas. Å andra sidan är det ändå kommunen som innehavare av planläggningsmonopolen och en rad alternativa markpolitiska verktyg som besitter en förstärkt förhandlingsposition. Bland de markpolitiska medlen kan inlösning ses som den tyngsta. I arbetet granskas kritiskt kommunens förmåga att förverkliga de krav som ställs av lagstiftning samt principerna om god förvaltning i dess förfarande rörande markanvänvändning och särskilt som avtalspart i markanvändningsavtal. Markanvändningsavtalen har redan långt gående traditioner i praxis. Däremot intogs stadganden om dem först i den nya markanvändnings- och bygglagen vid dess i kraftträdelse år 2000. En för markanvändningsavtalens vidkommande viktig ändring gjordes år 2003 då det nya 12 kapitlet om markägarens ansvar för utvecklingskostnader intogs i lagen. Samtidigt har frågan om avtalstyp fått nya vinklingar. Den traditionella synen på markanvändningsavtal som privaträttsliga har ifrågasatts. Klart är att avtalen numera berör sådant som enligt lagen även kan lösas genom ett offentligrättsligt förfarande. Slutsatsen i arbetet tyder på att markanvändningsavtal än så länge ska analyseras från fall till fall och frågan om avtalstyp ska vid behov avgöras på basen av de innehållet i de enskilda villkoren. Med tanke på forumval kan definitionen ändå ha stor betydelse. Markanvändningsavtalen har kritiserats för att hämma transparensen i beslutsfattandet kring planfrågor. Arbetet behandlar frågan om förhållandet mellan avtalen och den i lag definierade planläggningsprocessen. Den nuvarande lagen ställer gränser för när ett markanvändningsavtal kan ingås bindande samtidigt som den förbjuder avtal om innehållet i planer. I praktiken är ändå dylika gränsdragningar mera diffusa och tanken om avtalens obundenhet kan ses som ett undantag till den avtalsrättsliga pacta sunt servanda -principen. Frågan om kommunens ansvar då avtalet inte kan uppfyllas har diskuterats och har fortfarande inte fått ett uttömmande svar. I praktiken kan kommuner ändå undvika dylika fallgropar genom att ingå separata avtal om fastighetsköp och frågor i anknytning till genomförande av plan. Arbetet tar sikte på det särskilda partsförhållandet som råder mellan kommunen och dess avtalspart som oftast är en markägare. Beträffande detta tema lyfts fram frågor som framstår som problematiska. Till en viss del tas upp avtalens relation till rättshandlingslagen och dess stadganden om skälighet och lindrigt tvång. Särskild uppmärksamhet ges åt markanvändningsavtalens förhållande till inlösningsförfarandet där frågan om kravet på alternativa medel och proportionalitet kan ses som aktuell. Behandlingen är för det mesta rättsdogmatisk. Den rådande lagstiftningen och dess betydelse för forskningsobjektet behandlas samtidigt som förarbeten och praxis tas upp till relevanta delar. Som bakgrund ställs den historiska utvecklingen i lagstiftning och praxis samt vissa hänvisningar till läget i Sverige där som utvecklingen varit något mera progressiv. I avsnittet om praxis lyfts även fram avtalsförfarandet i några kommuner. I och med de omfattande ändringarna i lagstiftning kan en del praxis inom forskningsområdet bedömas som föråldrad. En del nya beslut har givits sedan ändringarna trätt i kraft men linjedragningen i frågor såsom förhållandet till inlösning samt ersättningsansvar vid avtalsbrott kommer sannolikt ännu att förtydligas.
-
(2019)Tässä tutkielmassa selvitetään eri tahojen julkisoikeudellista ympäristövastuuta konkurssissa. Julkisoikeudellisella ympäristövastuulla tarkoitetaan vastuuta, joka kohdistuu ympäristön suojelemiseen yleisenä etuna ja jota toteutetaan hallinnollisin päätöksin. Tavoitteena on pilaantuneen ympäristön puhdistaminen vahinkoa edeltäneeseen perustilaan. Vastuun kohdistaminen on ollut epäselvää tilanteessa, jossa ympäristöluvanvaraisessa toiminnassa on aiheutunut ympäristövahinko ja toiminnanharjoittaja on asetettu konkurssiin. Tutkielmassa selvitetään ensinnäkin kysymystä siitä, voiko konkurssivelallisen liiketoimintaa jatkava konkurssipesä tai kokonaan uusi toiminnanharjoittaja olla voimassa olevan lainsäännön nojalla velvollinen puhdistamaan pilaantuneen alueen ja millä edellytyksillä. Eduskunnalle annettiin 8.11.2018 Hallituksen esitys eduskunnalle konkurssilain muuttamiseksi ja eräiksi siihen liittyviksi laeiksi (HE 221/2018 vp). Hallituksen esityksessä ehdotetaan, että konkurssilakiin (120/2004) lisättäisiin ympäristövastuita konkurssissa koskevat säännökset. Tutkielmassa selvitetään myös sitä, millä tavoin ehdotettu konkurssilain muutos vaikuttaa konkurssipesän sekä muiden toimijoiden julkisoikeudelliseen ympäristövastuuseen konkurssitilanteessa. Lisäksi arvioidaan ehdotetun ja voimassa olevan ympäristövastuusääntelyn toimivuutta. Tutkimusmenetelmänä on lainoppi. Olennaisia tutkimuksessa käytettäviä lähteitä ovat ympäristö- ja konkurssilainsäädäntö sekä lakien esityöt, korkeimman hallinto-oikeuden (KHO) oikeuskäytäntö, ympäristöviranomaisten päätökset sekä aihetta käsittelevä oikeuskirjallisuus. Voimassa olevan oikeuden mukaan julkisoikeudellinen ympäristövastuu voi kohdistua liiketoimintaa harjoittavaan konkurssipesään tai uuteen toiminnanharjoittajaan sellaisessa ympäristövahinkotilanteessa, jossa ympäristövastuudirektiivin (2004/35/EY) mukainen merkittävyyskynnys ei ylity. Kyseiset tahot rinnastetaan tällöin toiminnanharjoittajaan ja niihin kohdistuu aiheuttamisperiaatteen mukainen ensisijainen vastuu edellyttäen, ettei ympäristövastuuta ole rajoitettu esimerkiksi yrityskaupan yhteydessä. Julkisoikeudellinen ympäristövastuu voi kohdistua liiketoimintaa jatkavaan konkurssipesään tai uuteen toiminnanharjoittajaan myös toissijaisen vastuujärjestelmän kautta, jos ne ovat pilaantuneen alueen haltijoina olleet tietoisia pilaantumisesta tai antaneet siihen suostumuksensa. Ehdotettu ympäristövastuita konkurssissa koskeva sääntely selkeyttää toteutuessaan konkurssipesän vastuuta ja nykyistä epäselvää oikeustilaa. Liiketoimintaa jatkava konkurssipesä vastaisi pääsääntöisesti kaikista konkurssivelallisen toiminnasta johtuvista ympäristövelvoitteista sen liiketoiminnan osalta, jota se on päättänyt jatkaa. Sellaisen konkurssipesän, joka ei jatka konkurssivelallisen liiketoimintaa, toimimisvelvollisuus ja julkisoikeudellisen ympäristövastuun ulottuvuus määräytyisivät riippuen siitä, miten vaaraelementtiä tulkitaan. Konkurssipesälle asetettu toimimisvelvollisuus terveydelle tai ympäristölle vakavaa vaaraa tai vakavaa haittaa aiheuttavissa tilanteissa edistäisi mahdollisesti myös yleisen ympäristöedun toteutumista. Toisaalta ehdotettu sääntely ei muuta sitä tosiasiaa, että suurin osa konkursseista raukeaa varojen puutteeseen. Ympäristön pilaantuminen on merkittävä ongelma, minkä vuoksi toissijaisten ympäristövastuujärjestelmien kehittäminen edelleen on tärkeää.
Now showing items 1-20 of 59