Browsing by Subject "Kauppaoikeus"

Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää osakeyhtiön liikkeeseen laskeman hybridilainan asema ensinnäkin suhteessa osakeyhtiölain (”OYL”) 1:5:ssä mainittuun toiminnan tarkoitukseen ja toiseksi millaisissa olosuhteissa toiminnan tarkoituksen kriteeri voi täyttyä. Osakeyhtiöoikeus on laajan dispositiivista, mikä on osaltaan muokannut yhtiön rahoituskenttää kohti markkinoilta suoraan hankittavaa rahoitusta. Hybridilainojen sääntely on varsin vähäistä, eikä esimerkiksi OYL tunne sitä käsitteenä ollenkaan. Hybridilaina on yksi välipääomarahoituksen kenttään kuuluvista instrumenteista, jotka sisältävät sekä oman että vieraan pääoman tunnusmerkkejä. Rahoitusvälineiden räätälöinnistä johtuen niillä voi olla erilaisia vaikutuksia osakkeenomistajiin. Juuri nämä vaikutukset ovat tämän tutkimuksen keskiössä. Yhtiön toiminnan tarkoitusta arvioidaan pitkällä tähtäimellä, going concern. Osakeyhtiössä osakkeenomistajat ovat luovuttaneet yhtiön haltuun pääomaa, jota yhtiön johto disponoi lähtökohtaisesti osakkeenomistajien varallisuuden maksimoivalla tavalla. Hybridilainan liikkeeseen laskeminen toiminnan tarkoituksen arvioinnin kannalta on tutkimuksen ydin. Tutkimus jakautuu johdantokappaleen lisäksi hybridilainaa välipääomarahoitusinstrumenttina käsittelevään toiseen kappaleeseen, osakkeenomistajan positiota yhtiössä käsittelevään kolmanteen kappaleeseen, yhtiön arvon maksimointia käsittelevään neljänteen kappaleeseen ja johtopäätöksiin. Tutkimus perustuu oikeusdogmaattiseen metodiin ja käyttää hyväkseen myös oikeustaloustieteellistä ajattelua. Yhtiön rahoitusrakenteen analysointi ja johtopäätösten tekeminen edellyttävät taloudellista ajattelua puhtaan osakeyhtiöoikeuteen paneutuvan oikeusdogmatiikan lisäksi. Tutkimus käyttää hyväkseen aikaisempaa kirjallisuutta muun muassa osakeyhtiön rahoituksesta, osakkeenomistajan riskipositiosta sekä sopimusoikeudesta. Tutkimuksen johtopäätöksistä ilmenee, että hybridilaina täyttää OYL 1:5:n toiminnan tarkoituksen kriteerin todennäköisesti niissä tilanteissa, joissa hybridilainalla saatava kirjanpidollinen oma pääoma estää yhtiötä ajautumasta insolvenssimenettelyyn. Toisaalta toiminnan tarkoituksen kriteeri voi täyttyä myös lievemmissä tilanteissa esimerkiksi silloin, kun hybridilaina estää liikkeeseenlaskijan muiden rahoitusinstrumenttien kovenanttien rikkoutumisen. Hybridilainan kustannus on tällöin perusteltu osakkeenomistajan varallisuuden maksimoinnin kannalta. Hybridilainan korkea kustannus voi olla suhteellista, jos yhtiö onnistuu saamaan hybridilainalla hankkimalleen pääomalle korkean tuoton. Ytimenä toiminnan tarkoituksen mukaisuuden tarkastelussa on hybridilainan vaikutus yhtiön toimintaan going concern. Pitkällä aikavälillä tapahtuva arviointi osoittaa myös sen, että toiminnan tarkoitus voi edellyttää hybridilainan lunastamista yhtiön taloudellisen aseman muututtua paremmaksi.

Verkkoalustapalveluiden vastuu on perinteisesti ollut toissijaista vastuuta tilanteissa, joissa palvelun käyttäjät ovat ladanneet palveluun tekijänoikeudella suojattua aineistoa. Palvelu on vapautunut vastuusta, mikäli se on ollut tosiasiallisesti tietämätön ladatun aineiston laittomuudesta, ja poistanut aineiston palvelusta tultuaan tietoiseksi sen laittomuudesta. EU:n uusi DSM-direktiivi muuttaa kuitenkin tiettyjen verkkoalustapalveluiden vastuuta. Vastedes sellaisia palveluita, joiden ”päätarkoituksena tai yhtenä päätarkoituksena on säilyttää suuri määrä käyttäjiensä palveluun lataamia tekijänoikeudella suojattuja teoksia tai muuta suojattua aineistoa, jotka palvelu organisoi ja joita se promotoi voitontavoittelua varten, ja antaa yleisölle pääsy niihin” (”verkkosisällönjakopalvelu”), koskee uudenlainen vastuumekanismi. Vastuumekanismin muutoksen taustalla on niin sanottu arvokuilu, jonka mukaan lainsäädännöllinen vastuuvapaus on mahdollistanut sen, että tietyt verkkoalustapalvelut maksavat oikeudenhaltijoille pienempiä lisenssimaksuja kuin toiset palvelut. Uuden lainsäädännön myötä verkkosisällönjakopalveluiden katsotaan säilytyksen sijaan suorittavan suojatun aineiston yleisölle välittämistä, kun suojattu aineisto on saatavilla palvelussa. Uudesta pääsäännöstä johtuen verkkosisällönjakopalvelut tarvitsevat oikeudenhaltijoilta luvan suojatun aineiston käyttöön, esimerkiksi lisenssisopimuksella. Sopimuksilta edellytetään reiluja ehtoja ja kohtuullista tasapainoa, jotta oikeudenhaltijat saavat asianmukaisen korvauksen teostensa käytöstä palveluissa. DSM-direktiivi tarjoaa kuitenkin verkkosisällönjakopalveluille myös vaihtoehtoisen reitin vastuuvapauteen tilanteissa, joissa palvelun tarjoajalla ei ole oikeudenhaltijan lupaa suojatun aineiston käyttöön (”lisenssitön tilanne”). Saavuttaakseen vastuuvapauden palvelun tarjoajan tulee muun muassa osoittaa, että se on pyrkinyt saamaan luvan oikeudenhaltijalta, sekä suodattaa sellaista suojattua aineistoa etukäteen palvelusta, jonka oikeudenhaltija on sille yksilöinyt. Vastuuvapauden edellytykset alleviivaavat lisensoinnin ensisijaisuutta, koska palvelun tarjoajien tulee joka tapauksessa osoittaa pyrkineensä luvan saamiseen. Suojatun aineiston etukäteinen suodattaminen ei kuitenkaan ole ongelmatonta. Noudattaakseen DSM-direktiiviä verkkosisällönjakopalvelun tulee kyetä suodattamaan palvelusta suojattua aineistoa, mutta se ei kuitenkaan saa suodattaa sellaista aineistoa, jonka käyttö on laillista esimerkiksi jonkin tekijänoikeuden rajoituksen, kuten parodian, nojalla. Käytännössä suodatus edellyttää vähintäänkin isoimmilta palveluilta automaattisen sisällöntunnistuksen hyödyntämistä suodatuksessa. Automaattinen sisällöntunnistusjärjestelmä ei kuitenkaan ole itsenäisesti kykenevä erottelemaan suojatun aineiston laitonta käyttöä ja rajoitukseen perustuvaa laillista käyttöä. Koska palvelun tarjoajilla on intressi suodattaa palvelusta suojattua aineistoa välttyäkseen vastuulta, saattaa tilanne johtaa liialliseen suodattamiseen, joka heikentäisi käyttäjien sananvapautta. Automaattisen sisällöntunnistuksen vaatimus horjuttaa myös verkkoalustapalveluiden markkinoita muun muassa siksi, että järjestelmät ovat kalliita. Tutkielmassani selvitän, mitä konkreettisia toimenpiteitä verkkosisällönjakopalvelun tarjoajan tulee toteuttaa, jotta se voi vapautua vastuusta lisenssittömässä tilanteessa, kun sen käyttäjät lataavat palveluun suojattua aineistoa. Toisena tutkimuskysymyksenäni selvitän, mitä ongelmia aiheutuu siitä, että lisenssittömässä tilanteessa palvelun tarjoajalle on asetettu velvoite suodattaa suojattua aineistoa palvelusta etukäteen, jotta se voi vapautua vastuusta. Metodina on lainopillinen tutkimus, jonka painopisteenä on voimassa olevan oikeuden selvittäminen ja tulkinta, kuitenkin pyrkien mahdollisimman käytännönläheiseen näkökulmaan osapuolten konkreettisten velvoitteiden selvittämisen kautta ja selvittämällä sääntelystä aiheutuvia yhteiskunnallisia vaikutuksia.