Browsing by Subject "2018/957/EU"
Now showing items 1-2 of 2
-
(2020)Lähetettyjen työntekijöiden direktiivissä 96/71/EY säädetään, että lähetetylle työntekijälle tulee taata tietyt direktiivin 3(1) artiklassa määritellyt isäntävaltion (eli valtion, johon työntekijä on lähetetty) ydintyöehdot edullisemmuussäännön mukaisesti. Yksi näistä ydintyöehdoista on lähetetylle työntekijälle maksettava palkka. Alkuperäisen lähetettyjen työntekijöiden direktiivin mukaan lähetetylle työntekijälle tuli maksaa isäntävaltion sääntöjen mukaista vähimmäispalkkaa. Lähetettyjen työntekijöiden direktiiviä on sittemmin muutettu muutosdirektiivillä 2018/957/EU, jossa vähimmäispalkan käsite on korvattu korvauksen käsitteellä. Alkuperäisen lähetettyjen työntekijöiden direktiivin 3(1) artiklan toisessa alakohdassa todettiin, että vähimmäispalkkojen käsite määritellään isäntävaltiossa. Myös korvauksen käsite määritellään muutetun direktiivin 3(1) artiklan kolmannen alakohdan mukaan isäntävaltiossa, mutta säännöksessä tarkennetaan korvauksella tarkoitettavan kaikkia pakollisia korvauksen muodostavia tekijöitä isäntävaltion lainsäädännössä ja niissä isäntävaltion työehtosopimuksissa, joita lähetettyyn työntekijään on sovellettava. Työntekijöiden lähettämisestä on lähetettyjen työntekijöiden direktiivin 1(1) artiklan mukaan kyse, kun EU-jäsenvaltioon sijoittautunut yritys tarjotessaan valtioiden välillä palveluja lähettää työntekijöitä työskentelemään toisessa jäsenvaltiossa. Velvollisuus noudattaa isäntävaltion palkkaa koskevia sääntöjä voi tehdä palvelujen tarjoamisesta vähemmän houkuttelevaa työntekijöitä lähettävälle yritykselle. Siten kyse voi olla palvelujen tarjoamisen vapauden rajoituksesta. Palvelujen tarjoamisen vapaus on yksi EU:n taloudellisista perusvapauksista, jonka rajoitukset kielletään Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen (SEUT) 56 artiklassa. Yksi lähetettyjen työntekijöiden direktiivin tavoitteista eli työntekijöiden suojelu on myös Euroopan unionin tuomioistuimen (EUT) (ja sen edeltäjien) oikeuskäytännössä määritellyistä yleistä etua koskevista pakottavista syistä, joilla palvelujen tarjoamisen vapauden rajoitukset voi oikeuttaa. Tutkielmassa tarkastellaan, miten lähetettyjen työntekijöiden direktiivi ja palvelujen tarjoamisen vapaus rajoittavat lähetyn työntekijän palkan määrittelyä isäntävaltiossa. Tutkielmassa eritellään lähetettyjen työntekijöiden palkkaa koskevaa oikeuskäytäntöä. Tuomioistuin oli ratkaisuissaan jo ennen lähetettyjen työntekijöiden direktiiviä määritellyt isäntävaltiolla olevan ulottamisoikeuden eli oikeuden ulottaa vähimmäispalkkaa koskevat sääntönsä lähetettyyn työntekijään. Alkuperäisen direktiivin sisältämän vähimmäispalkan käsitteen sisältöä tarkasteltiin erityisesti kolmessa oikeustapauksessa, C-341/02 komissio v. Saksa, C-522/12 Isbir ja C-396/13 Sähköalojen ammattiliitto. Näistä kahdessa ensimmäisessä oli kyse niistä lähetetylle työntekijälle maksetuista eristä, jotka isäntävaltion tuli huomioida arvioidessaan oliko vähimmäispalkkaa koskevia sääntöjä noudatettu. Sähköalojen ammattiliitto -ratkaisussa oli pääosin kyse siitä, mikä sisältö vähimmäispalkan käsitteelle voitiin isäntävaltiossa antaa. Vähimmäispalkan käsitteen muuttamisen korvauksen käsitteeksi voi nähdä Sähköalojen ammattiliitto -ratkaisun saattamisesta osaksi direktiivin tekstiä. Vaikka tuomioistuin on ratkaisuissaan todennut, että isäntävaltion lähetetyn työntekijän palkkaa koskevien sääntöjen tulee olla palvelujen tarjoamisen vapauden mukaisia, ei tuomioistuin ole ratkaisuissaan arvioinut tätä erikseen. Palvelujen tarjoamisen vapauden voi siten nähdä varoventtiiliksi, joka ei normaalisti estä lähetetyn työntekijän palkan määrittelyä isäntävaltiossa direktiivin mukaisesti.
-
(2022)Palvelujen vapaa liikkuvuus Euroopan unionin alueella on taattu Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen (SEUT) 56 artiklassa. Palvelujen tarjoamisen yhteydessä alihankintana tai yrityksen sisäisenä siirtona toiseen jäsenvaltioon lähetettyjen työntekijöiden vähimmäistyöehtojen määräytymisestä säädetään lähetettyjen työntekijöiden direktiivillä 98/81/EY sekä sen muutosdirektiivillä 2018/957/EU. Direktiivin tarkoituksena on työntekijöiden suojelu sekä tasapuolisten toimintaedellytysten takaaminen palveluntarjoajille. Direktiivillä ei ole harmonisoitu sisällöllisesti jäsenvaltioiden työehtoja ja -oloja koskevia säännöksiä. Direktiivi velvoittaa jäsenvaltiot säätämään kansallisesti, että niiden vähimmäistyöehtoja sääntelevät säännökset koskevat myös niiden alueelle lähetettyjä työntekijöitä. Direktiivin 3(1) artikla edellyttää, että lähetetylle työntekijälle tulee taata työn suorittamisvaltiossa vahvistetut työehdot- ja olot, mukaan lukien työstä maksettava korvaus. Käsite ”korvaus” määritellään isäntävaltion kansallisen lainsäädännön ja/tai käytännön mukaisesti. Rakennusala on yksi merkittävimmistä työntekijöitä lähettävistä aloista unionissa. Tässä tutkimuksessa tutkin kuinka palvelujen tarjoamisen yhteydessä alihankintana tai konsernin sisäisenä siirtona Suomeen tai Saksaan lähetetyn rakennusalan työntekijän vähimmäispalkka määräytyy. Tutkin kuinka lähetettyjen työntekijöiden direktiivi on implementoitu Suomen ja Saksan kansallisiin lainsäädäntöihin sekä kuinka valtioiden väliset implementointiratkaisut eroavat toisistaan. Tämän lisäksi tutkin, kuinka Suomeen ja Saksaan lähetetyn rakennusalan työntekijän vähimmäispalkka todellisuudessa määräytyy ja mitkä siihen vaikuttavat tekijät ovat. Tutkimuksen tuloksena selviää, että sekä Suomessa että Saksassa direktiivi on implementoitu erillisiin työntekijöiden lähettämisestä annettuihin lakeihin. Lähettämisen kestosta riippumatta Suomeen lähetetylle työntekijälle maksettavan palkan tulee kattaa vähintään yleissitovan työehtosopimuksen tai lähettävää yritystä työnantajajärjestön jäsenyyden perusteella sitovan ns. normaalisitovan työehtosopimuksen mukaiset pakolliset palkan erät. Saksassa, jossa työehtosopimusten sopimustaso on pääsääntöisesti osavaltio- tai aluetaso, tulevat lähetetyn työntekijän työsuhteen vähimmäisehtoina alle 12–18 kuukautta kestävissä lähettämisissä sovellettavaksi ainoastaan valtakunnalliset, koko liittovaltion kattavat yleissitovat työehtosopimukset. Lisäksi Saksaan lähetetyn työntekijän työsuhteeseen tulee vähimmäisehtoina sovellettavaksi enintään työehtosopimuksen kolme ensimmäistä palkkaryhmää. Suomessa rakennusalalla on ollut vuodesta 2011 lähtien yleissitova työehtosopimus. Suomen käytännössä automaattisesta yleissitovuusjärjestelmästä johtuen Suomen lähetetyn rakennusalan työntekijän vähimmäispalkka määräytyy yhdenvertaisesti isäntämaan työntekijöiden kanssa. Saksan monimutkainen työehtosopimusjärjestelmä, sekä sopimusosapuolien yhteiseen hakemukseen perustuva ja hyvin poikkeuksellisesti sovellettava yleissitovuusmekanismi osoittautuu kuitenkin rakennusalalla käytännössä ongelmalliseksi työntekijöiden ja palveluntarjoajien yhdenvertaisen kohtelun näkökulmasta.
Now showing items 1-2 of 2