Browsing by study line "ei opintosuuntaa"

Alustataloudella tarkoitetaan uutta talouden alaa, jossa alustayhtiöt tarjoavat käyttäjilleen alustan, jolla käyttäjät voivat myydä tarjoamiaan tuotteita ja palveluita. Esimerkkejä tällaisista alustoista ovat Airbnb, Wolt, Foodora ja Uber. Alustatalous on tuonut mukanaan useita verotuksellisia haasteita, jotka liittyvät erityisesti tiedonkulkuun alustojen ja veroviranomaisten välillä. Verohallinnolla ei ole nykyisen lainsäädännön puitteissa väylää vaatia ja vastaanottaa tietoja alustalla taloudellista toimintaa harjoittavien käyttäjien tuloista yksilöityjä jälkikäteisiä tietopyyntöjä lukuunottamatta. Tällä hetkellä vastuu tulojen ilmoittamisesta on siis täysin verovelvollisilla. Heistä moni ei tuloja ilmoita joko tietämättömyydestään tai siksi, että tietää, että kiinnijäämisen riski on tämänhetkisessä tilanteessa pieni. Ilmiöön liittyy vahvasti siis myös harmaan talouden lisääntyminen. Tässä tutkielmassa keskitytään näihin haasteisiin ja niiden ratkaisemiseen pääosin henkilö- ja arvonlisäverotuksessa. Varsinainen tutkimuskysymys kuuluu seuraavasti: millaisia vero-oikeudellisia haasteita alustatalous on tuonut Suomelle, ja miten näitä voitaisiin tulevaisuudessa ratkaista. Tutkimusmenetelmä on pääosin lainopillinen, mutta myös oikeusvertailevaa näkökulmaa hyödynnetään mahdollisten ratkaisujen löytämisessä muista Pohjoismaista. Oikeuskäytäntöä ei tuoreesta aiheesta ole vielä ehtinyt Suomessa syntyä, joten varsinaisia ohjeita verolainsäädännön käytännön soveltamiselle alustatalouden kohdalla ei ole vielä päässyt syntymään. Soveltaminen ja työssäkin käytetyt esimerkit perustuvat siis pitkälti lainsäädännön lisäksi Verohallinnon luomiin ohjeisiin. Nykyinen lainsäädäntö ei ole selvästikään riittänyt alustoilla ansaittujen tulojen jäljittämiseen ja tehokkaaseen verottamiseen. Myös OECD ja Euroopan unioni ovat huomioineet haasteet, joten nämä kansainväliset tahot voivat osaltaan auttaa Suomea eteenpäin tilanteen ratkomisessa. Todennäköisintä on, että asia korjataan erityisesti veromenettelylain 15 §:n sivullisen yleistä tiedonantovelvollisuutta laajentamalla. Toinen tutkielmassa esitelty ratkaisu tiedonantovelvollisuuden laajentamisen rinnalla olisi pienimuotoisen toiminnan verovapaus. Muut Pohjoismaat näyttävät tässä esimerkkiä.

Tiivistelmä – Referat – Abstract When parties become unable to pay for the costs of arbitration, they sometimes seek to resort to litigation in national courts. In such circumstances, UK courts, in reference to the UK Arbitration Act, have held that impecuniosity of a party would not invalidate the agreement to arbitrate and impecunious parties could thus not be allowed to resort to litigation while there is a valid arbitration agreement. Research in this thesis found, in light of recent US courts decisions, that an economically superior party could purposely make arbitration expensive and consequently unaffordable for an economically inferior party by insisting on undue conformity with the requirements of procedural due process. When issue of impecuniosity is raised by a party who seeks to resort to litigation and a counterparty seeks to compel arbitration, the approach of the US courts is that the party who seeks to compel arbitration could either pay for the costs of arbitration or the impecunious party should be allowed to resort to litigation in the national court. This thesis suggests that in order not to foreclose economically inferior parties from obtaining justice because of impecuniosity which might be unscrupulously occasioned by economically superior parties during the course of arbitration, the UK courts should adopt similar approach taken by the US courts in some cases.

The purpose of this thesis is to conduct research on the licensing of industrial projects and related requirements in Finland. The thesis will take a closer look at ten projects which have happened in Finland and the related environmental decisions. These environmental decisions set requirements by authorities which the companies have to adhere to in order to resume their practices and avoid sanctions. The thesis will have a closer look at these requirements from the viewpoint of the company and will further assess whether some of these requirements are too strict or futuristic and by that set too much responsibility on the company. At the beginning of the thesis the environmental impact analysis procedure will be described as the consequent report is the basis for which environmental decisions are given on by the authorities of the relevant ELY Centres. After the procedure has been explained the thesis will describe the main requirements set in the ten different environmental decisions which have been assessed. When assessing the requirements clear groupings could be found that reoccurred in the decisions. These were noise, waste, water, animal kingdom, emissions and reporting. Some of the requirements in these groups were very similar of nature and it could therefore be concluded that they were part of the norm in environmental requirements. However, while conducting my research it became evident that a number of requirements did not manifest them in all the decisions but stood out easily. This is partly due to the fact that each decision has to be done on its own merits based on the location of the project site and the type of project. Different requirements sometimes had extremely similar justification which led to the question: is the justification of these requirements up to par, as one justification could be used for a number of different requirements. It became apparent that the environmental decisions included requirements that could not necessarily be justified and therefore were setting too much responsibility on the companies. The companies have to take care of the environment but the reason for a requirement cannot be to set the company in a situation where they have to come up with new research methods and processes. In the end, the research topic was extremely difficult as the comparison of the environmental decisions turned out to be problematic due to the different nature of the projects. This has led to the fact that no decisive answer can be given to the question of corporate responsibility but this thesis may function as the foundation of further discussions and research with narrowed down subject matter.

This thesis is about Intellectual Property and Financial Markets Law in comparative context – differences and similarities between the European Union and the United States in Patent Law, Copyright Law, Trademark Law, Banking Law, and Securities Law. Therefore, the covered areas of law are: Differences and similarities between the European Union and the United States in financial markets law: banking law, and securities law. Differences and similarities between the European Union and the United States in intellectual property law: patent law, copyright law, and trademark law. The thesis offers a fairly comprehensive yet summarized analysis of the differences and similarities of the EU and the U.S. in the fields of financial markets law and intellectual property law. This thesis can serve as a general overview to business people, policy makers, lawyers and judges dealing with the covered areas of law. For instance, corporate lawyers considering whether to initiate the IPO process in the U.S. or within the EU in his/her client’s behalf, companies considering the pros and cons of either filing for a patent in the U.S. or in an EU member state, and so forth could find the insights from this comparative study useful. This 80 pages thesis does not naturally replace seeking legal advice from experts in financial markets law and intellectual property law, since all the nuances of financial markets law and intellectual property law could not be covered in this study. This thesis can also be useful for legal scholars since the approach adopted in this study to include more than a legal concept or field of law exemplifies that conducting comparison on a wider scale, ‘meso-level comparison’, can be a fruitful approach to gain an overall picture of the differences and similarities of fields of law while enabling comparisons both within regions/countries as well as within fields of law themselves. Such additional comparative aspect can under some circumstances lead to unanticipated yet useful insights that might have otherwise been overlooked. For example, due to this approach one of the findings of this study among others includes that similarities in financial markets law and intellectual property law are partly explained by international harmonization efforts.

Vuonna 1991 Suomessa ratifioidun lapsen oikeuksien sopimuksen nojalla lapselle on hänen ikäänsä ja kehitystasoaan vastaavalla tavalla annettava mahdollisuus tulla kuulluksi häntä koskevissa oikeudellisissa ja hallinnollisissa menettelyissä. Lapsen oikeus vaikuttaa itseään koskeviin asioihin kehitystään vastaavasti turvataan nimenomaisesti myös perustuslaissa. Lapsen oikeus saada tietoa häntä koskevassa lastensuojeluasiassa ja mahdollisuus esittää siinä mielipiteensä kuuluukin myös lastensuojelun yleisiin periaatteisiin ja lähtökohtiin lastensuojelulain 5 §:n nojalla. Lapsen henkilökohtaisesta kuulemisesta hallinto-oikeudessa lastensuojeluasian asianosaisena säädetään lastensuojelulain 86 §:ssä, jota voidaan pitää lapsen prosessuaalisen aseman kannalta ainutlaatuisena säännöksenä. Lapsen tuomioistuinosallisuus lastensuojelulaissa on yleisestikin järjestetty paikoin muusta lapsilainsäädännöstä erottuvalla tavalla. Lapsi on ensinnäkin lähtökohtaisesti häntä koskevassa lastensuojeluasiassa aina asianosainen. Lisäksi 12 vuotta täyttäneellä lapsella on oikeus käyttää lastensuojeluasiassaan huoltajan rinnalla itsenäistä puhevaltaa. Oikeutta tulla kuulluksi tukeekin tällöin olennaisesti lapsen oikeuksien sopimuksen asettamien velvoitteiden ohella perustuslain 21 §:ssä sekä Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 (1) artiklassa asetetut oikeusturvan ja oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimukset. Lapsen oikeutta kontradiktoriseen prosessiin on toteuttava lapsen erityisten oikeuksien asettamista lähtökohdista ja niiden rajaamalla tavalla. Lisäksi lapsen oikeus nauttia perhe-elämäänsä kohdistuvaa kunnioitusta tukee keskeisesti lapsen menettelyllisiä oikeuksia lastensuojeluasian käsittelyssä. Tiedonsaantioikeutta voidaan pitää tietynlaisena lapsen kuulemisen ja osallisuuden perusedellytyksenä. Lapsen on saatava päätöksenteon perusteena olevista seikoista tietoa riittävällä tavalla, jotta hän voisi asiassaan aidon oman näkemyksensä muodostaa ja jotta näkemykselle voitaisiin myös antaa päätöksenteossa asianmukainen painoarvo. Lapsen tiedonsaantioikeus ei lähtökohtaisesti edellytä, että lapselle olisi annettava kaikki asiaa koskevat tiedot. Lapsen kehityksen ja hyvinvoinnin suojelemiseksi on tärkeää, että osallisuusoikeuden toteuttamisessa tunnistetaan mahdolliset osallistumisesta aiheutuvat kielteiset seuraukset lapselle. Lastensuojelulain 86.1 §:n nojalla lapselle ei saa antaa sellaisia tietoja, jotka voisivat vakavasti vaarantaa hänen terveyttään tai kehitystään. Arvio tiedon vaikutuksista on aina tehtävä suhteessa lapsen ikään, kehitystasoon sekä erityisiin olosuhteisiin ja ominaisuuksiin. Jotta lapsen tiedonsaantioikeus voisi toteutua mahdollisimman täysimääräisesti, on lisäksi olennaista huomata, ettei lastensuojelulain 86.1 § ole ainoa lapsen tiedonsaantioikeutta lastensuojelun asianosaisena tuomioistuimessa määrittävä säännös, vaan tiedonsaantioikeudesta säädetään myös lastensuojelulain ulkopuolella. Keskeisimpiin tiedonsaantioikeutta määritteleviin säännöksiin kuuluu tältä osin mm. oikeudenkäynnin julkisuudesta hallintotuomioistuimissa annetun lain 9.3 §, jonka mukaan lapsen tiedonsaantioikeutta hallintotuomioistuimessa voidaan rajoittaa lapsen edun nojalla. Lastensuojelulain 86.1 §:n terveyttä tai kehitystä vakavasti vaarantavan tiedon antamista koskeva kielto ei ole pelkästään lapsen tiedonsaantioikeuden sisältöä konkreettisesti määrittävä säännös, vaan sen ohella kielto ohjaa tuomioistuimen harkintaa kuulemisen toteuttamisen tavassa. Lapsen osallisuuden ja suojelun takaaminen voivat tällöin rajoittaa muiden asianosaisten prosessuaalisia oikeuksia. Mikäli terveyttä tai kehitystä vakavasti vaarantavan tiedon välittymistä lapselle ei pystyttäisi yhteisessä suullisessa käsittelyssä estämään, ja lapsen suojelemiseksi tai itsenäisen mielipiteen varmistamiseksi katsotaan tarpeelliseksi, voi tuomioistuin järjestää kuulemisen lastensuojelulain 86.2 §:n nojalla muiden oikeudenkäynnin osapuolten läsnäoloa rajoittamalla. Tällöin asianosaisilla tulee kuitenkin lähtökohtaisesti olla oikeus saada tietoa kuulemisen sisällöstä, ellei tiedonsaantioikeuden rajoittamista pidetä tarpeellisena lapsen suojelemiseksi tai hänen muun erittäin tärkeän etunsa turvaamiseksi. Asianosaisten oikeuksien rajoittamisessa on tällöin huomioitava perhe-elämän suojan sekä oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin lastensuojelumenettelylle asettamat vaatimukset. Nämä vaatimukset olisi erittäin tärkeä tuoda esille myös lastensuojelulain 86 §:n sanamuodossa.

Valvontalautakunta on Asianajajaliiton yhteydessä toimiva riippumaton elin, joka valvoo asianajajia, julkisia oikeusavustajia ja tietyin edellytyksin luvan saaneita oikeudenkäyntiavustajia eli lupalakimiehiä ja arvioi valvottavien menettelyn ammattieettisyyttä. Tutkielman aiheena on valvontamenettely valvontalautakunnassa erityisesti sen julkisuuden ja salassapitokysymysten näkökulmasta. Valvontalautakunta käyttää tehtävässään julkista valtaa ja hoitaa julkista hallintotehtävää, jonka antaminen muulle kuin viranomaiselle edellyttää perustuslain 124 §:n mukaan, etteivät hyvän hallinnon perusteet vaarannu ja että tehtävän hoitaminen tällaisen tahon toimesta on tarkoituksenmukaista. Myös julkisuusperiaatteen noudattaminen kuuluu hyvän hallinnon takeisiin. Julkisuudella taataan toiminnan ennakoitavuus ja uskottavuus sekä yleisön luottamus. Valvontalautakunnan toimintaan ja asiakirjojen julkisuuteen sovelletaan julkisuuslakia ja hallintolakia ja menettely on lähtökohtaisesti asiakirjajulkista. Valvontamenettely muistuttaa hallintomenettelyä, mutta valvonta-asian käsittely eroaa hallintoasian käsittelystä erityisesti muutoksenhaun suhteen, kun muutosta valvontalautakunnan ratkaisuihin haetaan hovioikeudelta hallinto-oikeuden sijaan. Tällä on vaikutusta asiakirjojen julkisuuteen ja salassapitoon sovellettavan lain valinnassa, sillä julkisuuslain sijaan hovioikeudessa valvonta-asian asiakirjoihin sovelletaan oikeudenkäynnin julkisuudesta yleisissä tuomioistuimissa annettua lakia, joka asettaa julkisuuslakia korkeammat edellytykset asiakirjojen salassapidolle. Valvonta-asian käsittely on pääosin kirjallista ja käsittelyn julkisuuteen on sovellettavissa, mitä hallintoasioiden käsittelyn julkisuudesta on hallintolaissa säädetty. Yleisöjulkisuutta ei näin sovelleta valvontamenettelyyn. Valvontalautakunnan asiakirjat ovat kuitenkin julkisuuslain perusteella lähtökohtaisesti julkisia ja viranomaisen asiakirjoihin rinnastettavissa. Julkisuutta rajoittaa julkisuuslain salassapitosäännösten lisäksi myös asianajajan salassapitovelvollisuus. Asianajajan laissa säädetyn salassapitovelvollisuuden alaiset tiedot ovat myös valvontalautakunnassa salassa pidettäviä. Tilanne voi kuitenkin muuttua, jos valvontalautakunnan ratkaisusta valitetaan hovioikeuteen, jolloin salassapidon edellytyksenä on lisäksi se, että tiedon paljastumisesta aiheutuisi todennäköisesti merkittävää haittaa niille eduille, joita laissa säädetty salassapitovelvollisuus suojaa. Hyvää asianajajatapaa koskevissa ohjeissa säädetyn vaitiolovelvollisuuden piiriin kuuluvat tiedot eivät voi olla salassa pidettäviä hovioikeuden lisäksi myöskään valvontalautakunnassa, sillä salassapito edellyttää lain tasolla määrättyä salassapitovelvollisuutta. Asianajaja on kuitenkin velvollinen vastaamaan valvonta-asiassa näiden velvollisuuksien rajoittamatta. Velvollisuudet, joita asianajajan edellytetään noudattavan, ovat ristiriidassa keskenään. Ristiriitatilanteen ratkaiseminen niin, että sekä asianajajan että hänen asiakkaansa intressit toteutuisivat, edellyttäisi asianajajalain muutosta. Asianajajan lakisääteinen salassapitovelvollisuus pitäisi laajentaa koskemaan myös vaitiolovelvollisuuden alaisia tietoja.

Gambling is not a new societal phenomenon. Because of the special nature of the industry, it was excluded from the application of the Treaty rules. Since gambling services are increasingly consumed online, Member States have struggled with protecting consumers from the harmful effects of gambling, especially when gambling legislation is not harmonized in the Internal Market of the EU. While gambling services have been excluded from the Treaty, recent case law has considered online gambling to be subject to the Treaty. Consequently, legislators have strived to settle other ways to channelize the gambling consumption to safe and controlled gambling platforms. Since advertising aims to stimulate the consumption of a good or service, legislators consider it as a suitable steering tool, especially when the Treaty prohibit restrictions to the free movement of goods and services, unless restrictions are made for consumer protection or fraud prevention purposes. Most Member States therefore moderate gambling advertisement. Because the industry is not harmonized, gambling legislation varies among Member States. Even if the industry is not regulated by sector specific revaluation, it is subject to secondary legislation. Consequently, Member States gambling legislation is insufficient and therefore often leaves room for interpretation. Gambling services have always been extensively advertised world-wide and is often perceived as aggressive. Since the effect of gambling advertisement has not been established, it is questionable if it is suitable for channelization. By analyzing current gambling legislation of Member States, the study strives to establish an understanding of how gambling advertising is used in the Internal Market and to determine if advertising is an appropriate tool for gambling channelization. It also strives to establish if gambling advertisement in fact falls under the category aggressive marketing practices. This is a legal dogmatic study, which also include some comparative elements. The study is also influenced by the subjective view of the author. Main findings of the study are that gambling legislation varies among Member States and therefore it is challenging of Member States to ensure a high level of consumer protection when it comes to gambling services provided in the Internal Market. Because the effect of excessive gambling advertisement has not been established, the study suggests three alternative means of channelization. First suggestion is to harmonize the gambling industry by introducing sector specific minimum legislation, which would minimize the need for channelization. The second suggestion, is to implement geo-blocking mechanisms, to prevent consumers from entering unauthorized providers services. Even if the Treaty rules prohibit restrictions to the free movement of goods and services in the Internal Market, such measures can be considered appropriate on the grounds of consumer protection. Especially when gambling services currently are excluded from the Service Directive and therefore also the geo-blocking directive. The final suggestion, is to introduce stronger sanctioning power for supervisory bodies and to increase cross-border enforcement of law. Such incentive is also in line with current legislative incentives. However, it would be most suitable as a complement to another restrictive measure, e.g. geo-blocking. Increased supervision and enforcement, would also be recommended since the supervision of the industry currently is quite fragmented. Especially supervision of gambling advertisements is preferable, e.g. by implementing pre- and post evaluations of gambling advertisements. Because of the excessive nature of gambling advertisements and the fact that its effects have not been established, it is recommended that other ways to steer the gambling consumption to controlled platforms, are established. The study recommends the use of either harmonization of law or the use of geo-blocking mechanisms, whereas increased supervision and stronger enforcement of law can function as a suitable complement. Further research in the area of gambling advertising regulation is recommended.

Substanssiaiheena on patenttioikeudellinen ekvivalenssioppi, jota tutkitaan oikeusvertailun keinoin. Tarkoituksena on selvittää, miten angloamerikkalaisessa ja pohjoismaisessa patenttioikeudessa käsitetään patentin ekvivalenttiloukkaus. Selvityksen puitteissa vertaillaan kyseessä olevia eri lähetysmistapoja. Samanlaisille lähetysmistavoille pohditaan syitä oikeudellisen harmonisaation, juridisten ammattien globalisoitumisen ja transnationaalisten patenttioikeusteorioiden pohjalta. Poikkeaville lähestymistavoille pohditaan syitä oikeuspluralismin ja lainsäädännöllisten tavoitteiden vastakkaisuuksien seurauksena. Aihe on ajankohtainen ja mielenkiintoinen, koska viime aikoina patentin suojapiirin tulkinnassa ja patentinloukkausarvioinnissa on tapahtunut merkittäviä uudistuksia. Tästä on esimerkkinä englantilaista patenttioikeutta vuonna 2017 mullistanut Actavis v Eli Lilly –prejudikaatti Ison-Britannian korkeimmasta oikeudesta. Patentinhaltijan liiketaloudellisen edun ja kolmansien osapuolien yleisen edun kannalta on tärkeä ymmärtää mahdollisimman tarkasti, kuinka laajasti patentin suojapiiriä voidaan tulkita. Tämän avulla selkeytyy arviointi siitä, kuinka laaja-alaisesti patentti suojaa keksintöä ekvivalenteilta ratkaisuilta. Näiden kysymysten moninaisuutta lisää patenttiloukkausarvioinnin luonne. Esimerkiksi vaikka Euroopassa patenttien myöntäminen ja suojapiirin tulkinta on harmonisoitu Euroopan patenttisopimuksen avulla, patentin loukkaukseen liittyvät arvioinnit kuuluvat toistaiseksi jäsenvaltioiden omaan toimi –ja harkintavaltaan. Vertailtavat maat ekvivalenssiopillisine lähestymistapoineen ovat Yhdysvallat, Englanti, Ruotsi ja Suomi. Maat on valittu osittain sen perusteella, että kaksi edustavat common law –oikeuskulttuuria ja kaksi edustavat eurooppalaista säädösoikeudellista oikeuskulttuuria. Amerikkalainen ekvivalenssioppi on maailmalla laajasti tunnettu. Englannissa taas on koettu vastikään merkittävä uudistus patentin suojapiirin tulkinnassa ja patentinloukkausarvioinnissa. Ruotsissa on Suomeen verrattuna vakiintuneempi ekvivalenssioppi. Samanlaisuuksia ja poikkeavuuksia avataan neljällä eri vertailevalla kysymyksellä, jotka liittyvät ekvivalenssiopin oikeuskäytännölliseen soveltamiseen, perustaan, rajoittamiseen ja kolmansien osapuolien oikeusturvakeinoihin. Tämän jälkeen samanlaisuuksia ja poikkeavuuksia pohditaan tarkemmin ensimmäisessä kappaleessa mainittujen seikkojen valossa. Lopputuloksena on havaittu, että maiden välillä on lukuisia samanlaisia lähetysmistapoja ekvivalenssiopin suhteen. Siitä huolimatta maiden välillä on myös selviä poikkeavia lähestymistapoja. Esimerkiksi amerikkalainen ja ruotsalainen patenttioikeus vaikuttavat olevan lähempänä toisiaan kuin englantilainen ja suomalainen patenttioikeus, vaikkakin englantilainen patenttioikeus on vuodesta 2017 lähtien muistuttanut lähestymistavoiltaan enenevissä määrin amerikkalaista ja ruotsalaista patenttioikeutta ekvivalenssiopin suhteen. Sitä vastoin suomalaisessa patenttioikeuskäytännössä ei eräiden viimeaikaisten markkinaoikeuden ratkaisujen tulkinnan perusteella ole havaittavissa yhtä selkeää tulkintamallia kuin muissa vertailtavissa maissa ekvivalenssiopin soveltamisen suhteen. Johtopäätös on, että lähestymistapa suomalaisessa patenttioikeudessa muistuttaa siten enemmän englantilaista purposive construction –tulkintamallia (ks. Ison-Britannian korkeimman oikeuden nyttemmin kumoama Kirin-Amgen –prejudikaatti vuodelta 2004). Yhdeksi vaikuttavaksi tekijäksi samanlaisissa lähestymistavoissa todetaan oikeudellisten ammattien globalisoituminen. Tuomarien käymä kansainvälinen dialogi, juristien kansainvälistyvä kouluttautuminen ja oikeustieteilijöiden kansainvälinen tutkimustyö ovat osaltaan vaikuttaneet samanlaisiin tulkintamalleihin ekvivalenssiopista. Yhdeksi vaikuttavaksi tekijäksi poikkeavissa lähestymistavoissa todetaan oikeuspluralismi. Patenttioikeudellisen käytännön taustalla vaikuttavat patenttioikeudelliset teoriat poikkeavat toisistaan (ks. central ja peripheral sekä patent bargain –tulkintateoriat), mikä on osaltaan vaikuttanut poikkeaviin tulkintamalleihin ekvivalenssiopista.

Ulkomainen vuokratyöntekijä on verotuksessa erotettu omaksi erityisryhmäkseen sekä kansallisessa verolainsäädännössä että kansainvälisessä vero-oikeudessa. Kansallisessa lainsäädännössä ulkomaisen vuokratyöntekijän verotuksesta säädetään tuloverolaissa ja laissa rajoitetusti verovelvollisen tulon verottamisesta. Ulkomaisten vuokratyöntekijöiden toiminnasta saatua tuloa koskee useissa verosopimuksissa oma säännös, jonka perusteella tulon lähdevaltiolla on verotusoikeus vuokratyöntekijän palkkatuloon, vaikka mekaanikkosäännön edellytykset täyttyvät. Suomella on vuokratyön salliva verosopimus yhteensä 23 eri valtion kanssa. Verosopimuksettomassa tilanteessa Suomella on verotusoikeus rajoitetusti verovelvollisen vuokratyöntekijän palkkatuloon TVL 10 §:n 4 c kohdan nojalla. Vuokratyöntekijöitä koskeneen vuoden 2007 kansallisen lainsäädäntöuudistuksen ja verosopimuksia koskeneiden muutosten jälkeen rajoitetusti verovelvollisten työntekijöiden työnmuoto on muutettu pääosin aliurakoinnin ja alihankinnan muotoon, koska verosopimusten mukaan niiden ulkomaisten aliurakointi- ja alihankintayritysten, joille ei muodostu Suomeen kiinteää toimipaikkaa, on Suomella verotusoikeus tällaisen yrityksen työntekijän palkkatuloon vasta, kun mekaanikkosäännön edellytykset eivät täyty. Suomi kilpailee ulkomaisesta työvoimasta ja kansainvälisistä osaajista muun maailman kanssa. Euroopan unionin yksi perusperiaatteista on työvoiman vapaa liikkuvuus ja Suomeen tullaan yhä enemmän tekemään työtä lähialueilta kuten Virosta ja Puolasta. Omien työntekijöiden lisäksi yritykset käyttävät myös ulkomaisia vuokratyöntekijöitä ja alihankintaa. Vuokratyöntekijöitä koskeneesta lainsäädäntöuudistuksesta ja verosopimusmuutoksista johtuen, ulkomaisten vuokratyöntekijöiden määrä on Suomessa viimeisen 10-vuoden aikana pysynyt suhteellisen matalana, vaikka lähetettyjen työntekijöiden määrä on kaksinkertaistunut viimeisen viiden vuoden aikana. Työvoiman vuokrauksen, sekä aliurakoinnin ja alihankinnan välinen rajanveto on häilyvä, ja se tulisi määritellä nykyistä tarkemmin. Toiseksi ulkomaisen yhteisön kiinteän toimipaikan muodostumisen aikarajan täyttymisen arviointia tuloverotuksessa rakennus-, asennus- tai kokoonpanotoiminnan osalta olisi hyvä selvittää uudelleen. Toisin kuin arvonlisäverotuksessa, toisiinsa liittymättömiä urakointikohteita ei tuloverotuksessa lasketa yhteen verosopimuksen kiinteän toimipaikan aikarajan täyttymistä arvioitaessa. Mikäli ulkomaisen yhteisön toisiinsa liittymättömät urakointikohteet laskettaisiin tuloverotuksessa arvonlisäverotuksen kiinteän toimipaikan aikarajan tavoin yhteen, heikentäisi se ulkomaisten yhteisöjen rajoitetusti verovelvollisten työntekijöiden mahdollisuuksia työskennellä mekaanikkosäännönalaisena työntekijänä Suomessa. Suomen olisi kansainvälisen verotuksen kehityssuunnan vuoksi tärkeä ottaa käyttöön myös taloudellisen työnantajan käsite, joka mahdollistaisi konsernitilanteissa olevien rajoitetusti verovelvollisten työntekijöiden verotuksen, sekä sellaisten rajoitetusti verovelvollisten vuokratyöntekijöiden verotuksen, jotka tulevat sellaisesta verosopimusvaltiosta, jonka kanssa solmitussa verosopimuksessa ei ole erikseen sovittu 183-päivän mekaanikkosäännön soveltamatta jättämisestä vuokratyöntekijöihin. Edellä mainitut toimenpiteet vähentäisivät ulkomaisten yhteisöjen rajoitetusti verovelvollisten työntekijöiden mahdollisuuksia työskennellä mekaanikkosäännönalaisena työntekijänä Suomessa, asettaisi rajoitetusti verovelvolliset vuokratyöntekijät yhdenvertaisempaan asemaan muiden rajoitetusti verovelvollisten työntekijöiden kanssa, sekä turvaisi Suomen verotusoikeutta, lisäten samanaikaisesti myös verotuksen reaaliaikaisuutta. Lisäksi muutokset vähentäisivät rajoitetusti verovelvollisten vuokratyöntekijöiden epäsuoraa syrjintää ja voisivat välillisesti edistää myös työllisyyttä Suomessa. Ulkomaisten työntekijöiden verotuksen voidaan tällä hetkellä katsoa pääosin toteutuvan erittäin hyvin, sillä mekaanikkosäännön kiertäminen useimmissa verosopimustilanteissa, joissa 183-päivän aikaraja ei ole sidottu kalenterivuoteen, on itsessään jo haastavaa. Taustalla vaikuttaa merkittävästi työvoiman vuokrausta koskenut vuoden 2007 lakimuutos, joka poisti lainsäädännössä olleen aukon ulkomaisten vuokratyöntekijöiden verotukseen. Tämän vuoksi nykyinen ulkomaisten vuokratyöntekijöiden verosääntely voidaan katsoa onnistuneeksi.

Eläinten hyvinvointiin kiinnitetään yhä laajemmin huomiota sekä yhteiskunnallisessa keskustelussa että sen myötä myös oikeudessa. Yksi eläimiin liittyvän juridiikan kulmakivistä on tarpeettoman kärsimyksen tuottamisen kielto, joka on kansainvälinen eläinsuojelullinen periaate. Tarpeettoman kärsimyksen tuottamisen kiellon pitkästä historiasta ja kansainvälisyydestä huolimatta on edelleen osin epäselvää, millä kriteereillä kärsimyksen tuottaminen eläimelle on katsottava tarpeettomaksi. Tähän kysymykseen pyrin tutkielmallani vastaamaan. Tarpeettoman kärsimyksen tuottamisen kiellon konteksti on welfaristinen, eli eläinten suojelua ja hyvinvointia eläinten käytön puitteissa edistämään pyrkivä. Se on kuitenkin osittain sovitettavissa myös käyttämättömyysajattelun eli abolitionismin kontekstiin eli ajatukseen siitä, ettei eläimiä käytettäisi lainkaan ihmisen tarpeisiin.Tarpeettoman kärsimyksen tuottamisen kielto ilmenee lainsäädännöstä periaatemuotoilun ohella myös tarkemmin jäsentyneissä muodoissa. Näistä muodoista oikeustilan kannalta selkein on se, että jonkin menettelyn on jo lakia säädettäessä katsottu aiheuttavan eläimelle tarpeetonta kärsimystä, mikä on johtanut koko menettelyn kieltämiseen. Tämän ohella tarpeettoman kärsimyksen tuottamisen kieltoa ilmentävät menettelyt, jotka ovat kiellettyjä mikäli ne aiheuttavat kärsimystä eläimelle. Periaatemuotoilun ohella tarpeettomuuden kriteeri sen sijaan korostuu sellaisten menettelyiden kontekstissa, jotka ovat tarpeetonta kärsimystä aiheuttaessaan kiellettyjä. Tarpeettoman kärsimyksen tuottamisen kielto soveltuu sekä aktiiviseen että passiiviseen tuottamiseen. Kielto soveltuu kaikille eläimille tuotettavaan kärsimykseen. Lähtökohtaisesti kielto koskee kaikkia henkilöitä.Tarpeettoman kärsimyksen tuottamisen kiellon periaatemuotoilu kuitenkin sijoittuu eläinsuojelulaissa eläintenpidon kontekstiin. Tämän seurauksena periaatemuotoilun puitteissa keskiöön nousee eläintenpitäjän aiheuttama kärsimys. Muiden kuin eläintenpitäjän rajautuminen periaatemuotoilun soveltumisen ulkopuolelle on omiaan haittaamaan eläinten hyvinvoinnin tosiasiallista toteutumista. Lähtökohta on, että eläimelle aiheutuva kärsimys on tarpeetonta, ellei toisin osoiteta. Näin ollen tarpeettomuuden kriteeri saa sisältönsä tarpeellisuuden kriteerin kautta. Tarpeellisuuden kriteeri on kolmiportainen: se edellyttää tarkastelua sekä kärsimyksen tarkoituksen ja sen sallittavuuden, kärsimyksen ja tarkoituksen suhteen sekä kärsimystä tuntevan eläimen kautta. Kärsimyksellä on oltava tarkoitus, joka on sitä aiheuttavan menettelyn kontekstissa joko nimenomaisesti sallittu tai jota ei ole nimenomaisesti ja yksiselitteisesti kielletty. Jälkimmäisen vaihtoehdon toteutuessa kärsimyksen tarkoituksen on edustettava yksinomaan sallittavia intressejä, joita ovat perusoikeuslähtöiset intressit sekä eläimen hyvinvoinnin intressi. Perusoikeuslähtöisen intressin kontekstissa on lisäksi arvioitava, onko menettelystä tunnistettavissa myös jokin kärsimyksen tarpeettomuutta tai tarpeellisuutta puoltava taustaintressi. Kärsimys on suhteessa tarkoitukseensa ollessaan välttämätöntä tarkoituksen saavuttamiseksi. Välttämättömyyttä on arvioitava sekä vakavuuden, määrän että keston näkökulmasta. Mikäli kärsimyksen määrä on aidosti jaettavissa, tulee se lähtökohtaisesti jakaa useamman eläimen kesken. Tarkoituksen niin salliessa kärsimys tulee kohdentaa eläimeen, jonka tuntevuus on mahdollisimman alhainen. Tuntevuutta on arvioitava sekä eläinlajin tuntevuuden että eläinyksilön subjektiivisen kärsimyskokemuksen näkökulmasta.