Browsing by Subject "Istanbulin sopimus"
Now showing items 1-6 of 6
-
(2022)Tutkielmassa tarkastelen avioliittoon pakottamisen rangaistavuutta nykylainsäädännössä suhteessa Istanbulin sopimuksen 37 artiklan pakkoavioliittojen kriminalisointivelvoitteeseen. Avioliittoon pakottamista ei ole kriminalisoitu rikoslaissa (39/1889) omana rikosnimikkeenään, mutta teko voi tulla rangaistavaksi ihmiskauppana (RL 25:3), törkeänä ihmiskauppana (RL 25:3 a) tai pakottamisena (RL 25:8). Tutkielman tarkoituksena on selvittää, tulisiko avioliittoon pakottaminen säätää erikseen rangaistavaksi rikoslaissa. Tutkielmassa käsitellään lisäksi yleisten kriminalisointiperiaatteiden asettamia edellytyksiä erilliskriminalisoinnin hyväksyttävyydelle. Tutkielmassa nykylainsäädännön riittävyyttä ja soveltuvuutta pakkoavioliittotapauksiin pyritään arvioimaan niiden esiintymiskontekstissa. Näin ollen erityistä huomiota on kiinnitetty niiden asemaan vakavana ihmisoikeusloukkauksena sekä kunniaan liittyvän väkivallan esiintymismuotona. Tutkielmassa lähestytään pakkoavioliittojen määrittelyn ja tunnistamisen haasteita korostamalla niiden yhteyttä yhteisölliseen sosiaaliseen kontrolliin. Tutkimusmenetelmänä hyödynnetään lainopin lisäksi piirteitä de lege ferenda -tutkimuksesta. Lisäksi tutkielmassa esitetään oikeusvertailevia näkökohtia, sillä avioliittoon pakottaminen on nimenomaisesti kriminalisoitu esimerkiksi Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa. Keskeisenä lähde-aineistona toimii Istanbulin sopimuksen valmisteluaineisto sekä sen täytäntöönpanoa valvovan asiantuntijaryhmän GREVIO:n julkaisemat arviointiraportit. Oikeustilaa tarkasteltaessa oikeuskirjallisuuden ohella merkittävinä lähteinä toimivat Ihmisoikeusliiton ja Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutin julkaisemat selvitykset aiheesta. Tutkielmassa havaitaan, että pakkoavioliittoihin sovellettavassa lainsäädännössä on puutteita. Tutkielmassa päädytäänkin siihen, että pakkoavioliittojen kriminalisointi Istanbulin sopimuksen edellyttämällä tavalla puhuu erilliskriminalisoinnin puolesta – vaikkei sopimuksen 37 artikla sitä edellytäkään. Samalla kuitenkin huomioidaan, että lainsäädännön asema yhteisöllisen väkivallan, kuten kunniaan liittyvän väkivallan ja avioliittoon pakottamisen torjumisessa on rajallinen. Tästä huolimatta erillissäännös nähdään tarpeelliseksi oikeustilan selkiyttämiseksi ja uhrien oikeuksien toteuttamiseksi. Tutkielmassa käsitellyt kriminalisointiperiaatteet eivät myöskään aseta estettä kriminalisoinnille.
-
(2023)Pakkoavioliittoihin ja niiden rangaistavuuteen on viime vuosina kohdistunut paljon huomiota. Ennen muuta tämän taustalla on ollut Suomen liittyminen Istanbulin sopimukseen vuonna 2015, jossa määrätään velvollisuudesta kriminalisoida avioliittoon pakottaminen. Suomessa avioliittoon pakottaminen on katsottu tulevan rangaistavaksi ensisijaisesti ihmiskauppana tai törkeänä ihmiskauppana. Istanbulin sopimuksen täytäntöönpanoa valvova GREVIO on ollut tyytymätön Suomen toimiin avioliittoon pakottamisen kriminalisoinnin osalta ja osin GREVIO:n kommentteihin pohjautuen oikeusministeriö on julkaissut vuonna 2021 arviomuistion avioliittoon pakottamisen rangaistavuudesta, jossa arvioidaan muun muassa ihmiskauppasäännöksen mahdollista muutostarvetta koskien avioliittoon pakottamista. Arviomuistiossa omaksuttu näkökulma on sidottu täysin Istanbulin sopimuksen kriminalisointivelvoitteisiin eivätkä arviomuistion johtopäätökset siten huomioi tai arvioi kattavasti ihmiskauppaa koskevan lainsäädännön toimivuutta tai muutostarpeita suhteessa pakkoavioliittoon ihmiskaupan muotona. Tässä tutkielmassa laajennetaan ihmiskaupan yhteydessä tapahtuvan pakkoavioliiton näkökulma koskemaan pakkoavioliittojen muotoja kokonaisuudessaan ilman rajausta Istanbulin sopimuksen mukaisiin velvoitteisiin, ja tarkastellaan siitä näkökulmasta ihmiskauppapykälää ja sen soveltuvuutta sekä mahdollisia muutostarpeita. Tutkielman näkökulma pakkoavioliittoon lähtee siis ihmiskaupasta. Johtuen tutkielman laajemmasta näkökulmasta, tarkastellaan tutkielmassa ensin pakkoavioliittoa ilmiönä. Pakkoavioliittoon liittyy olennaisesti kysymys siitä mitä pakkoavioliitolla tarkoitetaan, sillä pakkoavioliitolle ei ole kansainvälisesti hyväksyttyä määritelmää eikä sitä ole määritelty kansallisesti lainsäädännössä. Toisena kysymyksenä pakkoavioliittoon liittyy se, minkälaisissa konteksteissa pakkoavioliittoja esiintyy. Vaikka tutkielman tiedonintressissä on ihmiskaupan kontekstissa tapahtuva pakkoavioliitto, laajempi tarkastelu erilaisissa konteksteissa tapahtuvien pakkoavioliittojen osalta mahdollistaa syvällisemmän ymmärryksen ilmiöstä. Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan pakkoavioliiton rangaistavuutta rikoslain (39/1889) 25 luvun 3 §:n mukaisena ihmiskauppana ja 3 a §:n mukaisena törkeänä ihmiskauppana sekä arvioidaan ihmiskauppasäännöksen muutostarvetta ihmiskaupan tarkoituksen osalta. Pakkoavioliittoa ei ole mainittu ihmiskauppasäännöksessä ihmiskaupan itsenäisenä teon tarkoituksena, mutta se voi tietyin edellytyksin tulla rangaistavaksi ihmisarvoa loukkaaviin olosuhteisiin saattamisena. Tunnusmerkistönmukaisuuden täyttymistä tarkastellaan myös viimeaikaisen oikeuskäytännön valossa, ja tältä osin osoitetaan Suomessa olleen pakkoavioliittoliitännäisiä ihmiskauppatapauksia. Tutkielmassa havaitaan, että ihmiskauppasäännökseen liittyy ihmisarvoa loukkaaviin olosuhteisiin saattamisen osalta tulkintaongelmia suhteessa pakkoavioliittoon, sillä ei ole selvää onko pakkoavioliitto itsessään tällainen ihmisarvoa loukkaava olosuhde. Selvää ei myöskään ole se, miten pakkoavioliitto tulisi ymmärtää ihmiskaupan muotona. Vaikka ihmiskauppaa koskeva määritelmä mukailee sen kansainvälistä määritelmää, kansallisessa määritelmässä on eroja, jotka tulevat esille, kun tarkastellaan ihmisarvoa loukkaavia olosuhteita. Erityisesti tämä näkyy hyväksikäyttötarkoituksen edellytyksessä, joka on yleisesti katsottu eroksi pakkoavioliiton ja ihmiskaupan muotona olevan pakkoavioliiton välillä. Keskeisenä johtopäätöksenä todetaan, että ihmiskauppasäännöstä tulisi muuttaa lisäämällä itsenäiseksi ihmiskaupan tarkoitukseksi saattaminen pakkoavioliittoon.
-
(2024)Tutkielmassa tarkastellaan kansallista rikoslainsäädäntöä lähisuhdeväkivallan osalta ja arvioidaan tarvetta lähisuhteen säätämiseksi uudeksi rikoslain yleiseksi koventamisperusteeksi. Aihetta lähestytään etenkin Istanbulin sopimuksen 46 artiklan a-alakohdan valossa, jonka nojalla rikoksen kohdistuminen tekijälle läheiseen henkilöön tulee voida huomioida raskauttavana tekijänä rangaistuksen määräämisessä. Tutkimuskysymykset ovat: huomioidaanko lähisuhde rangaistusta koventavana seikkana Suomen lainsäädännössä ja -soveltamisessa Istanbulin sopimuksen 46 artiklan mukaisesti ja onko lähisuhteen säätäminen rangaistuksen koventamisperusteeksi tarpeellista ja kriminalisointiperiaatteiden valossa hyväksyttävää. Rikoslaissa ei ole nimenomaista lähisuhdeväkivaltaa koskevaa rikostunnusmerkistöä tai yleistä koventamisperustetta, eikä lähisuhdetta ole säädetty minkään rikoksen kvalifiointiperusteeksi. Edelleen Istanbulin sopimuksen 46 artiklan kansallisessa täytäntöönpanossa ei ryhdytty erillisiin lainsäädäntötoimiin. Sen sijaan lähisuhde voidaan huomioida koventavana seikkana rangaistuksen määräämisessä muun muassa RL 6:4:n kautta. Tutkielmassa selvitetään korkeimman oikeuden sekä Helsingin, Turun ja Rovaniemen hovioikeuksien ratkaisukäytännön valossa, millä tavoin ja miten kattavasti lähisuhde tulee huomioiduksi rangaistuksen määräämisessä. Oikeuskäytännön tarkastelu kohdistuu tältä osin rikosnimikkeisiin pahoinpitely, raiskaus ja vainoaminen, joita voidaan pitää lähisuhdeväkivallan tyypillisinä ilmenemismuotoina. Tarkastelun perusteella kansallinen lainsäädäntö täyttää Istanbulin sopimuksen vähimmäisvaatimuksen, sillä lähisuhde on mahdollista huomioida rangaistusta koventavana tekijänä RL 6:4:n kautta. Tuomioistuinaineiston perusteella etenkin pahoinpitelyrikosten osalta lähisuhde huomioidaan kattavasti, mutta raiskaus- ja vainoamisrikosten osalta lähisuhde tuli huomioiduksi vain noin puolessa tapauksista. Lisäsääntelyn tarvetta arvioitaessa tutkielmassa kiinnitetään huomiota oikeuskäytännön ohella siihen, miksi teon tapahtuminen lähisuhteessa ylipäätään tekee teosta moitittavamman. Tältä osin keskeiseksi nousevat kysymykset lähisuhteen määrittelystä ja rikoksen teko-olosuhteista. Arvioitaessa uuden koventamisperusteen säätämistä kriminalisointiperiaatteiden valossa huomio kiinnittyy etenkin sääntelyn välttämättömyyteen, painavan yhteiskunnallisen tarpeen olemassaoloon, sekä suhteellisuusvaatimuksen täyttymiseen. Tutkielmassa päädytään katsomaan, etteivät kriminalisointiperiaatteet aseta suoranaista estettä uuden koventamisperusteen säätämiselle. Niiden valossa on kuitenkin korostettava tarvetta rajata mahdollisen koventamisperusteen soveltamisalaa siten, että se koskee vain tilanteita, joissa teon tapahtuminen lähisuhteesta tekee siitä erityisen moitittavan. Näin ollen olisi välttämätöntä rajata sen soveltamisalan ulkopuolelle ainakin puolustusväkivallan käyttö, sekä pohtia tarvetta asettaa soveltamisen edellytykseksi esimerkiksi uhrin ja tekijän välinen erityisen läheinen suhde taikka riippuvuus-tai alistussuhde.
-
(2023)Tutkielmassa tarkastellaan pakottavan kontrollin kriminalisointia ja siihen liittyviä rikosprosessuaalisia haasteita keskittyen parisuhdeväkivaltatapauksiin. Pakottava kontrolli on erityisesti parisuhteessa esiintyvä käyttäytymismalli, johon sisältyy toisen hallitsemista eri keinoin. Aihetta lähestytään tutkimuskysymyksillä: millaisia prosessuaalisia haasteita pakottavan kontrollin kriminalisointi voi aiheuttaa sekä miten pakottavan kontrollin kriminalisoinnista aiheutuviin prosessuaalisiin haasteisiin voidaan varautua. Metodina käytetään pääasiassa lainoppia, joka on yhdistetty oikeuspoliittiseen tutkimukseen. Käsittelyssä hyödynnetään myös oikeusvertailua. Tutkielma sijoittuu prosessioikeuden alaan, mutta sivuaa myös rikosoikeutta. Istanbulin sopimuksen 33 artiklaan asettaa jäsenvaltioille suoran velvoitteen kriminalisoida kansallisessa lainsäädännössään psyykkisen väkivallan. Suomessa suoja psyykkistä väkivaltaa vastaan koostuu useasta eri rikoslain säännöksestä, kun taas psyykkinen väkivalta on kriminalisoitu nimenomaisilla säännöksillään Tanskassa sekä Englannissa ja Walesissa. Suomen kohdalla ongelmallisena on pidetty sitä, etteivät voimassa olevat säännökset huomio psyykkisen väkivallan luonnetta jatkuvana tekona, vaan suoja ulottuu vain yksittäisiin tekoihin. Oikeusministeriön julkaisussa on esitetty toimenpidesuosituksena pakottavan kontrollin kriminalisointia ja ehdotettu alustavaa tunnusmerkistöä, johon tutkielmassa paneudutaan tarkemmin. Pakottavan kontrollin tunnistamisen haasteet sekä uhrin haluttomuus viedä asiaa eteenpäin voivat olla esteenä tapausten etenemiselle rikosprosessissa. Lainkäyttöviranomaisille tarjottava koulutus on avainasemassa, jotta tapaukset etenevät rikosprosessiin säännönmukaisesti. Asianomistajan kertomus on tärkeässä roolissa todistelun kannalta, jolloin erityisesti vaitiolo-oikeuteen vetoaminen voi aiheuttaa näyttöongelmia pakottavassa kontrollissa. Tutkielmassa käsitellään vaitiolo-oikeuden ulottuvuutta sekä vastakuulusteluoikeuden huomioimista pakottavassa kontrollissa. Pakottavasta kontrollista tulisi kerätä monipuolisesti erilaista näyttöä asianomistajan kertomuksen lisäksi. Niin ikään uhrille tarjottavat tukitoimenpiteet voivat edesauttaa asianomistajan halua ja uskallusta kertoa tapahtumista. Pakottavan kontrollin kriminalisointi erillisellä säännöksellään parantaisi uhrien oikeusturvaa, mutta yhtä tärkeää on se, että oikeusprosessi tarjoaa tosiasiallisesti tehokkaat keinot puuttua pakottavaan kontrolliin. Tapausten eteneminen ei voi jäädä uhrien vastuulle, vaan yhteiskunnan tasolla on tehtävä kaikki tarpeelliset toimenpiteet tehokkaan oikeussuojan varmistamiseksi pakottavassa kontrollissa.
-
(2024)Suomi on Euroopan unionin toiseksi vaarallisin maa naiselle Euroopan perusoikeusviraston vuonna 2014 julkaiseman koko EU:n laajuisen tutkimuksen mukaan. Suomessa 53 prosenttia naisista, jotka ovat elämänsä aikana olleet parisuhteessa, on kokenut parisuhdeväkivaltaa aikuiselämänsä aikana. Parisuhdeväkivalta on korostuneen sukupuolistunut väkivallan muoto, jolle on ominaista väkivallan toistuvuus, monimuotoisuus, vakavoituminen ajan myötä sekä uhrin alisteinen asema tekijään nähden. Suomen rikoslaissa ei ole parisuhdeväkivaltaa koskevaa erityissääntelyä, mutta parisuhde on mahdollista huomioida tekoa ankaroittavana seikkana rangaistuksen mittaamisharkinnassa rikoslain 6 luvun 4 §:n yleissäännöksen nojalla. Tutkielmassa tarkastellaan ensinnäkin sitä, kuinka Suomen voimassa oleva rikoslainsäädäntö soveltuu parisuhdeväkivallan ja sen erityispiirteiden käsittelyyn ja sitä, huomioidaanko rikoslaissa tarpeeksi tehokkaasti Istanbulin sopimuksen velvoitteet etenkin parisuhdeväkivallan ja sen ankaramman rangaistavuuden osalta. Tutkielmassa havaitaan, että voimassa oleva rikoslainsäädäntö asettaa useita haasteita parisuhdeväkivallan käsittelylle, minkä johdosta tutkielmassa arvioidaan tarvetta erityissääntelylle. Vertailukohdiksi otetaan Ruotsi ja Norja, joissa molemmissa parisuhdeväkivalta on huomioitu keskenään erityyppisillä erilliskriminalisointiratkaisuilla. Tutkielmassa päädytään siihen, että parhaiten suomalaisen rikosoikeusjärjestelmän ja sen läpileikkaavien periaatteiden kanssa sopusoinnussa olisi rikoslain 6 luvun 5 §:n mukainen rangaistuksen koventamisperuste, joka mahdollistaisi parisuhdeväkivallan korostuneen moitittavuuden tehokkaamman huomioimisen. Koventamisperusteen hyväksyttävyyttä ja tarkoituksenmukaisuutta tarkastellaan rangaistusteorioiden ja kriminalisointiperiaatteiden kautta hyödyntäen erityisesti rikosoikeusteoreettista lähestymistapaa. Tutkielmassa esitetään, että koventamisperusteen säätämisellä voisi olla välillisen yleisprevention ja kommunikatiivisen vaikutuksen kautta saavutettavaa parisuhdeväkivaltaa vähentävää vaikutusta. Lisäksi moitittavuuden huomioimisella kirjoitetun lain tasolla voidaan nähdä olevan oikeustilaa selkeyttävä ja vakiinnuttava vaikutus.
-
(2014)Tutkielmassani tarkastelen raiskausrikosta sekä kansallisen että kansainvälisen oikeuden näkökulmasta ja käyn läpi tärkeimpien Suomea sitovien, kansainvälisten sopimusten asettamia vaatimuksia raiskausrikokselle. Rajaan tarkasteluni nimenomaisesti raiskaukseen, mikä tarkoittaa vielä toistaiseksi tarkastelun jakautumista kolmeen eriasteiseen tekomuotoon, eli pakottamiseen sukupuoliyhteyteen, raiskaukseen ja törkeään raiskaukseen. Raiskausrikoksen kansallisen tarkastelun aloitan kuvaamalla lyhyesti seksuaalirikoslainsäädännön vuonna 1999 voimaan tulleen uudistuksen tavoitteita, nykyisen raiskausrikoksen tunnusmerkistön soveltamiskäytäntöineen sekä myös syyskuun alusta voimaan tulevan lainsäädäntömuutoksen sisällön, unohtamatta muutosten taustalla olevia kansallisia ja kansainvälisiä vaikutteita. Aloitan raiskauksen tarkastelun kansainvälisenä rikoksena kuvaamalla raiskausrikoksen muotoutumisen entisen Jugoslavian ja Ruandan sotarikostuomioistuinten ratkaisuissa ja tuon esille niihin liittyvää, erityisesti suostumuksen näkökulmasta käytyä keskustelua. Lisäksi tarkastelen ICC:n Rooman perussäännön raiskauksen määritelmää, joka on muodostettu edellä mainittujen sotarikostuomioistuinten työn pohjalta, ja käyn läpi Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen raiskausta koskevaa ratkaisukäytäntöä Euroopan ihmisoikeussopimuksen 3 ja 8 artiklojen näkökulmista. Näissä ratkaisuissa raiskausta on tarkasteltu sekä raiskauksen tunnusmerkistön ja viime aikoina erityisesti sen tehokkaan tutkinnan näkökulmista. Suomi on ratifioimassa elokuun 1. päivänä voimaan astunutta Euroopan neuvoston yleissopimusta naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan ehkäisemisestä ja torjumisesta (Istanbulin sopimus), jossa asetetaan vaatimuksia sekä raiskausrikoksen tunnusmerkistölle että raiskausten ja muunlaisen väkivallan uhreille tarjottaville palveluille. Istanbulin sopimuksessa raiskaus kuvataan ilman uhrin suostumusta tapahtuvaksi sukupuoliyhdynnäksi. Kansainvälisesti raiskaus nähdäänkin pitkälti suostumuksen vastaiseksi teoksi. Edellä mainitut instrumentit eivät kuitenkaan velvoita sopimusmaitaan tietynlaisen tunnusmerkistön käyttöönottoon, kunhan ilman uhrin suostumusta tapahtuva sukupuoliyhdyntä tulee tutkituksi ja rangaistuksi. Rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen takia kansainvälisten sopimusten asettamat vaatimukset, kun on kysymyksessä rikosvastuun laajentaminen, kohdistuvat kuitenkin viime kädessä lainsäätäjään. Myös Suomessa väkivallan merkitys raiskausrikoksen arvioinnissa on koko ajan vähentynyt ja tämä kehitys tulee jatkumaan tulevan lainsäädäntömuutoksen myötä. Lainvalmistelun yhteydessä esitettiin, että Suomen raiskausrikostunnusmerkistö tekee raiskauksen jopa laajemmin rangaistavaksi kuin puhtaasti suostumukseen rakentuva raiskausrikostunnusmerkistö. Tätä pyrin selvittämään tutkielmani toiseksi viimeisessä luvussa, jossa kuvaan vuoden 2011 lainsäädäntömuutoksen jälkeistä hovioikeuskäytäntöä Englannin raiskausrikostunnusmerkistöä vasten. Englannin seksuaalirikoslainsäädännön olen ottanut esimerkiksi tällaisesta puhtaasti suostumukselle rakentuvasta tunnusmerkistöstä. Tarkoituksenani on sitä vasten arvioida, tuleeko rikoslain 20 luvun 1 § 2 momentin soveltamistilanteissa raiskaus yhtä laajasti rangaistavaksi, kuin suostumukselle rakentuva tunnusmerkistö sen tekisi. Käsittelen tutkielmassani myös raiskauksen näytön arviointia siltä osin kuin olen katsonut sen merkitykselliseksi suostumuskeskustelua silmällä pitäen.
Now showing items 1-6 of 6