Browsing by master's degree program "Oikeustieteen maisterin koulutusohjelma"

Musiikin jakelu- ja kulutusympäristön muutos on ulottanut vaikutuksensa nykypäivän äänitepiratismin harjoittamisen muotoihin. Viime vuosina niin kutsutun suoratoistorippauksen (stream ripping) suosio on ollut maailmanlaajuisesti nopeiten kasvussa. Luvaton tekijänoikeudella suojatun materiaalin jakelu ja hyödyntäminen tarkoittaa suoraa tulonmenetystä oikeudenhaltijoille, ja edelleen koko musiikkialalle. Tekijänoikeussääntelyn keinoin on pyritty niin selventämään musiikin laillisen kuluttamisen rajoja kuin takaamaan oikeudenhaltijoille tietynasteinen oikeussuojan taso. Euroopan unionin lainsäädännössä on luotu pohja yleensä tuomioistuimen toimesta annettavalle estomääräykselle, joka kohdistetaan internetvälittäjään. Estomääräyksen nojalla välittäjä on velvollinen estämään pääsyn yhdelle tai useammalle estomääräyksessä yksilöidylle verkkoalustalle. Oikeudenhaltijan turvaksi säädettyjen oikeussuojakeinojen kehittämisen lähtökohdat ovat rajalliset, mikä näkyy myös estomääräyksen antamista edeltävässä edellytysharkinnassa; Huomioitavana on ainakin perusoikeuksien välinen tasapaino, muut intressiryhmät etuineen, ja mahdollisesti eri oikeusjärjestyksien erot. EU-sääntely luo vähimmäisvaatimukset jäsenvaltioiden estomääräyskehykselle. Vaikka kansallinen implementointi on tapahtunut usein hyvin sanatarkasti ja ilman tarkentavaa sääntelyä, on jäsenvaltioiden estomääräyskäytäntöjen silti kritisoitu eroavan toisistaan hyvinkin paljon. Tutkielmassa selvitetään, millä edellytyksin tekijä tai hänen edustajansa voi hakea EU-lainsäädäntöön perustuvaa estomääräystä nykypäivän verkkopiratismitapauksissa. Tutkielman keskiössä on Tekijänoikeuslain (404/1961) 60 e §:n mukaisen estomääräysmenettelyn edellytysten tarkastelu. Tämän ohella täydentäviä huomioita tehdään niin muiden jäsenvaltioiden kuin kolmansien maiden estomääräyskäytäntöihin liittyen. Tutkielman tarkoituksena on ottaa kantaa siihen, kuinka tehokkaana oikeussuojakeinona estomääräys on nähtävissä nykymuotoista äänitepiratismitoimintaa vastaan.

Due to recent price volatility in the EU electricity markets, exceptional intervention measures have been implemented to ease the increased pressure on European households and businesses. This thesis examines the measure of setting a cap on market revenues for inframarginal energy generators. The thesis is divided into three sections. The first part of this research highlights the main elements of the EU’s energy policy objectives, attempts to trace back to the causes of the energy crisis, and examines how the current electricity market design contributes to attaining these goals. The second part deals with the content of the temporary regulatory measure that sets a cap on market revenues and attempts to identify some of its key costs and benefits. Finally, the third section takes a more pragmatic approach aiming to determine the risks adopting such regulatory measures may impose on the renewable energy industry by drawing from empirical data acquired from industry operators via survey responses. Combining these three parts of research, this thesis seeks to first determine and introduce the causes of the current electricity market crisis as well as the aspects of the current electricity market design that may be considered to malfunction. The second research question deals with the content of the regulatory measures adopted to mitigate this crisis in electricity markets attempting to conclude whether this measure can be considered an effective intervention. Along with the aims of the first and second parts, this thesis also attempts to assess the potential risks such regulation may have on the future of the renewable industry, forming the third research question answered through empiricism: how could this temporary measure affect the generators of renewable energy in the long-term? Besides providing a brief overview on the current EU electricity market design, this thesis aims to establish the importance of transitioning to renewable energy and increasing its role in the EU energy mix to not only be vital for environmental sustainability but a key element in ensuring the security of supply by diversifying the energy mix and decreasing the EU’s dependency on imported energy, as well as cutting off indirect support to Russian war. Along with this aim, it attempts to examine the effectiveness of the approach of setting a cap on market revenues on inframarginal technologies, especially considering the green transition targets of the EU.

Turvallisuus on monitasoinen ja monitulkintainen sana, jonka käsitesisältö vaihtelee määrittelijän mukaan. Yhteiskunnallinen modernisaatiokehitys haastaa ne perinteiset rakenteet, joiden varaan turvallisuusinstituutiot ja niiden ideologiset kohteet ovat rakentuneet ja turvallisuuskeskustelun keskiöön ovatkin nousseet uudet turvallisuutta vaarantavat uhat, kuten ideologis-uskonnollinen terrorismi ja hybridiuhkat, jotka ovat yhdessä muuttaneet uhkakäsityksiä ja hämärtäneet sisäisten ja ulkoisten uhkien torjumisen ja turvallisuuden toteuttamisen toimia oikeudellisesti. Konkreettisen turvallisuuden kasvusta huolimatta turvattomuuden tunne on yhteiskunnassa kasvanut. Yhteiskunnan kehittyessä herää kysymys siitä, onko turvallisuus ja erityisesti sen toteuttamisen juridiset kehykset pysyneet muutoksen perässä, sekä toteutuuko turvallisuus yksilö-, kollektiivi- ja valtiotasolla ja miten yhteiskunnallinen kehitys saattaa vaikuttaa turvallisuuskäsityksiin ja toteuttamiseen oikeudellisesti. Tutkielman tarkoitus on selvittää turvallisuuden laajempaa merkitystä yhteiskunnan syntymisen taustalla ja sen oikeudellisen modernisaation kehityksessä, sekä tunnistaa turvallisuuden toteuttamisen käsitystä hyvinvointivaltiossa ohjaavia piirteitä ja sen mahdollisia epätoivottavia modernisaatiokehityksestä johtuvia kehityskulkuja kansallisvaltiokehyksessä. Tutkielmassa on vahva valtiosääntöoikeudellinen ja oikeussosiologinen fokus rikosoikeudellisen lähdeaineiston rinnalla. Tutkielmassa turvallisuus tunnistetaan utilitaristisesti ajateltuna kollektiivisena hyvänä, joka saa toteuttamisen pidäkkeensä yksilölähtöisenä perusoikeutena, jota kollektiivista ja kansallista turvallisuutta turvaa-vien toimien on edistettävä ollakseen hyväksyttyjä. Turvallisuuden ja rikosoikeudellisen riskihallinnan välinen suhde on muodostunut yhteiskunnan modernisaation ja hyvinvointivaltiokehityksen kohdalla hyvin merkittäväksi turvallisuuden toteuttamisen nykytilan tulkitsemiseksi normatiivisesti. Turvallisuus on osa valtion riskejä ja uhkia torjuvaa olemusta, järjestystä ja kontrollia, joka on tarkoitettu ihmisten fyysisen vapauden turvaamiseksi. Abstrakti, kollektiivinen turvallisuus ohjaa turvallisuuden yleistä sisältöä ja sen strategiaa yhteiskunnassa, jota konkreettinen yksilölähtöinen turvallisuuden toteuttaminen hillitsee sitoutumisellaan perus- ja ihmisoikeusjärjestelmään. Demokraattinen kontrolli pitää terveessä ja aktiivisessa yhteiskunnassa huolen siitä, että kollektiiviset intressit ovat yhdenmukaisia niiden yksilöintressien kanssa, joita perusoikeusjärjestelmä suojaa.

Viime vuosikymmeninä aktivistisijoittajiksi kutsuttu institutionaalisten sijoittajien kategoria on noussut merkittäväksi toimijaksi globaaleilla markkinoilla. Epäortodoksisista toimintatavoistaan tunnetut aktivistisijoittajat eivät tyydy vain äänestämään yhtiökokouksessa, vaan pyrkivät ajamaan yhtiön arvoa kohottavia muutoksia esimerkiksi painostamalla yhtiön johtoa epävirallisissa keskusteluissa ja käynnistämällä yhtiön nykyistä suuntaa kritisoivia kampanjoita lehdistössä. Aktivistit eivät ole yritysvaltaajia, vaan hankkivat useimmiten vain muutaman prosentin vähemmistöosuuden kohdeyhtiöstään. Aktivistisijoittaminen voidaan nähdä enimmäkseen positiivisena ilmiönä, mutta joidenkin aktivistien osalta huomiota ovat herättäneet tapaukset, joissa aktivisti on vaatinut kohdeyhtiötään esimerkiksi toteuttamaan yhtiön pitkän aikavälin kannattavuudelle, työntekijöille tai ympäristölle haitallisia lyhytnäköisiä liiketoimia, taikka ajanut yhtiön tahallaan epäedulliseen tilanteeseen, tavoitteenaan hyötyä tästä itse monimutkaisten rahoitusjärjestelyiden avulla. Toistaiseksi tämä on myös ollut sallittua, sillä yhtiöoikeuden vakiintuneen kannan mukaan osakkeenomistaja – ja varsinkin aktivistisijoittajan kaltainen vähemmistöomistaja – saa itsekkyysoikeutensa nojalla tavoitella yhtiössä ainoastaan omaa etuaan. Tällä tutkimuksella on kuitenkin tarkoitus haastaa perinteinen käsitys siitä, ettei osakkeenomistajilla voisi olla velvollisuuksia alati kasvavien oikeuksien vastapainoksi. Tutkimuksessa vastaukseksi aktivistisijoittajien kyseenalaisiin toimenpiteisiin ehdotetaan osakkeenomistajan yleisen lojaliteettivelvollisuuden omaksumista. Tutkimuksessa pohditaan mahdollisuutta luoda osakkeenomistajan lojaliteettivelvollisuus osakeyhtiölain 1 luvun 7 §:n yleislausekkeen laajentavalla tulkinnalla, kokonaan osakeyhtiölaista irrallisena oikeusperiaatteena tai de lege ferenda, säätämällä asiasta osakeyhtiölaissa. Lisäksi tutkitaan ehdotetun lojaliteettivelvollisuuden käyttökelpoisuutta ja tehokkuutta keinona torjua aktivistisijoittajien arveluttavia transaktioita. Erityisen ulottuvuuden tutkimukseen tuo se, että lojaliteettivelvollisuus asetetaan tässä vähemmistöosakkeenomistajalle, kun tähän asti se vähäinenkin huomio mitä osakkeenomistajan lojaliteetille on kotimaisessa tutkimuksessa osoitettu, on kiinnittynyt määräysvaltaa käyttäviin enemmistöomistajiin.

Yksi vastaajan oikeusturvan ja menettelyllisen oikeudenmukaisuuden kannalta keskeinen säännös on ROL 5:17:n 1 momentissa asetettu pääsääntö syytteenmuutoskiellosta. Säännös ei ole kuitenkaan ehdoton, vaan syyttäjälle on annettu rikosprosessiuudistuksen yhteydessä ROL 5:17:n 1 ja 2 momentin mukaisesti mahdollisuus vielä pääkäsittelyn aikana laajentaa tuomioistuimen luvalla syytettään koskemaan kokonaan uusia tekoja sekä omaehtoisesti tarkistamalla rajoittaa syytettään ja vedota syytteensä tueksi uusiin lainkohtiin ja oikeustosiseikkoihin. Laajentamista ja tarkistamista koskeva sääntely on varsin muotoväljää, ja se on siten omiaan antamaan käytännössä tilaa monenlaisille yllättävillekin syytteen muutosvariaatioille. Tätä lähtökohtaa vasten tutkielman tarkoituksena on tarkastella lainopillisin keinoin syytteen laajentamisen ja tarkistamisen tosiasiallisia vaikutuksia vastaajan oikeusturvan näkökulmasta. Vaikutustenarviointi on kohdistettu etenkin oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimuksiin lukeutuviin vastaajan puolustuksellisiin vähimmäisoikeuksiin. Tutkielmassa esiin tulleiden havaintojen valossa suurimmat haasteet vastaajan oikeusturvan täysimääräiselle toteutumiselle asettaa uusiin seikkoihin vetoamisen kautta tapahtuva syytteen tarkistaminen. Kyseessä oleva tarkistamisen laji on omiaan aiheuttamaan puolustuksellisia haasteita niin viipymättömän yksityiskohtaisen tiedon saatavuudelle, riittävän ajan ja muiden puolustuksellisten edellytysten turvaamiselle kuin myös kontradiktorisuuden toteutumiselle. Haasteita aiheuttavat erityisesti tarkistamisen mahdollistamien muutosten laajuus ja yllätyksellisyys, mutta myöskin tarkistamisen rajojen paikoittainen tulkinnanvaraisuus. Tutkielmassa esitetyistä epäkohdista huolimatta syytteen laajaa tarkistamisoikeutta edellyttävät rikosprosessissa vahva aineellisen totuuden selvittämisintressi, tiukasti tulkittu syytesidonnaisuus sekä tuomion negatiivinen oikeusvoimavaikutus. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että tarkistamisen mahdolliset haitalliset oikeusturvavaikutukset voitaisiin jättää huomiotta, vaan tällöin tarkistamisesta aiheutuvaa vastaajan oikeusturvariskiä on kompensoitava entistä aktiivisemmin muilla oikeusturvan välineillä. Tutkielmassa tuodaankin laajalti esille myös erilaisia keinoja, joilla vastaajan oikeusturvaa voitaisiin toteuttaa paremmin syytteen tarkistamistilanteissa niin prosessuaalisten kuin myös tuomarin ja syyttäjän työnkuvaan kohdistuvien toimien näkökulmasta. Tutkielmassa saatujen tuloksien perusteella voidaan kootusti todeta, että vastaajan oikeusturvan ongelmat varsinkin laajoissa syytteen tarkistamistilanteissa ovat todellisia ja käytännön oikeuselämässä myös varsin mahdollisia. Hyvä puoli kuitenkin on, että monenlaisia oikeusturvaa kompensoivia keinoja on olemassa, ja näin myös merkittävätkin syytteen tarkistamisen tilanteet on mahdollista saattaa päätökseen oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin kriteerien valossa hyväksyttävällä tavalla. Tämä edellyttää kuitenkin viranomaisilta tutkielmassa esitetyin tavoin erityistä valveutuneisuutta ja tietoisuutta menettelyn tuomista haasteista.

Tutkielma käsittelee alipalkkauksen oikeudellista sääntelyä Suomessa. Näkökulma on rikosoikeudellinen, mutta siihen yhdistyy vahvasti siviili- ja työoikeudellinen näkökulma. Tarkastelu kohdistuu siihen, millaisia tunnusmerkistöjä alipalkkaukseen liittyvän teon tulee täyttää, jotta se voisi olla rikosoikeudellisesti rangaistava. Samalla huomio kohdistuu siihen, milloin on kyse siviilioikeudellisesta palkkariita-asiasta ja milloin rikoksesta sekä myös siihen, millainen merkitys asianosaisille on sillä, tarkastellaanko tilannetta edellä mainitun mukaisesti siviili- vai rikosoikeudellisessa prosessissa. Siviili- ja työoikeudellinen minimipalkkasääntely perustuu työehtosopimuksissa määriteltyihin alakohtaisiin vähimmäispalkkoihin. Jos työnantaja ei kuulu työehtosopimuksen tehneeseen työnantajayhdistykseen, noudatetaan yleissitovaa työehtosopimusta. Mikäli yleissitovaa työehtosopimusta ei alalla ole, eivätkä työnantaja ja työntekijä ole työsopimuksessa sopineet palkasta, työnantajan on maksettava työsopimuslain (555/2001) 2 luvun 10 §:n mukaisesti tavanomaista ja kohtuullista palkkaa. Minimipalkkaan liittyvät ongelmat koskevatkin erityisesti näitä yleissitovuuden ulkopuolelle jääviä tilanteita, joissa palkasta ei työsopimuksellakaan ole sovittu. Tavanomaisen ja kohtuullisen palkan määrittelyssä voidaan käyttää apuna mahdollisia alaa koskevia muita kuin yleissitovia työehtosopimuksia ja järjestöjen antamia palkkasuosituksia. Viimekätisenä arvioinnin lähtökohtana on työntekijän tekemä työ ja huomioitavaksi tulee myös työttömyysturvalain (1290/2002, TTL) peruspäivärahan työssäoloehdon täyttävän palkan taso (TTL 5:4.3). Alipalkkausta sellaisenaan ei ole lainsäädännössämme kriminalisoitu, joten yleensä kyse on siviilioikeudellisesta sopimusrikkomuksesta. Rikosoikeudellisesti rangaistavaksi tullakseen alipalkkaustilanteen tulee täyttää jonkin muun, rikosoikeudellisesti rangaistavaksi säädetyn teon tunnusmerkistö. Keskeisimpiä alipalkkaukseen liittyviä tekoja ovat työsyrjintärikokset eli rikoslain (39/1889, RL) mukainen työsyrjintä (RL 47:3) ja kiskonnantapainen työsyrjintä (RL 47:3 a). Molempien kohdalla tunnusmerkistön täyttyminen edellyttää laissa mainittua syrjintäperustetta, jonka olemassaolo on myös pystyttävä osoittamaan. Tämä saattaa toisinaan olla haastavaa. Muita rikoslain mukaisia kriminalisoituja tekoja, joihin alipalkkaus voi liittyä, ovat petoksen (RL 36:1, 36:2, 36:3) ja kiskonnan (RL 36:6, 36:7) eri muodot. Erityisesti on huomioitava kiskonnan tunnusmerkistö, jossa on huomattavaa samankaltaisuutta kiskonnantapaisen työsyrjinnän tunnusmerkistön kanssa, mutta joka on rikoksena ankarammin rangaistava ja syrjäyttää kiskonnantapaisen työsyrjinnän. Se ei myöskään edellytä syrjintäperustetta ja siihen liittyvää vertailuasetelmaa ja voikin olla käyttökelpoinen tilanteissa, joissa syrjintäperusteen osoittaminen on hankalaa. Työntekijöiden hyväksikäyttörikosten jatkumolla vakavimpiin kuuluvat ihmiskaupparikokset (RL 25:3, 25:3 a), joihin niihinkin usein liittyy alipalkkausta. Muiden tunnusmerkistötekijöiden osalta, ja vapauteen ja ihmisarvoon vakavammin kohdistuvina rikoksina, ne ovat kuitenkin jo kauempana alipalkkaussääntelyn keskiöstä. Asianosaiselle voi olla varsin suurikin merkitys sillä, tuleeko alipalkkaustilanne arvioitavaksi siviili- vai rikosoikeudellisena asiana. Rikosoikeudellinen syyttömyysolettama, syytetyn suojelun periaate ja itsekriminointisuoja luovat lähtökohtaisen eron esimerkiksi työoikeudessa keskeiseen työntekijän suojelun periaatteeseen ja siviiliprosessin molempia osapuolia koskevaan totuusvelvollisuuteen. Niin ikään keskeisiä ovat näyttötaakkaan ja sen jakautumiseen sekä rikosasioiden korkeampaan näyttökynnykseen liittyvät seikat. Eroja muodostuu myös rikosprosessin virallis- ja siviiliprosessin määräämisperiaatteen myötä. Syyttäjän ajamassa rikosasiassa asianosaiselta vaadittava asiantuntemus on pienempää kuin hänen itse ajamassaan siviiliasiassa. Sama koskee siviiliprosessiin liittyvää taloudellista riskiä, joka voi muodostua suureksikin. Asianosaiselle voi olla varsin suurikin merkitys sillä, tuleeko alipalkkaustilanne arvioitavaksi siviilioikeudellisena vai rikosoikeudellisena asiana. Rikosoikeudellinen syyttömyysolettama, syytetyn suojelun periaate ja itsekriminointisuoja luovat lähtökohtaisen eron esimerkiksi työoikeudessa keskeiseen työntekijän suojelun periaatteeseen ja siviiliprosessin molempia osapuolia koskevaan totuusvelvollisuuteen. Niin ikään keskeisiä ovat näyttötaakkaan ja sen jakautumiseen sekä rikosasioiden korkeampaan näyttökynnykseen liittyvät seikat. Eroja muodostuu myös rikosprosessin virallisperiaatteen ja siviiliprosessin määräämisperiaatteen myötä. Syyttäjän ajamassa rikosasiassa asianosaiselta vaadittava asiantuntemus on pienempää kuin hänen itse ajamassaan siviiliasiassa. Sama koskee siviiliprosessiin liittyvää taloudellista riskiä, joka voi muodostua suureksikin.

Allianssimalli rantautui Suomeen Australiasta vuonna 2010 Lielahti-Kokemäki junarata hanketta varten. Sen jälkeen allianssimalli on vakiinnuttanut asemansa urakkamuotona Suomessa siinä määrin, että Rakennustieto Oy julkaisi kymmenen vuotta ensimmäisen allianssihankkeen käynnistämisen jälkeen vuonna 2020 allianssin yleiset sopimusehdot. Allianssimallin yleistymisen syynä pidetään perinteisten urakkamuotojen lisä- ja muutos-töihin perustuvaa rakentamiskulttuuria, jonka vuoksi hankkeet muokkautuvat erilaisiksi kuin alun perin on suunniteltu. Allianssimallissa tästä ongelmasta on pyritty hankkiutumaan eroon. Käytännössä allianssimallissa eniten haasteita tuottavat toteutusvaiheen muutokset. Yhtenä syynä tähän on, ettei alalla ole yhtenevää käsitystä toteutusvaiheen laajuusmuutoksen määritelmästä. Myöskään allianssin yleisessä sopimusehdoissa ei ole annettu toteutusvaiheen muutokselle tarkkaa määritelmää. Tutkimuksessa tunnistetaan kolmenlaiset muutokset toteutusvaiheessa; sopimuksen täydentymisen piiriin kuuluvat muutokset, laajuusmuutokset sekä riskien realisoitumisesta aiheutuvat muutokset. Tutkimuksen tavoitteena on antaa määritelmä toteutusvaiheen laajuusmuutokselle sekä tehdä rajanveto sille, mitä eroa on sopimuksen täydentymisen piiriin kuuluvilla muutoksilla, laajuusmuutoksilla ja riskien realisoitumisesta aiheutuvilla muutoksilla. Näiden osalta huomio kiinnitetään erityisesti siihen, miten ne vaikuttavat tavoitekustannukseen ja lisäpalkkioon. Tutkimuskysymyksiä pohditaan sopimusoikeudellisessa viitekehyksessä.

Alustataloudella tarkoitetaan uutta talouden alaa, jossa alustayhtiöt tarjoavat käyttäjilleen alustan, jolla käyttäjät voivat myydä tarjoamiaan tuotteita ja palveluita. Esimerkkejä tällaisista alustoista ovat Airbnb, Wolt, Foodora ja Uber. Alustatalous on tuonut mukanaan useita verotuksellisia haasteita, jotka liittyvät erityisesti tiedonkulkuun alustojen ja veroviranomaisten välillä. Verohallinnolla ei ole nykyisen lainsäädännön puitteissa väylää vaatia ja vastaanottaa tietoja alustalla taloudellista toimintaa harjoittavien käyttäjien tuloista yksilöityjä jälkikäteisiä tietopyyntöjä lukuunottamatta. Tällä hetkellä vastuu tulojen ilmoittamisesta on siis täysin verovelvollisilla. Heistä moni ei tuloja ilmoita joko tietämättömyydestään tai siksi, että tietää, että kiinnijäämisen riski on tämänhetkisessä tilanteessa pieni. Ilmiöön liittyy vahvasti siis myös harmaan talouden lisääntyminen. Tässä tutkielmassa keskitytään näihin haasteisiin ja niiden ratkaisemiseen pääosin henkilö- ja arvonlisäverotuksessa. Varsinainen tutkimuskysymys kuuluu seuraavasti: millaisia vero-oikeudellisia haasteita alustatalous on tuonut Suomelle, ja miten näitä voitaisiin tulevaisuudessa ratkaista. Tutkimusmenetelmä on pääosin lainopillinen, mutta myös oikeusvertailevaa näkökulmaa hyödynnetään mahdollisten ratkaisujen löytämisessä muista Pohjoismaista. Oikeuskäytäntöä ei tuoreesta aiheesta ole vielä ehtinyt Suomessa syntyä, joten varsinaisia ohjeita verolainsäädännön käytännön soveltamiselle alustatalouden kohdalla ei ole vielä päässyt syntymään. Soveltaminen ja työssäkin käytetyt esimerkit perustuvat siis pitkälti lainsäädännön lisäksi Verohallinnon luomiin ohjeisiin. Nykyinen lainsäädäntö ei ole selvästikään riittänyt alustoilla ansaittujen tulojen jäljittämiseen ja tehokkaaseen verottamiseen. Myös OECD ja Euroopan unioni ovat huomioineet haasteet, joten nämä kansainväliset tahot voivat osaltaan auttaa Suomea eteenpäin tilanteen ratkomisessa. Todennäköisintä on, että asia korjataan erityisesti veromenettelylain 15 §:n sivullisen yleistä tiedonantovelvollisuutta laajentamalla. Toinen tutkielmassa esitelty ratkaisu tiedonantovelvollisuuden laajentamisen rinnalla olisi pienimuotoisen toiminnan verovapaus. Muut Pohjoismaat näyttävät tässä esimerkkiä.

Avhandlingen behandlar rätt att utnyttja samt förbud mot att utnyttja bevis som inhämtats lagstridigt, med särskild fokus på bevis som inhämtats med hjälp av teletvångsmedel. De hemliga tvångsmedel som betraktas som teletvångsmedel är de som regleras under kategorin teletvångsmedel i tvångsmedelslagen 10 kap. Regleringen av hemliga tvångsmedel begränsar individernas grundläggande- och mänskliga rättigheter. När det gäller teletvångsmedel är rätten till skydd för privatliv den rättighet som främst inskränks. I avhandlingen behandlas därmed grundläggande- och mänskliga rättigheter i samband med användningen av teletvångsmedel, och i vilka situationer användningen av teletvångsmedel är en tillåten inskränkning i dessa rättigheter och när rättigheterna kränks. Avhandlingen strävar efter att utifrån den gällande lagstiftningen, förarbeten och både nationell rättspraxis och rättspraxis från Europadomstolen, utreda möjligheterna att utnyttja respektive förbjuda utnyttjandet av bevis som inhämtats lagstridigt. Om utnyttjande av lagstridigt inhämtade bevis regleras i rättegångsbalken 17 kap 25 § 3 mom., enligt vilken utgångspunkten är att bevisen kan utnyttjas ifall de inte äventyrar rätten till en rättvis rättegång. Således är frågan kring vad som avses med rätten till en rättvis rättegång central när det kommer till prövningen av utnyttjandeförbud. I samband med användningen av teletvångsmedel kan flera olika typer av lagstridighet komma på fråga som kan medföra att utnyttjandeförbud aktualiseras med stöd av RB 17 kap 25 § 3 mom., så som myndigheternas överträdelse av befogenheter och kränkningar mot skyddet för privatliv. Ifall utnyttjandeförbud utfärdas för ett bevis, får beviset inte överhuvudtaget tas i beaktande i bevisprövningen. Trots att utgångspunkten är att bevis som inhämtats lagstridigt får utnyttjas i en rättegång, kan man inte frångå de omständigheter som föreligger kring bevisets inhämtande. Dessa omständigheter ska tas i beaktande vid bevisprövningen och omständigheterna att beviset inhämtats lagstridigt kan försvaga dess bevisvärde.

Tiedolla johtamisen merkitys on korostunut urheilussa. Sattuman rooli pyritään minimoimaan urheiluorganisaatioiden strategisessa päätöksenteossa. Yksi merkittävä tekijä tässä toiminnan optimoinnissa on data-analytiikka, jolla tarkoitetaan urheilijoita koskevan datan keräämistä, käsittelyä ja hyödyntämistä urheilullisen ja taloudellisen menestyksen tavoittelussa. Datan avulla voidaan esimerkiksi parantaa yksilöiden suorituskykyä ja ehkäistä loukkaantumisia, tehostaa joukkueiden rekrytointia, valita ottelupäivän kokoonpanoja tai päättää nuoren akatemiaurheilijan uran etenemisestä. Ideaalitilanteessa datan perusteella tehdyt ratkaisut johtavat kaikkien osapuolten menestykseen. Käytännön tasolla urheilun data-analytiikkaan liittyy kuitenkin useita juridisia haasteita. Nämä haasteet ovat seurausta eri suuntiin viettävistä intresseistä, kuten esimerkiksi siitä, tavoitteellaanko menestystä lyhyellä vai pitkällä aikavälillä. Yksilön ja kollektiivin välisten valtasuhteiden epätasapaino voi johtaa siihen, että urheilijat eivät kykene täysipainoisesti toteuttamaan tiedollista itsemääräämisoikeuttaan tai suojaamaan yksityisyyttään. Ammattiurheilu on poikkeuksellinen toimintaympäristö, sillä sen piirissä työntekijöiden teknologiavälitteinen seuranta voi olla jatkuvaa. Sillä, miten urheilijat syövät, palautuvat ja nukkuvat, on työnantajille merkitystä. Juridisesti mielenkiintoisen tarkastelukohteen muodostaa erityisesti puettaviin teknologioihin perustuva analytiikka, jossa keskiössä ovat urheilijoiden suorituskykyä ja ominaisuuksia kuvaavat, osittain sensitiiviset data-aineistot. Tutkielmassa perehdytään ensin tällaisten tietojen oikeudellisiin määritelmiin sekä selvitetään, millaisia intressejä niihin liittyy ja miten urheilutoimijat voivat toteuttaa näitä intressejään sopimusoikeudellisesti. Dataa voidaan määritellä tarkemmin esimerkiksi jalostusasteensa mukaan. Yksittäisistä biteistä koostuvan raakadatan luonne poikkeaa niin tietosuojaoikeudellisesti kuin varallisuusoikeudellisesti algoritmin avulla ymmärrettävään muotoon muunnetuista tietoaineistoista. Keskeisiä data-analytiikan intressiryhmiä ovat urheilijat, joukkueet, seurat, liigat ja lajiliitot sekä analytiikkayhtiöt. Näiden toimijoiden välinen sopimusverkko sisältää mm. kahdenvälisiä urheilijasopimuksia, työehtosopimuksia, lisenssijärjestelyjä sekä urheiluanalytiikkapalveluiden tarjoamista koskevia asiakassopimuksia. Tällaisissa sopimuksissa on mahdollista määritellä tarkemmin, milloin dataa kerätään, mihin tarkoituksiin ja millä perustein. Tärkeää olisi, että urheilijan edulle ja heikomman suojalle annetaan sopimuksellisia reunaehtoja määriteltäessä erityistä painoarvoa. Intressiperusteisen ja sopimusoikeudellisen tarkastelun ohella tutkielmassa selvitetään data-analytiikan kannalta keskeisiä Euroopan unionin oikeussääntöjä sekä niiden vaikutusta osapuolten sopimusvapauteen. Perus-oikeuksista merkityksellisimpiä tässä tarkastelussa ovat henkilötietojen suoja, yksityisyydensuoja ja omaisuudensuoja sekä tietynlaisena perusvapautena datan vapaa liikkuvuus. Erityinen huomio kiinnittyy siten tietosuojasääntelyn soveltumisen arviointiin, rekisteripitäjinä toimivien urheiluorganisaatioiden ja analytiikkayhtiöiden keskeisten velvoitteiden tunnistamiseen sekä urheilijoiden, niin täysi-ikäisten kuin vajaavaltaisten, tieto-suojaoikeuksiin. Omaisuudensuojan kannalta mielenkiintoisia ovat immateriaalioikeudellisen tietokantasuojan sekä liikesalaisuus- ja salassapitosääntelyn luomat puitteet taloudellisesti arvokkaiden urheilijadata-aineistojen, suojaamiselle ja hyödyntämiselle. Samaten EU:n datastrategiaan perustuvat säädösehdotukset, kuten datasäädös, tuovat kiinnostavaa tarttumapintaa urheilijadataan kohdistuvien oikeuksien tarkasteluun. Tutkielman lopuksi arvioidaan eri perusoikeuksista johdettujen säädösten välisiä kollisiotilanteita, joita aiheutuu, kun pelaajatietokantoihin ja vastaaviin data-aineistoihin kohdistuu samanaikaisesti niin rekisteröidyn (urheilijan) oikeuksia kuin urheiluorganisaatioiden tai analytiikkayhtiöiden taloudellisia oikeuksia.