Browsing by Subject "Immateriaalioikeus"

Tämän tutkimuksen kohde on lehtijulkaisujen tekijänoikeudellinen suojaaminen verkossa. Tekijänoikeudellisella suojaamisella tarkoitetaan tässä tutkimuksessa tekijänoikeuteen ja tekijänoikeuden lähioikeuksiin perustuvaa suojaa. Aihe on erityisen ajankohtainen keväällä 2019 Euroopan unionissa voimaan tulleen tekijänoikeudesta ja lähioikeudesta digitaalisilla sisämarkkinoilla annetun direktiivin johdosta (DSM-direktiivi), sillä DSM-direktiivissä säädetään lähioikeus lehtijulkaisujen kustantajille (15 artikla). Tuon niin sanotun lehtikustantajan lähioikeuden mukaan jäsenvaltioiden on säädettävä, että lehtijulkaisujen kustantajilla on yksinoikeus kappaleiden valmistamiseen ja yleisölle välittämiseen tietoyhteiskunnan palvelujen tarjoajien toimesta tapahtuvan lehtijulkaisujen verkkokäytön osalta. Tutkittava aihe on ajankohtainen myös, koska lehtijulkaisuala on kokenut haasteita digitaalisessa ympäristössä. Tämän tutkimuksen kannalta keskeisin tarkasteltava ilmiö on se, että niin sanotut uutisaggregaattorisivustot käyttävät lehtikustantajien tuottamaa materiaalia ilman oikeudenhaltijan lupaa oman liiketoimintansa pohjana. Kuvattua tilannetta käytetään esimerkkinä läpi tutkimuksen. Tutkimuksessa aiheen yhdeksi tarkastelukulmaksi otetaan myös lehtikustantajan lähioikeuden vaikutus eri sidosryhmiin. Tutkimuksen tutkimustehtävä on selvittää vastaus seuraavaan tutkimuskysymykseen: Miten DSM-direktiivin 15 artiklan mukainen lehtikustantajan lähioikeus muuttaa lehtijulkaisun suojaamista verkossa tekijänoikeudellisin keinoin? Tähän tutkimuskysymykseen vastaamiseksi on vastattava seuraaviin apututkimuskysymyksiin: Miten lehtijulkaisuja on voinut suojata tekijänoikeudellisin keinoin verkossa ennen DSM-direktiiviä? Millaisia potentiaalisia vaikutuksia DSM-direktiivin 15 artiklan mukaisella lehtikustantajan lähioikeudella voi olla eri intressitahoihin? Tutkimuksen metodi on de lege lata -lainopillinen tutkimus, mikä on perusteltua, koska lehtijulkaisujen tekijänoikeudelliseen suojaan verkossa liittyvä oikeustila ei ole ollut eikä tule uuden lehtikustantajan lähioikeudenkaan myötä olemaan täysin selvä, joten oikeustilan tulkinta ja systematisointi ovat tarpeen. Koska tutkimusaiheeseen liittyy mainitusti uutta sääntelyä, on kriittisempikin tutkimusote perusteltu. Lainopillisen tutkimuksen lisäksi on tutkimuksen tueksi tehty myös haastatteluja. Haastatellut henkilöt ovat olleet lehtikustantajan lähioikeuden edunsaajapuolen eli lehtikustantajien edustajia. Jo ennen DSM-direktiivin mukaista lehtikustantajan lähioikeutta lehtijulkaisuja on voinut suojata verkossa tekijänoikeudellisin keinoin kansallisen tekijänoikeuslain mukaisella tekijänoikeudella ja valokuvan suojalla, sillä tekijät ja oikeudenhaltijat ovat voineet lisensoida näitä oikeuksia lehtikustantajille. Keskeinen tapa käyttää edelleen lehtijulkaisuita verkossa on niihin linkittäminen. Pääasiassa tekijänoikeuteen perustuvan suojan käytössä haasteena on kuitenkin ollut Euroopan unionin tuomioistuimen linkittämiseen ja tekijänoikeuteen liittyvässä oikeuskäytännössä ottama kanta suojatun aineiston uudelle yleisölle välittämisestä. Haasteita lehtijulkaisujen tehokkaalle suojaamiselle verkossa on aiheuttanut myös se, että lehtijulkaisujen kustantajien on ollut voitava tarvittaessa näyttää omistavansa oikeudet lehtijulkaisuun sisällytettyyn aineistoon ja se että on jouduttu tekemään tapauskohtaista teoskynnysarviointia. Lehtijulkaisuja on ollut jossain määrin mahdollista suojata myös tietokantasuojalla, mutta riittävää oikeusvarmuutta tähän ei ole ollut. DSM-direktiivin mukaisen lehtikustantajan lähioikeuden implementoinnin myötä lehtijulkaisujen kustantajilla tulee olemaan käytössään edellä mainittujen tekijänoikeudellisten suojamuotojen lisäksi oma lähioikeus, mikä mahdollisesti helpottaa lehtijulkaisuun liittyvien oikeuksien täytäntöönpanoa ja lisensointia verkossa. Lehtikustantajan lähioikeudella näyttäisi todennäköisesti olevan mahdollista suojata myös teoskynnyksen alittavaa aineistoa lehtijulkaisun osana. Lisäksi tapauskohtainen arviointi kenties vähenee, aiempaan oikeustilaan verrattuna, kun DSM-direktiivin mukaisen lehtijulkaisun määritelmän täyttyessä julkaisu ja sen osat ovat lähioikeudella suojattavissa. Haasteita lehtikustantajan lähioikeuden käytännön soveltamisen osalta saattavat kuitenkin aiheuttaa DSM-direktiivin monitulkintaiset käsitteet, joiden tulkintaan tämä tutkimus pyrkii tarjoamaan suuntaviivoja. Tutkimuksen lopuksi on tarkasteltu lehtikustantajan lähioikeuden potentiaalisia vaikutuksia eri intressitahoihin. Tätä kirjoitettaessa DSM-direktiivin edellyttämä kansallinen implementointityö on käynnissä opetus- ja kulttuuriministeriössä.

Pankkikriisit ovat nousseet keskustelun aiheeksi vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen, ja finanssialalle on tulvinut valtavasti uutta sääntelyä. Osana tätä kehitystä perustettiin Euroopan pankkiunioni, jonka toisena pilarina on yhteinen kriisinratkaisumenettely. Yhteisellä kriisinratkaisumenettelyllä pyritään estämään vuoden 2008 kaltaiset finanssikriisit pankkien kaatuessa. Myös maksaminen ilmiönä on muuttunut nojaamaan aiempaa enemmän sähköisten maksuvälineiden varaan. Tässä tutkielmassa on kyse pankin joutumisesta maksukyvyttömyystilanteeseen. Pankin joutuessa maksukyvyttömäksi se voidaan julistaa Rahoitusvakausviraston ja Yhteisen kriisinratkaisuneuvoston toimesta kriisinratkaisumenettelyyn, jos pankki täyttää kriisinratkaisulle asetetut edellytykset. Tällöin esille nousee kysymys pankin kriittisten toimintojen jatkuvuudesta. Pääasiallisena tutkimuskysymyksenä on ”Pysyvätkö pankin ohjelmistolisenssit voimassa pankin joutuessa kriisinratkaisusta annetun lain tarkoittamaan kriisinratkaisumenettelyyn?” Kysymykseen on pyritty löytämään vastaus perehtymällä voimassa olevaan lainsäädäntöön ja toisaalta myös sopimusoikeudellisten yleisten periaatteiden avulla. Lähtökohtaisesti voidaan todeta, että pankin toiminnan kannalta kriittiset ohjelmistolisenssisopimukset pidetään voimassa.

Työsuhdekeksintöjä koskeva sääntely on kansainvälisesti epäyhtenäistä, eivätkä EU-tasolla tehdyt harmonisointiyritykset ole toistaiseksi onnistuneet. Samalla suuri osa keksinnöistä tehdään yhtiöiden palveluksessa ja yhä enenevässä määrin kansainvälisesti toimivien yhtiöiden palveluksessa. Erityisesti teknologiayhtiöiden keskuudessa kansainvälistymisen keinona on lisännyt houkuttavuuttaan termillä ”Employer of Record” (EOR) tunnettu vuokratyötä muistuttava järjestely, jossa käyttäjäyhtiö rekrytoi työntekijän kohdemaasta ja pyytää kohdemaassa toimivaa EOR-yhtiötä tekemään työsopimuksen valitun työntekijän kanssa ja asettamaan tämän käyttäjäyhtiön palvelukseen yksinomaisesti ja usein pitkäaikaisesti. Jos EOR-työntekijä tekee arvokkaan keksinnön käyttäjäyhtiön palveluksessa, käyttäjäyhtiölle on tärkeää saada oikeus keksintöön esimerkiksi patentin hakemiseksi. Tässä tutkielmassa tarkastellaan lainopin ja oikeusvertailun keinoin niitä haasteita, joita kansainvälisissä EOR-järjestelyissä voi keksintöön kuuluvien oikeuksien siirtymisen kannalta syntyä ja miten niihin voidaan varautua. Aihetta tarkastellaan käytännön esimerkin avulla, jossa suomalainen käyttäjäyhtiö hyödyntää EOR-järjestelyä Espanjassa ja/tai Yhdysvalloissa. Siten tutkielmassa pyritään ensin vastaamaan, miten Suomen, Espanjan ja Yhdysvaltojen oikeuksiensiirtojärjestelmät eroavat toisistaan, jonka jälkeen siirrytään pohtimaan, millaisia haasteita nämä erot aiheuttavat oikeuksiensiirron kannalta EOR-järjestelyssä sekä miten näihin haasteisiin voidaan varautua. Tutkielma osoittaa, että mainituista oikeuksiensiirtojärjestelmistä löytyy eroavaisuuksia, joita EOR-järjestelyn hyödyntämistä harkitsevan käyttäjäyhtiön on syytä pohtia etukäteen ja jotka tämän on myös syytä huomioida työsuhdekeksintöohjesäännöissään järjestelyyn lähtiessään.

Tutkielmani aiheena on vapaat ja avoimen lähdekoodin ohjelmistot organisaatiossa Euroopan unionissa. Vapaisiin ohjelmistoihin ja avoimen lähdekoodin ohjelmistoihin voidaan viitata yleisesti akronyymillä ”FOSS” (Free and open-source software), vaikka vapailla ohjelmistoilla ja avoimen lähdekoodin ohjelmistoilla on käsitteinä keskenään tietty merkitysero. Yksinkertaistettuna FOSS:ssa on kyse tietynlaisesta tietokoneohjelmistojen lisensiointitavasta. Aihepiiri on mielestäni relevantti, sillä FOSS-ohjelmistot ovat etenkin tällä vuosituhannella olleet esillä ohjelmistomaailmassa ja niiden merkityksen voidaan otaksua kasvavan entisestään. Aihepiiristä on tarjolla tällä hetkellä hyvin vähän oikeuskirjallisuutta, joten koin myös tästä syystä hyödylliseksi tutkia FOSS:ia lähemmin. Yksi syy aiheen kattamattomuuteen juridisessa mielessä on todennäköisesti aiheen teknisyys ja tuntemattomuus ohjelmistomaailman ulkopuolella. Tutkimuskysymyksiä työssäni on kolme. Pyrin selvittämään ensinnäkin, mitä FOSS-mallisilla ohjelmistoilla käytännön tasolla tarkoitetaan, sekä mihin perustuu niiden poikkeuksellinen asema ohjelmistotoiminnassa verrattuna perinteisiin, omisteisiin ohjelmistoihin. Työssäni perehdyn lisäksi siihen, miten julkinen ja yksityinen sektori ovat vastanneet avoimen lähdekoodin ohjelmistojen tarjoamiin vaihtoehtoisiin tietokoneohjelmistojen hyödyntämistapoihin. Kolmanneksi, tutkimukseni pyrkii selvittämään EU:n suhtautumista FOSS:iin sekä sitä, ilmeneekö FOSS Unionin toiminnassa millään tavalla. Työssäni perehdyn etenkin siihen, miten FOSS-ohjelmistojen ominaispiirteet sekä näistä johdettavat edut ja haitat vaikuttavat FOSS-mallisten ohjelmistojen potentiaaliseen käytettävyyteen erilaisissa organisaatioissa julkisella ja yksityisellä sektorilla sekä EU-tasolla. Perehdyn tutkimusaineistooni käyttäen kvalitatiivista menetelmää. Aineistonani käytän immateriaalioikeudellisten ja ohjelmistolisensioinnin teosten lisäksi Euroopan Unionin tuottamaa aineistoa aihepiiristä sekä erilaisia ohjelmistoliiketoiminnan organisaatioiden julkaisuja. Lisäksi hyödynnän ulkomaisten yliopistojen juridisista julkaisuista löytyviä artikkeleita. Lähdemateriaali sisältää etenkin ulkomaista aineistoa johtuen ohjelmistomarkkinoiden kansainvälisestä luonteesta. Pyrin paikoitellen esittämään myös reaalista argumentaatiota. Tutkimuksestani käy ilmi, että FOSS-ohjelmistojen poikkeuksellinen asema perustuu FOSS:n ominaispiirteisiin, jotka poikkeavat paikoitellen huomattavastikin niistä, joihin omisteisten ohjelmistojen kaupallisen käytön myötä on ohjelmistoliiketoiminnassa totuttu. Organisaatiot julkisella sektorilla ovat hyötyneet FOSS:sta muun muassa lisääntyneen joustavuuden ja kustannustehokkuuden vuoksi sekä saavuttaneet riippumattomamman aseman yksittäisistä omisteisten ohjelmistojen tarjoajista. FOSS-ohjelmistojen laajempaa käyttöä julkisella sektorilla on tosin hidastanut esimerkiksi henkilöstön puutteellinen FOSS-koulutus, mikä on saattanut johtaa avoimen lähdekoodin ohjelmistokokeilujen vähentämiseen tai lopettamiseen. Yksityisellä sektorilla yritysten positiivisten FOSS-kokemusten ollessa merkittävämmät kuin negatiiviset, uskallan ennustaa avoimen lähdekoodin ohjelmistojen kasvattavan entisestään merkitystään tällä sektorilla, kunhan yritykset ottavat huomioon FOSS:sta johtuvat riskit asianmukaisesti. EU-tasolla FOSS:n ilmeneminen on ollut varsin rajallista ja näkynyt ulospäin lähinnä komission toiminnan kautta. Komission FOSS-toiminnasta on mielestäni kuitenkin selvästi pääteltävissä Unionin näkevän FOSS-ohjelmistoissa useita hyödyntämismahdollisuuksia. Tutkimustuloksiani voitaisiin mahdollisesti käyttää apuna muissa vastaavanlaisissa tutkielmissa tai halutessa saada yleiskäsitys aihepiiristä. Työstäni saattaisi olla hyötyä myös ohjelmistoalan henkilöille, jotka tarvitsevat juridista selvennystä ohjelmistolisensiointikysymyksiin.

Verkkoalustapalveluiden vastuu on perinteisesti ollut toissijaista vastuuta tilanteissa, joissa palvelun käyttäjät ovat ladanneet palveluun tekijänoikeudella suojattua aineistoa. Palvelu on vapautunut vastuusta, mikäli se on ollut tosiasiallisesti tietämätön ladatun aineiston laittomuudesta, ja poistanut aineiston palvelusta tultuaan tietoiseksi sen laittomuudesta. EU:n uusi DSM-direktiivi muuttaa kuitenkin tiettyjen verkkoalustapalveluiden vastuuta. Vastedes sellaisia palveluita, joiden ”päätarkoituksena tai yhtenä päätarkoituksena on säilyttää suuri määrä käyttäjiensä palveluun lataamia tekijänoikeudella suojattuja teoksia tai muuta suojattua aineistoa, jotka palvelu organisoi ja joita se promotoi voitontavoittelua varten, ja antaa yleisölle pääsy niihin” (”verkkosisällönjakopalvelu”), koskee uudenlainen vastuumekanismi. Vastuumekanismin muutoksen taustalla on niin sanottu arvokuilu, jonka mukaan lainsäädännöllinen vastuuvapaus on mahdollistanut sen, että tietyt verkkoalustapalvelut maksavat oikeudenhaltijoille pienempiä lisenssimaksuja kuin toiset palvelut. Uuden lainsäädännön myötä verkkosisällönjakopalveluiden katsotaan säilytyksen sijaan suorittavan suojatun aineiston yleisölle välittämistä, kun suojattu aineisto on saatavilla palvelussa. Uudesta pääsäännöstä johtuen verkkosisällönjakopalvelut tarvitsevat oikeudenhaltijoilta luvan suojatun aineiston käyttöön, esimerkiksi lisenssisopimuksella. Sopimuksilta edellytetään reiluja ehtoja ja kohtuullista tasapainoa, jotta oikeudenhaltijat saavat asianmukaisen korvauksen teostensa käytöstä palveluissa. DSM-direktiivi tarjoaa kuitenkin verkkosisällönjakopalveluille myös vaihtoehtoisen reitin vastuuvapauteen tilanteissa, joissa palvelun tarjoajalla ei ole oikeudenhaltijan lupaa suojatun aineiston käyttöön (”lisenssitön tilanne”). Saavuttaakseen vastuuvapauden palvelun tarjoajan tulee muun muassa osoittaa, että se on pyrkinyt saamaan luvan oikeudenhaltijalta, sekä suodattaa sellaista suojattua aineistoa etukäteen palvelusta, jonka oikeudenhaltija on sille yksilöinyt. Vastuuvapauden edellytykset alleviivaavat lisensoinnin ensisijaisuutta, koska palvelun tarjoajien tulee joka tapauksessa osoittaa pyrkineensä luvan saamiseen. Suojatun aineiston etukäteinen suodattaminen ei kuitenkaan ole ongelmatonta. Noudattaakseen DSM-direktiiviä verkkosisällönjakopalvelun tulee kyetä suodattamaan palvelusta suojattua aineistoa, mutta se ei kuitenkaan saa suodattaa sellaista aineistoa, jonka käyttö on laillista esimerkiksi jonkin tekijänoikeuden rajoituksen, kuten parodian, nojalla. Käytännössä suodatus edellyttää vähintäänkin isoimmilta palveluilta automaattisen sisällöntunnistuksen hyödyntämistä suodatuksessa. Automaattinen sisällöntunnistusjärjestelmä ei kuitenkaan ole itsenäisesti kykenevä erottelemaan suojatun aineiston laitonta käyttöä ja rajoitukseen perustuvaa laillista käyttöä. Koska palvelun tarjoajilla on intressi suodattaa palvelusta suojattua aineistoa välttyäkseen vastuulta, saattaa tilanne johtaa liialliseen suodattamiseen, joka heikentäisi käyttäjien sananvapautta. Automaattisen sisällöntunnistuksen vaatimus horjuttaa myös verkkoalustapalveluiden markkinoita muun muassa siksi, että järjestelmät ovat kalliita. Tutkielmassani selvitän, mitä konkreettisia toimenpiteitä verkkosisällönjakopalvelun tarjoajan tulee toteuttaa, jotta se voi vapautua vastuusta lisenssittömässä tilanteessa, kun sen käyttäjät lataavat palveluun suojattua aineistoa. Toisena tutkimuskysymyksenäni selvitän, mitä ongelmia aiheutuu siitä, että lisenssittömässä tilanteessa palvelun tarjoajalle on asetettu velvoite suodattaa suojattua aineistoa palvelusta etukäteen, jotta se voi vapautua vastuusta. Metodina on lainopillinen tutkimus, jonka painopisteenä on voimassa olevan oikeuden selvittäminen ja tulkinta, kuitenkin pyrkien mahdollisimman käytännönläheiseen näkökulmaan osapuolten konkreettisten velvoitteiden selvittämisen kautta ja selvittämällä sääntelystä aiheutuvia yhteiskunnallisia vaikutuksia.