Browsing by Subject "Rikosoikeus"
Now showing items 1-10 of 10
-
(2020)Pula elinsiirteistä on edesauttanut rajat ylittävän, hämäräperäisen elinkaupparikollisuuden kasvua ja toiminnan laajamittaista järjestäytymistä. Elinkauppa on perinteisesti liitetty osaksi ihmiskauppaa, mutta ensimmäisen kansainvälisen elinkauppaa koskevan, vuonna 2018 voimaan tulleen Euroopan neuvoston yleissopimuksen myötä elinkaupalle on annettu ihmiskaupasta erillinen kansainvälinen määritelmä. Elinkauppasopimuksella pyritään vastaamaan elinkauppaan liittyviin rikos- ja prosessioikeudellisiin ongelmiin sekä torjumaan lainsäädännöllisin keinoin elinkauppaa ja sen mukanaan tuomia sivuilmiöitä muun muassa yhtenäistämällä sopimusvaltioiden lainsäädäntöä ja mahdollistamalla kriminalisoinnin kohdistaminen koko elinkaupan toimintaketjuun. Tutkielman tavoitteena on pääasiassa lainopin tutkimusmenetelmiä sekä oikeusteoreettisia tutkimusmenetelmiä hyödyntäen selvittää, onko Suomessa voimassa oleva elinsiirrännäisiä koskeva rikosoikeudellinen sääntely tarpeeksi tehokasta elinkaupan torjumiseksi. Aihe on uusi suomalaisesta rikosoikeudellisesta tutkimuksesta käsin tarkasteltuna, minkä johdosta tutkimuksessa havainnollistetaan myös tarkemmin sitä, mitä elinkauppa ylipäätään on yhteiskunnallisessa ja oikeudellisessa mielessä ja mitkä seikat vaikuttavat elinkaupan sääntelytarpeen taustalla. Pääasiallisena lähdemateriaalina tutkielmassa on käytetty kansallista rikoslakia ja kudoslakia, Euroopan neuvoston biolääketiedesopimusta, elinkauppasopimusta ja ihmiskauppasopimusta sekä näiden säädösten esitöitä. Lisäksi lähdemateriaali koostuu kotimaisesta ja ulkomaisesta rikosoikeudellisesta kirjallisuudesta sekä eri valtioiden elinsiirtotoimintaa ja ihmiselinten irrottamistarkoituksessa tapahtuvaa ihmiskauppaa koskevasta oikeuskäytännöstä. Tutkimuskysymyksen liittyessä läheisesti bio- ja lääkeoikeuteen, on tutkielmassa rikosoikeudellisen materiaalin lisäksi hyödynnetty terveysoikeutta ja ihmisoikeuksia koskevaa aineistoa. Suomessa kudoslakiin sisältyvä, laitonta elinsiirtotoimintaa koskeva rangaistussääntely ei kaikilta osin kata elinkauppasopimuksen sisältämää sääntelyä, mikä elinkaupan torjumisen ja sääntelyn taustalla vaikuttavien tärkeiden suojelukohteiden kannalta olisi kuitenkin arvokasta. Myös kudoslain rangaistussäännösten ja rikoslain ihmiskauppasäännösten sisällön välisten erojen hahmottaminen voi helposti hämärtyä ilman elinkauppasopimuksen käsitteiden ja tekotapojen omaksumista kansalliseen lainsäädäntöön. Vaikka elinkauppa ei tällä hetkellä vaikuta suomalaisten elämään kovinkaan merkittävällä tavalla, vahvistaisi elinkauppasopimuksen sisällön kansallinen implementointi kansainvälistä solidaarisuutta ja valtioiden välistä yhteistyötä elinkaupparikollisten rikosvastuuseen saattamiseksi. Lisäksi lainsäädäntömuutokset edistäisivät rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen edellyttämää ennakoitavuutta ja sääntelyn sanamuotojen täsmällisyyttä. Erityisen haasteen elinkauppasopimus asettaa kansalliselle lainsäätäjälle kuitenkin rangaistusvastuun ulottuvuuden osalta siihen liittyvien vaikeiden oikeudellisten ja moraalisten kysymysten vuoksi. Elinkauppatoiminnan tilanteesta tarvitaan lisää ajankohtaista tutkimustietoa, mutta tutkielman tulosten perusteella voidaan myös esittää johtopäätös siitä, ettei nykyisenmuotoinen kansallinen rikoslainsäädäntö vaikuta tarpeeksi tehokkaalta elinkaupan torjumiseksi. Elinkauppasopimuksen sisältämän rikosoikeudellisen sääntelyn kautta voidaan edistää pyyteettömyyteen perustuvan elinluovutusjärjestelmän toimivuutta ja luotettavuutta, mikä osaltaan kasvattaa elinten tarjontaa, vähentää terveydenhuoltoa vaativia sivuilmiöitä ja edesauttaa siten myös elinkaupan ja ihmisoikeusloukkausten yhä tehokkaampaa torjuntaa.
-
(2022)Tutkimuskysymyksenäni on, miten työturvallisuuslain häirintää ja muuta epäasiallista kohtelua arvioidaan työturvallisuusrikoksena. Aihetta on tutkittu varsin vähän työturvallisuusrikoksen näkökulmasta. Vuonna 2019 mielenterveyden ongelmat olivat ensimmäisen kerran yleisin syy jäädä työkyvyttömyyseläkkeelle. Työhön liittyvät pitkäaikaiset kuormitustekijät voivat laukaista tai pahentaa monenlaisia mielenterveyden häiriöitä. Häirintä ja epäasiallinen kohtelu on yksi psykososiaalisista kuormitustekijöistä. Pidän aihetta ajantasaisena, ja katson, että aihe vaatii syvempää tutkimusta sekä sääntelyn analysointia. Tutkielmassani tarkastelen rinnakkain rikoslain (19.12.1889/39) ja työturvallisuuslain (23.8.2002/738) säännöksiä. Työturvallisuuslaki tähtää ennaltaehkäisevään ja väljään muotoiluun, kun taas rikoslaki on pyritty sääntelemään täsmällisesti sekä viimesijaiseksi keinoksi puuttua epäkohtiin. Tarkastelen tutkielmassani häirintää ja epäasiallista kohtelua työturvallisuusrikoksena tunnusmerkistön objektiivisesta puolesta käsin, eli tekoa, syy-yhteyttä, vaaraa sekä teon huolimattomuutta. Tutkimusmetodina käytän oikeusdogmaattista eli lainopillista tutkimusmenetelmää. Rikoslain 47 luvun 1 §:ssä säädetään työturvallisuusrikoksesta, jonka työnantaja tai tämän edustaja voi toteuttaa joko tahallisesti tai huolimattomasti rikkomalla työturvallisuusmääräyksiä tai toisen kohdan mukaisesti laiminlyönnillä säännöksessä mainittuja velvollisuuksiaan. Työturvallisuuslain 28 §:ssä säädetään terveydelle haittaa tai vaaraa aiheuttavasta häirinnästä ja muusta epäasiallisesta kohtelusta. Työnantajan on asiasta tiedon saatuaan käytettävissään olevin keinoin ryhdyttävä toimiin epäkohdan poistamiseksi. Työnantaja voi syyllistyä työturvallisuusrikokseen niin itsensä kuin myös toisen työntekijän häirinnän ja epäasiallisen kohtelun perusteella. Työturvallisuuslain säännös edellyttää konkreettista vaaraa, toisin kuin rikoslain säännös edellyttää presumoitua vaaraa. Lainsäätäjä on halunnut osoittaa, että rangaistavan käyttäytymisen tulee olla jossain määrin asteeltaan vakavampaa henkisissä työturvallisuusrikoksissa. Työturvallisuuslaissa tai lain esitöissä ei säädetä mitään niistä keinoista, miten työnantajan tulee selvittää tai puuttua häirintään ja epäasialliseen kohteluun. Työnantajan tulee itse määrittää ne keinot, joilla se puuttuu tai pyrkii ehkäisemään häirintää ja epäasiallista kohtelua. Keinojen tulee olla objektiivisesti arvioiden tehokkaita, oikeasuhtaisia ja tarkoituksenmukaisia. Monella suomalaisella tarkastuksen kohteena olleella yrityksellä ei ole osattu poistaa, vähentää eikä tunnistaa ajoissa terveydelle haittaa tai vaaraa aiheuttavia kuormitustekijöitä. Rikosoikeudellisen vastuun perustaminen väljään säännökseen, voi herättää tulkintaongelmia erityisesti lähiesimiestasolla. Työnantaja ei voi vedota subjektiiviseen huolimattomuuteen, vaan esimieheksi ryhtyvän täytyy olla tietoinen vastuista ja velvollisuuksistaan. Tutkimustuloksena on, että työpaikoilla ei täysimääräisesti tunnisteta henkistä työsuojelua. Laissa, eikä lain esitöissä ole säädetty siitä, mitä häirintä ja muu epäasiallinen kohtelu on. Edellytyksenä on, että häirinnän ja muun epäasiallisen kohtelun tulee objektiivisesti arvioiden aiheuttaa terveydelle haittaa tai vaaraa. Näin ollen satunnainenkaan epäasiallinen kohtelu ei voi täyttää työturvallisuusrikoksen tunnusmerkistöä. Tutkielmassa päädyn siihen, että syy-yhteysarviointi nousee ratkaisevaksi tekijäksi työturvallisuusrikoksen tunnusmerkistön täyttymisen kannalta. Tällöin myös työturvallisuusrikoksen ohella liitännäisrikoksena henkinen pahoinpitely voi tulla kyseeseen, kuten tuomioistuin linjasi tunnetussa AKT:n tapauksessa. Ongelmallista on objektiivisesti arvioida sitä, minkälainen käyttäytyminen voi aiheuttaa terveydelle haittaa. Käytän tutkielmassani oikeuskirjallisuudessa ja oikeuskäytännössä esiin nousseita arviointikriteereitä, joilla pyrin antamaan suuntaviivoja sille, miten häirintää ja epäasiallista kohtelua tulee arvioida työturvallisuusrikoksena. Tutkimustuloksena on, että arviointikriteerien perustella voidaan arvioida sitä, missä menee siedettävän käyttäytymisen raja ja havaita käyttäytymisestä aste-eroja. Arviointi perustuu lopulta kokonaisharkintaan. Työturvallisuuslain 28 §:n säännös on hyödyllinen työturvallisuuslain näkökulmasta, mutta ei täysimääräisesti vastaa rikosoikeuden vaatimuksiin.
-
(2021)Tutkielmani tavoitteena oli selvittää, millaisia tuomioistuimiin päätyvät, hevosiin kohdistuvat eläinsuojelurikokset ovat ja miten eläinsuojelurikospykäliä tulisi hevosiin kohdistuvissa eläinsuojelurikostapauksissa soveltaa. Lisäksi tarkastelin sitä, millainen rangaistuskäytäntö on ollut hevosiin kohdistuvissa eläinsuojelurikoksissa. Aineistona tutkielmassani oli lainsäädännön ja muiden perinteisten oikeuslähteiden lisäksi 173 käräjä- ja hovioikeuden tuomiota sekä kolme esitutkintapöytäkirjaa, joissa hevonen oli ollut rikoksen kohteena. Aineiston analysoinnissa käytin sekä oikeusdogmatiikkaa että empiirisiä metodeja. Aineiston perusteella muodostui varsin selvä kuva siitä, millaisia tuomioistuimiin asti päätyvät hevosiin kohdistuvat eläinsuojelurikokset ovat. Aineistoni perusteella noin 97 prosenttia hevosiin kohdistuvista eläinsuojelurikoksista koski hevosten hoidon tai pitopaikkojen ylläpidon laiminlyöntiä. Yleisimpiä hevosten hoitoon liittyviä ongelmia olivat puutteet hevosten ruokinnassa ja vedensaannissa, kavioiden hoidossa, puhtaudessa, sairauksien hoidossa sekä riittävässä ulkoilutuksessa ja liikunnantarpeen tyydyttämisessä. Yleisimpiä pitopaikkoihin liittyviä ongelmia olivat liian likaiset, vaaralliset ja pienet pitopaikat sekä puutteelliset säänsuojat. Vain muutamissa aineistoni tuomioissa oli kyse jostain muusta kuin hevosten hoidon tai pitopaikkojen ylläpidon laiminlyömisestä. Nämä muutamat tuomiot koskivat jollain tavalla hevosten väkivaltaista tai liian kovakouraista kohtelua. Aineistoni tuomioista ei löytynyt minkään edellä mainitun kategorian kohdalla kovin yhtenäistä linjaa siitä, millaiset teot oli katsottu rangaistaviksi ja millaiset ei. Harkinta oli hyvin tapauskohtaista ja tuomioiden lopputulokset olivat varsinkin rangaistuksen määrässä mitattuna varsin vaihtelevia samankaltaisissakin tapauksissa.
-
(2020)Yksityisyys ja henkilötiedot ovat kohdanneet nykymaailmassa uusia haasteita. Henkilötiedot ovat nykyään arvokasta valuuttaa, millä voidaan käydä kauppaa ja minkä arvo tunnustetaan yritysten toiminnassa. Lisäksi yhä useampi yksilö jakaa itseään koskevia tietojaan mitä vapaammin esimerkiksi sosiaalisen median palveluissa, kun taas osa väestöstä pitää vielä lujemmin kiinni yksityisyydestään sitä uhkaavien tekijöiden vuoksi. Valitettavasti henkilötietojen arvon ovat huomanneet myös rikolliset tahot. Identiteetteihin kohdistuneen rikollisuuden lisääntymisen vuoksi alettiin nähdä tarvetta kriminalisoida täysin uusi rikostyyppi, identiteettivarkaus. Se kriminalisoitiin Suomessa 4. syyskuuta 2015. Identiteettivarkaus on rikos, joka ilmenee usein jonkin toisen rikoksen kanssa samanaikaisesti. Karkeasti jaoteltuna identiteettivarkaus voidaan jakaa kahteen eri tyyppiin. Ensimmäisen tyypin mukaan identiteettivarkaudella ja sen yhteydessä tehdyillä rikoksilla on uhriin taloudellisesti negatiivinen vaikutus, jolloin rikoksentekijä on tavoitellut sillä itselleen taloudellista hyötyä. Toisen tyypin mukaan identiteettivarkaudella ei niinkään tavoitella taloudellista hyötyä, vaan sillä pyritään kiusaamaan uhria tai loukkaamaan uhrin yksityiselämää ja kunniaa. Toisen tyypin identiteettivarkaus saattaa esiintyä myös täysin itsenäisenä rikoksenaan. Tutkielmassa tarkastellaan identiteettivarkaudesta aiheutuneen kärsimyksen korvaamista lainopin metodia käyttäen. Tutkimuksessa pyritään hakemaan vastausta ensinnäkin siihen, voiko identiteettivarkaudesta aiheutunut kärsimys oikeuttaa uhrin saamaan vahingonkorvausta, vai onko kärsimyskorvauksen saaminen riippuvainen jonkin toisen rikosnimikkeen olemassaolosta. Toisekseen vastausta koetetaan hakea siihen, vastaako oikeuskäytännössä identiteettivarkauksien yhteydessä tapahtunut kärsimyskorvausharkinta Suomen vahingonkorvausoikeutta. Yksilön identiteetillä on läheinen yhteys henkilön yksityisyyteen, kunniaan ja vapauteen ja sitä kautta itsemääräämisoikeuden sekä tiedollisen itsemääräämisoikeuden käsitteisiin, joita identiteettivarkaudella voidaan loukata. Yksityisyyttä ja kunniaa suojellaan perustuslain 10 §:ssä, kun taas henkilökohtaista vapautta ja koskemattomuutta suojataan perustuslain 7 §:ssä. Euroopan unionin tasolla henkilön yksityisyyttä ja vapautta suojellaan Euroopan ihmisoikeussopimuksen 5 ja 8 artikloissa, Kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan yleissopimuksen 9 ja 17 artikloissa ja EU:n perusoikeuskirjan 6, 7 ja 8 artikloissa. Identiteettivarkaudella saatetaan kuitenkin myös loukata henkilön oikeutta määrätä omaisuudestaan esimerkiksi petosrikosten yhteydessä, minkä voidaan myös katsoa loukkaavan itsemääräämisoikeutta. Omaisuuden suoja on perustuslain 15 §:ssä turvattu. Henkilön omaisuutta suojataan niin ikään Euroopan unionin tasolla Euroopan ihmisoikeussopimuksen ensimmäisen lisäpöytäkirjan 1 artiklassa ja EU:n perusoikeuskirjan 17 artiklassa. Kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan yleissopimuksen 26 artiklan mukaan ketään ei saa syrjiä tai asettaa erilaiseen lain suojaan omaisuuden perusteella. Etenkin vahingonkorvauslain 5:6.1:n 1 kohdan soveltuvuuden arvioinnilla on merkitystä arvioitaessa identiteettivarkaudesta aiheutuneen kärsimyksen korvausta. Säännöksen mukaan kärsimyskorvaukseen loukkauksen aiheuttamasta kärsimyksestä on sillä, jonka vapautta, rauhaa, kunniaa tai yksityiselämää on rangaistavaksi säädetyllä teolla loukattu. Tutkimukseen kerätyn oikeuskäytännön nojalla näyttää siltä, ettei kärsimyskorvauksen määrääminen identiteettivarkauden yhteydessä ole tällä hetkellä selkeää ja yhdenmukaista. Tällä on vaikutusta identiteettivarkauden uhrin oikeusturvaan. Tutkielman keskeisenä havaintona on identiteettivarkauden ja sen eri tekomuotojen läheinen liityntä yksilön perus- ja ihmisoikeuksiin, joiden toteutumisen julkisen vallan tulisi turvata perustuslain 22 §:n mukaisesti. Vahingonkorvausoikeuden tehokas toteutuminen on osittain riippuvainen siitä, minkälaisen aseman identiteettivarkaus saa rikoksena. Sen asettaminen virallisen syytteen alaiseksi rikokseksi parantaisi uhrin oikeusturva-asemaa. Lisäksi tutkielman johtopäätöksenä todetaan, että vahingonkorvauslain 5:6.1:n 1 kohtaa voitaisiin tulkita laajentavasti etenkin siinä suojeltujen oikeushyvien, vapauden, kunnian ja yksityiselämän kohdalla, jotta identiteettivarkauden yhteydessä voitaisiin tuomita kärsimyskorvausta.
-
(2021)Tutkielma käsittelee ikääntyneisiin kohdistuvia petosrikoksia erityisesti hovioikeuskäytännön näkökulmasta. Ikääntyneiden väestöryhmä kasvaa tulevaisuudessa entisestään yhteiskuntamme ikärakenteen muuttuessa. Viimeisen kymmenen vuoden aikana on ollut havaittavissa erityisesti yli 65-vuotiaisiin kohdistuvien petosrikosten kasvua. Tutkielmassani pyrin selvittämään minkälaisia petostyyppejä ikääntyneisiin kohdistuu, kuinka uhrin korkea ikä on huomioitu petosrikoksiin liittyvässä hovioikeuskäytännössä ja kuinka se voidaan huomioida rangaistuksen mittaamisessa. Petossäännösten osalta ikääntyneen uhrin kannalta merkityksellisin on RL 36:2:n törkeä petos, jonka 4.kohdan kvalifiointiperusteen mukaan petos on törkeä, jos petos tehdään käyttämällä hyväksi toisen erityistä heikkoutta tai muuta turvatonta tilaa. Lainvalmistelussa on katsottu tämän kohdan viittaavaan esimerkiksi vanhuksiin. Tutkimassani hovioikeuskäytännössä tätä kvalifiointiperustetta käytettiin alle puolessa tapauksista. Uhrin korkea ikä oli kuitenkin yleensä mainittu kokonaistörkeyden arvioinnissa. Hovioikeuskäytännössä ikääntyneisiin kohdistuneet petokset olivat pääasiassa valepoliisitapauksia, joissa esiinnyttiin poliisina tavoitteena saada uhrilta rahaa tai uhrin maksuvälineet. Muita esiintyneitä tapauksia olivat sukulaispoikahuijaus, myyntihuijaus, lainahuijaus, romanssipetos ja petokset, joissa oli käytetty hyväksi iäkästä sukulaista. Rangaistuksen mittaamisessa uhrin korkea ikä voidaan nykyisellään huomioida jollain tasolla ainoastaan RL 6:4:n rangaistuksen mittaamisen yleisperiaatteen nojalla teon moitittavuusarvioinnin yhteydessä. Rikoslain koventamisperusteissa uhrin korkeaa ikää ei ole mainittu uhrin subjektiivisia ominaisuuksia huomioivassa RL 6:5:n 4.kohdan vihamotiiveissa. Uhrin korkea ikä ei kuulu tähän luetteloon eikä sen lisääminen luetteloon olisi tarkoituksenmukaista. Pohjoismaisissa rikoslaeissa uhrin korkea ikä on huomioitu koventamisperusteiden osalta niin, että rangaistusta ankaroittavana seikkana on pidettävä sitä, että rikos on kohdistettu puolustuskyvyttömään tai vastaavassa tilassa olevaan henkilöön. Pohjoismaisissa lainvalmistelutöissä on katsottu näiden kohtien viittaavan esimerkiksi vanhuksiin ja koventamisperusteiden tarjoama suoja on näin haluttu laajentaa koskemaan niitäkin uhreja, joita niin sanotut vihamotiivit eivät pysty suojaamaan. Petosrikosten oikeuskäytännössä uhrin korkean iän huomioiminen on mahdollista erityistä heikkoutta ja turvatonta tilaa koskevan kvalifiointiperusteen myötä, mutta kvalifiointiperustetta ei kuitenkaan käytetä säännönmukaisesti uhrin ollessa ikääntynyt. Mikäli korkein oikeus linjaisi tulevassa ratkaisukäytännössään ikääntyneeseen kohdistuvan petoksen olevan automaattisesti törkeä tämän koventamisperusteen nojalla, ohjaisi tämä uhrin korkean iän huomioimista myös alioikeuksissa ja syyttäjän teonkuvauksissa. Ikääntyneisiin kohdistuvien rikosten voidaan katsoa olevan erityisen moitittavia ja uhrin korkean iän huomioiminen rangaistuksen mittaamisessa tulee varmistaa. Tästä syystä voisi olla tarpeen lisätä kotimaiseen rikoslakiimme muiden pohjoismaiden tapaan koventamisperuste, jolla pystyttäisiin paremmin huomioimaan erityisesti ikääntyneet uhrit niin petosrikoksissa kuin kaikkien muidenkin rikosten osalta.
-
(2021)Venäjän rikoslailla on monia yhteneväisyyksiä Suomen rikoslainsäädännön kanssa. Venäjän perustuslain suojaamat ihmisoikeudet ovat sopusoinnussa Euroopan ihmisoikeussopimuksen kanssa. Venäjä on Euroopan neuvoston jäsen ja maailman mittapuulla melko hyvinvoiva valtio. Tästä huolimatta maan ihmisoikeustilanne on valitettava ja rikoslainsäädäntö kaipaa uudistusta. Tutkimuksen tavoitteena oli selventää Venäjän rikosoikeudellisen lainsäädännön kehitystä Neuvostoliiton syntymisestä tähän päivään saakka. Pohdinnan kohteena oli myös tulevaisuus: mihin suuntaan ollaan nyt matkalla. Huomion keskipisteessä ovat rangaistukset ja kriminaalipolitiikka. Analyysin lopputuloksena on, että suuressa mittakaavassa Venäjän rikoslainsäädäntö on matkalla kohti repressiivisempää suuntaa huolimatta siitä, että hallituksen ääneen sanottu tavoite on rikoslain humanisoiminen. Suurimpia syitä hitaalle kehitykselle ovat korruptio, poliisi- ja oikeuslaitoksen puutteet sekä historiallinen taakka.
-
(2020)Suostumuksessa on kyse lakiin kirjaamattomasta vastuuvapausperusteesta, joka tietyin edellytyksin poistaa teon rikosvastuun ja rangaistavuuden. Suostumuksen on oikeustieteessä katsottu poistavan joko teon tunnusmerkistön mukaisuus tai oikeudenvastaisuus. Tässä esityksessä suostumuksen katsotaan poistavan teon tunnusmerkistön mukaisuus. On olennaista erottaa varsinaisesta suostumusopista tilanteet, joissa rikosoikeudellinen vastuu sulkeutuu pois jollakin muulla perusteella kuin suostumuksella. Suostumuksella voi olla merkitystä arvioinnissa silloinkin, kun vastuusta vapauttava vaikutus perustuu johonkin muuhun perusteeseen. Näin on esimerkiksi silloin, kun perusoikeus itsessään poistaa tunnusmerkistön mukaisuuden. Suostumus heijastaa itsemääräämisoikeutta, mutta itsemääräämisoikeus ja suostumus eivät ole sama asia. Oikeus suostua oikeudenloukkauksiin on vain yksi itsemääräämisoikeuden ilmentymä, ja koska itsemääräämisoikeus käsitteenä ja oikeutena on niin laaja, se voi tietystä näkökulmasta asettua myös suostumuksen vastaintressiksi. Itsemääräämisoikeus ikään kuin lymyää suostumusopin taustalla ja tulee argumentaatioon mukaan, jos suostumuksen kohteena olevan oikeushyvän määräysvallasta ja suostumuksen soveltuvuudesta on epäselvyyttä. Suostumuksen tarkoituksena on varmistaa itsemääräämisoikeuden toteutuminen tilanteissa, joissa yksilöillä ei ole suojelutarvetta, ja siten rikosoikeudellisen järjestelmän tarjoamaa suojaakaan ei tarvita. Perus- ja ihmisoikeuksien pääasiallinen vaikutustapa suostumuksen yhteydessä tulisi olla perus- ja ihmisoikeusmyönteinen laintulkinta. Suostumusta tulisi yksittäisessä tulkintatilanteessa lähestyä sen edellytysten kautta ja tämän kehikon sisällä tarpeen tullen etsiä tulkinta-apua relevanteista perusoikeuksista. Erityisesti määritellessä yksilön määräysvaltaa oikeushyvien osalta, joudutaan usein varsin haastavien vastakkainasettelujen pariin, jossa perusoikeudet ovat kollisiossa keskenään. Näiden kollisioiden ratkaisu ei ole yksinkertaista ja tulkinta-apua voidaan ja tulisi hakea sosiaaliadekvaattisuuden kautta. Sosiaaliadekvaattisuuden rooli, tai koko käsite ylipäätään, suomalaisessa rikosoikeudessa ei ole kaikista selkein, ja sen tarjoamiin hyötyihin on oikeustieteessä suhtauduttu epäilevästi. Näistäkin haasteista huolimatta sosiaaliadekvaattisuus todella voi tarjota hyödyllistä tulkinta-apua, kun ratkaistaan perusoikeuksien välisiä kollisioita. Perusoikeuksien punnintaprosessin myötä ei aina helposti saada vastausta, mikä on oikea tasapaino eri perusoikeuksien välillä ja sosiaaliadekvaattisuus avaa harkinnan oikeuden ulkopuolisille seikoille kuitenkin pitämällä sen edelleen oikeuden sisäisenä. Perusoikeuspunninta voi myös osoittautua hedelmälliseksi suoritettuna rinnakkain sosiaaliadekvaattisuutta koskevan tarkastelun kanssa. Suostumusta tarkastellessa ensimmäisenä kohtaa ongelman virallislähteiden vähäisyydestä, ja kysymys lainsäädännöllisten muutostarpeiden olemassaolosta on relevantti. Velvoite edistää perusoikeuksien toteutumista voisi puhua sen puolesta, että suostumuksesta olisi syytä ottaa lain tasolle jonkinlainen säännös. Realistisina vaihtoehtoina olisi liittää säännös joko pahoinpitelysäännösten tai vastuuvapausperusteiden yhteyteen rikoslakiin taikka nostaa itsemääräämisoikeus nimenomaiseksi perusoikeudeksi perustuslakiin. Jo itsemääräämisoikeuden nimenomainen tuominen lain tasolle perusoikeudeksi lisäisi johdonmukaisuutta myös suostumuksen tulkintaan. Suostumus voidaan johtaa itsemääräämisoikeudesta ja näin ollen myös suostumuksen asema selkeytyisi, jos itsemääräämisoikeus olisi mainittu perustuslaissa itsenäisenä perusoikeutena. Näin ollen lainsäädännöllisenä suosituksena ehdotan itsemääräämisoikeuden nostamista perustuslakiin nimenomaiseksi perusoikeudeksi.
-
(2021)Tutkielman tarkoituksena on arvioida työnantajan vastuuta sekä vastuun kohdentumista työnantajan näkökulmasta. Työnantajan vastuu on verrattain korkeaa ja vastuun kohdentuminen on aika ajoin ongelmallista rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen näkökulmasta. Työnantaja on työn teettäjänä vastuussa työntekijöidensä turvallisuudesta ja terveydestä työssä. Työturvallisuuslainsäädäntö asettaa työnantajalle hyvin pitkälle menevän vastuun työturvallisuudesta. Työnantaja on vastuussa muun muassa työskentelyolosuhteista ja tämän lisäksi työnantajan on jatkuvasti tarkkailtava toteutettujen toimenpiteiden vaikutusta työn turvallisuuteen ja terveellisyyteen. Työntekijän huolimattomuudella ja riskinotolla ei ole nähtävästi merkitystä työnantajan vastuun kannalta, sillä rikkomukset nähdään usein vain osoituksena siitä, että työnantaja ei ole riittävästi huolehtinut valvontavelvollisuudestaan tai esimerkiksi opastanut työntekijöitä riittävästi. Huolimattomuudella ei ole merkitystä edes silloin, kun kyse on törkeästä huolimattomuudesta. Toisaalta tässä voidaan nähdä vastapainona olevan työturvallisuuslain 8 §, jonka mukaan nimenomaan työnantaja on velvollinen huolehtimaan työntekijöistä. Tutkielmassa esitetyn mukaisesti, vastuu täytyy kohdentaa erityisestävän vaikutuksen puitteissa erityisesti niihin, joilla on todelliset edellytykset ja mahdollisuudet suoriutua työturvallisuuslain tavoitteista, sekä velvollisuus toimia työsuojelumääräysten edellyttämällä tavalla. Rangaistusvastuun kohdentamisen yleisempi tarkoitus on asettaa vastuu sille, joka organisaatiossa on käyttäytynyt väärin toimillaan tai toimettomuudellaan, kun työturvallisuusrikoksen tunnusmerkistö on täyttynyt. Kun rangaistukseen tuomitaan oikeat henkilöt, voidaan tällä katsoa olevan ennaltaehkäisevää vaikutusta. Vastuun kohdentumisen kannalta on olennaista saattaa vastuuseen ne henkilöt, joilla on lisäksi toimintaedellytykset puutteiden korjaamiseksi. Ylimmän johdon kannalta vastuun kohdentaminen ei ole aina täysin ongelmatonta laillisuusperiaatteen näkökulmasta. Ylimmältä johdolta ei voida edellyttää jatkuvaa tarkkailua tuotannon toimintaan liittyen, vaan vastuuta on myös voitava delegoida. Tehtävien siirto on nähtävä välttämättömänä johtamisen kannalta. Työnantajan näkökulmasta vastuun kohdentamisen yhteydessä ovat ongelmallisia erityisesti ne tilanteet, joissa työnantaja turvautuu välittömän valvonnan suorittamisessa toisen apuun. Alistussuhteisen valvontavelvollisuuden yhteydessä syyllisyys ei suoraan ilmene tekohetkellä. Onko vastuun kohdentumisessa sitten kysymys osaltaan objektiivisesta vastuusta työnantajan näkökulmasta? Lähtökohtana rikosoikeudessa on syyllisyysperiaate, eli rikosoikeudellisen vastuun on voitava edellyttää subjektiivista syyllisyyttä. Pitäydytäänkö tässä rikosoikeuden perusperiaatteiden piirissä, jossa vastuu tulisi määrittää yksilön tosiasiallisten vaikutusmahdollisuuksien mukaisesti? Rikosoikeudellinen vastuu ei voi yksin perustua tietyn rangaistavaksi säädetyn teon tapahtumiseen, vaan lisäksi henkilön on ositettava käyttäytymisessään moitittavuutta, jotta vastuu voidaan kohdentaa tekijään. Työturvallisuusrikokset eivät kuitenkaan huomioi tekijän henkilökohtaisia edellytyksiä. Toisintoimimismahdollisuuden puuttumisen ei katsota vaikuttavan työnantajan vastuuseen, sillä työnantajan on työturvallisuudesta vastatessaan oltava velvollinen ottamaan selvää työturvallisuusmääräyksistä sekä tuntemaan määräysten sisällöt. Tutkielman perusteella voidaan todeta, että syyllisyysedellytyksellä on verrattain pieni merkitys työturvallisuusrikoksen yhteydessä. Lisäksi työnantajan vastuu nähdään paikoittain hyvinkin korkeana ja ehdottomana.
-
(2023)Tutkielmassa selvitetään, miten rikoslain 16 luvun 13 § soveltuu välittäjiä käyttäen toteutettuun lahjontaan ja, milloin rikosvastuu lahjusrikoksesta aktualisoituu. Tutkielmassa pyritään tuomaan esiin voimassa olevan lainsäädännön mahdollisia ongelmakohtia, jotka vaikeuttavat puuttumista välittäjiä käyttäen toteutettuun lahjontaan. Tutkielman aiheen kannalta keskeisessä asemassa on myös oikeushenkilön rangaistusvastuu ja sen selvittäminen, miten oikeushenkilön rangaistusvastuu soveltuu välittäjiä käyttäen toteutettuun lahjontaan. Tutkielmassa aihe on rajattu koskemaan kansainväliseen liiketoimintaan liittyvää ulkomaisen virkamiehen lahjontaan, koska ulkomaisen virkamiehen lahjonta toteutetaan usein välittäviä tahoja käyttäen. Lahjuksen antaminen kansalliselle ja ulkomaiselle virkamiehelle on säädetty rangaistavaksi rikoslain 16 luvun 13 §:ssä. Välittäjien käyttämistä lahjonnan toteuttamisessa ei ole kriminalisoitu erikseen, vaan toimintaa on arvioitu rikoslain lahjusrikoksia koskevien säännösten perusteella. Toiminnassa voi olla kyse rikoslain 16 luvun 13 §:n 1 momentin mukaisesta tilanteesta, jossa lahjus luvataan, tarjontaa tai annetaan välittäjän kautta virkamiehelle itselleen tai virkamiehelle annetaan välittäjän kautta lupaus tai tarjous lahjuksen antamisesta toiselle. Toiminnassa voi olla myös kyse pykälän 2 momentin mukaisena tilanteesta, jossa virkamiehen toiminnasta palvelussuhteessa luvataan, tarjotaan tai annetaan välittäjän kautta 1 momentissa tarkoitettu etu toiselle kuin virkamiehelle itselleen. Suomessa kaikki epäillyt kansainväliseen liiketoimintaan liittyvät ulkomaisen virkamiehen lahjontatapaukset ovat johtaneet syytteiden hylkäämiseen. Kaikissa tapauksissa lahjusten antaminen epäiltiin toteutetun välittäjiä käyttäen. Välittäjiä käytetään lahjonnan toteuttamisessa, koska välittäjien käyttäminen vaikeuttaa rikoksen toteennäyttämistä ja siten vähentää kiinnijäämisen ja rangaistuksen riskiä. Tutkielman perusteella nykyinen lahjuksen antamista koskeva RL 16:13 ei sovellu ongelmitta välittäjiä käyttäen toteutettuun lahjontaan, sillä tunnusmerkistön täyttyminen edellyttää näyttöä niin lahjuksen antajan kuin lahjonnan kohteena olevan ulkomaisen virkamiehen tietoisuudesta. Oikeushenkilön rangaistusvastuu ei ole myöskään tullut kyseeseen silloin kun, luonnollisia henkilöitä vastaan nostetut syytteet on hylätty, sillä ei ole pystytty näyttämään, että oikeushenkilön toiminnassa on tapahtunut lahjusrikos. Tutkielmassa todetaan, että vaikutusvallan kauppaamisen kriminalisointi voisi parantaa mahdollisuutta puuttua välittäjiä käyttäen toteutettuun lahjontaan. Yrityksillä on merkittävä rooli kansainväliseen liiketoimintaan liittyvässä lahjonnassa, koska rikos tehdään yrityksen harjoittaman ulkomaankaupan yhteydessä, jotta yritykselle saataisiin liiketoimintaan liittyvä oikeudeton etu. Näin ollen oikeushenkilön rangaistusvastuun tehostaminen ja yritysten vastuun korostaminen olisi perusteltua. Lahjonnan tuottamuksellisen rahoittamisen kriminalisointi ja yhteisösakon määrän korottaminen voisivat edelleen tehostaa yritysten vastuuta ehkäistä ja valvoa sen puolesta ja hyväksi toimivien tahojen toimintaa.
-
(2024)Lapsiin kohdistuva verkkovälitteinen seksuaaliväkivalta voi tulla rangaistavaksi usean eri rikostunnusmerkistön kautta. Vuoden 2023 seksuaalirikoslainsäädännön muutoksen myötä lapsiin kohdistuva sanallinen verkkovälitteinen seksuaaliväkivalta tulee lähtökohtaisesti rangaistavaksi lapsen houkutteluna seksuaalisiin tarkoituksiin (ns. grooming), seksuaalisena kajoamisena lapseen tai seksuaalisen kajoamisen lapseen yrityksenä. Erityisesti sanallisesti toteutettuja verkkovälitteisiä lapseen kohdistuvia rikoksia koskevat tulkintalinjat kriminalisointien välillä näyttäytyvät kuitenkin jäsentymättömiltä, eikä oikeusohjeissa ole liiallisesti pohdittu säännösten välistä suhdetta. Verkkovälitteisten lapsiin kohdistuvan seksuaaliväkivallan lisääntyessä selkeiden tulkintalinjojen muodostaminen näyttäytyy keskeisenä. Tutkielmassa pyritäänkin lainopin menetelmän kautta systematisoimaan säännösten välistä suhdetta erottavien tekijöiden hahmottamisen ja tulkinnan kautta. Systematisoinnissa hyödynnetään alempien tuomioistuinten ratkaisukäytäntöä sen suhteen, miten säännöksiä voidaan tulkita ja miltä osin säännösten välinen suhde näyttäytyy epäselvänä. Lisäksi tutkielmassa pohditaan rankaisemattomalle valmistelulle jäävää soveltamisalaa nykyisessä lainsäädäntöratkaisussa. Tutkimuksen lopputuotteena esitettiin tekijöitä, jotka auttavat sovellettavan tunnusmerkistön löytämisessä yksittäisessä tapauksessa. Tutkielmassa analysoitiin keskeiseksi muodostuneiden tekijöiden tulkintaa huomioon ottaen teoreettinen tieto, laillisuusperiaate ja sääntelyn taustalla vaikuttava oikeushyvä. Tutkielmassa esitettiin tulkintalinjoja koskien oikeuskäytännön perusteella tyyppitapauksina näyttäytyviä tosiseikastoja. Niin ikään tutkimuksessa arvioitiin nykyisen lainsäädäntöratkaisun tarkoituksenmukaisuutta erityisesti lapsen suojelun ja laillisuusperiaatteen valossa.
Now showing items 1-10 of 10