Browsing by Subject "Julkiset hankinnat"

Tavoitteet Julkisten hankintojen vuosittainen volyymi on Suomessa arviolta noin 47 miljardia euroa, ja hankintoja koskevan sääntelyn tavoitteena on muun muassa tehostaa julkisten varojen käyttöä kilpailua hyödyntämällä. Kilpailutusvaiheessa tarjoajilta edellytetään vähimmäisvaatimuksiin ja -ehtoihin sitoutumista, jotta tarjoaja voi tulla valituksi kilpailutuksen päätteeksi hankintasopimuksen sopimusosapuoleksi. Julkisuudessa on herännyt keskustelua esimerkkitilanteista, joissa vähimmäisvaatimusten noudattamisessa on havaittu räikeitä puutteita sopimuskauden aikana sosiaalisen vastuullisuuden osalta, kun työntekijät eivät ole saaneet heille kuuluvaa palkkaa ja työolot ovat olleet epäinhimilliset. Sosiaalinen vastuullisuus on rajattu tutkielmassa tarkoittamaan työnantajavelvoitteiden noudattamista, muun muassa palkanmaksua ja vähimmäistyöoloja koskien. Kritiikki yritysten epäeettisen toiminnan valvonnasta on kohdistunut osin myös julkisiin hankintoihin. Tutkielmassa on valittu tutkimuskohteeksi hankintayksikön tietojensaantioikeudet sosiaalisen vastuullisuuden edistämisen keinona, sillä hankintamenettely rakentuu olennaisesti erilaisten tietojen toimittamiseen ja arvioimiseen. Hankintojen sosiaalista vastuuta koskeva ongelma on yhteiskunnallisesti vaikuttava ja aiheuttaa tarpeen kehittää hankintayksiköiden tietojensaantioikeuksia, jotta ongelmaan voidaan puuttua. Tutkielman tavoitteena on siten selvittää, mikä on hankintayksiköiden lainsäädäntöön perustuvien tarjoajayrityksiä koskevien tietojensaantioikeuksien laajuus ja millaisia kehitystarpeita siihen liittyy. Erityisenä tarkastelun kohteena on selvittää, soveltuvatko tietojensaantioikeudet tarjoajan sosiaalisen vastuullisuuden arvioimiseen ja mihin ajankohtaan hankintaprosessia tietojensaantioikeudet kohdistuvat. Menetelmät ja tutkimusaineisto Tutkielma toteutettiin ensisijaisesti lainopillisin keinoin. Lähdeaineistona hyödynnettiin hankintoja koskevaa lainsäädäntöä, lakien valmisteluaineistoa asiantuntijalausuntoineen ja Verohallinnon Harmaan talouden selvitysyksikön sekä ministeriöiden julkaisuja ja selvityksiä. Myös sosiaalista vastuullisuutta koskevalla aineistolla on ollut keskeinen merkitys tutkimuskysymysten ratkaisemisessa. Tutkielmassa on hyödynnetty lainopin lisäksi täydentävästi oikeustaloustieteen metodia, sillä etenkin tietojensaantioikeuksia koskevan sääntelyn kehittymistä ja tulevia kehitystarpeita on analysoitu myös taloudellisen tehokkuuden kannalta. Näin tutkielman tutkimustulokset ovat käytännönläheisempiä ja osoittavat, miten tietojensaantioikeudet ja niiden hyödyntäminen ilmenevät ja ilmenisivät yhteiskunnassa eli saavutetaanko sääntelyllä ja mahdollisilla muutoksilla tavoitellut päämäärät. Tulokset ja johtopäätökset Tutkielman avainhavainto on se, että hankintayksiköiden tietojensaantioikeudet ovat kytköksissä hankintayksiköitä koskeviin velvollisuuksiin tarkastaa tarjoajia koskevia tietoja. Hankintayksiköillä on tarjoajayrityksiä koskevia lainsäädäntöön perustuvia tietojensaantioikeuksia. Hankintayksikön tietojensaantioikeudet soveltuvat tarjoajan vastuullisuuden varmentamiseen, mutta nimenomaisesti tarjoajan sosiaalisesta vastuullisuutta, kuten työntekijöiden työoloja ja tarjoajayrityksen toiminnan eettisyyttä koskevia sopimuskaudelle ulottuvia tietojensaantioikeuksia hankintayksiköllä on niukasti. Tietojensaantioikeudet rajoittuvat pitkälti kilpailutusvaiheeseen eli aikaan ennen hankintasopimuksen allekirjoittamista, ja hankintasopimuskaudella hankintayksiköllä on melko rajoittunut mahdollisuus saada tietoja sopimuskumppanista. Tietojensaantioikeuksien laajentaminen sopimuskaudelle ja entistä enemmän sosiaalista vastuullisuutta koskeviin tietoihin on perustellusti tarpeen. Tutkielman perusteella hankintayksiköiden tietojensaantioikeuksien laajentamista arvioitaessa painoarvoa saa tyypillisesti tietojensaannista aiheutuvan hallinnollisen työn lisääntyminen. Tähän tutkielmassa esitetään ratkaisuksi teknologian ja sähköisten mahdollisuuksien entistä laajempaa hyödyntämistä tulevaisuuden julkisissa hankinnoissa.

Tutkielman aiheena on Euroopan unionin tuomioistuimen ratkaisukäytännössä kehitetty sidosyksikköpoikkeus, jonka nojalla hankintayksiköt voivat tehdä hankintoja määräysvallassaan olevilta yksiköiltä tarjouskilpailua järjestämättä. Tutkielmassa käsitellään sidosyksikködoktriinin kehittymistä oikeuskäytännössä ja sitä, miten poikkeuksen kodifikaatio osaksi hankintadirektiiviä 2014/24/EU vaikutti sidosyksiköiltä tehtäviin hankintoihin. Tarkastelun kohteena ovat sidosyksikköhankinnan edellytysten ohella muut EUT:n ennakkoratkaisuissa esiin nousseet kysymykset, jotka liittyvät sidosyksiköiden oikeusasemaan. Tutkielman aineiston koostuessa pääasiallisesti EUT:n antamista ennakkoratkaisuista, lainopillisen tarkastelun lisäksi tutkielmassa käsitellään oikeusteoreettisesta näkökulmasta sitä, miten EUT on sidosyksikköhankintojen kontekstissa tulkinnut unionin oikeutta ja justifioinut ratkaisunsa. Lainopillisen ja oikeusteoreettisen näkökulman yhdistämistä perustellaan sillä, että lähestymistapojen synteesi mahdollistaa tutkimusaineiston syvällisemmän tarkastelun. Teoreettisena viitekehyksenä justifikaation analysoinnille toimii EUT:n ratkaisukäytännöstä rakennettu rationaalisen justifikaation malli, jota hyödyntämällä voidaan arvioida, vastaako ratkaisuissa esitetty oikeudellinen argumentaatio tuomioistuimen yleisesti noudattamaa tapaa perustella ratkaisunsa. Systemaattisesta näkökulmasta sidosyksikköhankinnat voidaan paikantaa hankintasopimuksen käsitteen ja hankintayksiköiden institutionaalisen itsemääräämisoikeuden rajapintaan. Yhtäältä on oikeudellisesti selvää, että hankintayksikön hankintasopimuksiin sovelletaan hankintadirektiiviä, mikäli kaikki hankintasopimuksen tunnusmerkit täyttyvät eikä tältä osin ole merkitystä, tehdäänkö hankinta yksityiseltä toimijalta vai toiselta hankintayksiköltä. Toisaalta julkisyhteisöt voivat organisoida toimintaansa oman institutionaalisen itsemääräämisoikeutensa puitteissa, millä ei lähtökohtaisesti ole EU-oikeudellista relevanssia. Jännite näiden lähtökohtien välille syntyy sen seurauksena, että julkisyhteisön organisoituminen toteutetaan usein järjestelyillä, jotka saattavat täyttää hankintasopimuksen tunnusmerkit. Tutkielman johtopäätöksinä esitetään, että EUT on tulkinnut sidosyksikköpoikkeusta pääosin systeemisin ja dynaamisin argumentein. Jälkimmäisistä erityisesti tavoiteargumenteilla ja direktiivin tehokkaalla vaikutuksella on ollut huomattava painoarvo. EUT:n ratkaisuissa direktiivin vapaan kilpailun toteuttamiseen liittyvä tavoite on ymmärretty kilpailuoikeudellisena, ja tuomioistuin on kilpailutavoitteeseen vedoten pyrkinyt rajoittamaan sidosyksiköiden toiminnan aiheuttamia haittavaikutuksia markkinoihin. Tämä poikkeaa perinteisestä tavasta ymmärtää hankintadirektiivin kilpailua toteuttava päämäärä ainoastaan hankintamenettelyyn osallistuvia toimijoita koskevaksi periaatteeksi. EUT on lisäksi linjannut, että poikkeusta tulee tulkita supistavasti, mikä ei kuitenkaan näytä toteutuneen sen omassa ratkaisukäytännössä. Sidosyksikköpoikkeuksen käyttöala on säännönmukaisesti laajentunut EUT:n ennakkoratkaisujen seurauksena. Sidosyksiköiden on arvioitu voivan saada etua hankintayksiköiden kanssa solmituista hankintasopimuksista, mikä voi vääristää kilpailua sidosyksikön toimiessa kilpailluilla markkinoilla Oikeuskirjallisuudessa on esitetty eriäviä näkemyksiä siitä, tuleeko hankintasääntelyä käyttää kilpailuhaittojen torjumiseen vai tulisiko kilpailun vääristymistä arvioida ennemmin kiellettynä valtiontukena. Tutkielmassa on tämän vuoksi tarkasteltu sidosyksiköiden toimintaa myös valtiontukisääntöjen valossa. Tältä osin on esitetty, että valtiontukisääntöjen vastaisena voidaan pitää ainakin tilanteita, joissa sidosyksikkö voi ristiinsubventoida markkinatoimintojaan hankintasopimuksista saadulla ylikompensaatiolla. Koska asiasta ei ole oikeuskäytäntöä, oikeustila ei ole kuitenkaan kaikilta osin selkeä.