Browsing by Subject "Vaihtoehtoinen riidanratkaisu"
Now showing items 1-2 of 2
-
(2022)Tuomioistuinsovittelu on yksi vaihtoehtoisen konfliktinratkaisun muodoista, ja se tarkoittaa sovittelijana toimivan tuomarin johdolla käytävää sovittelua tuomioistuimessa. Tuomioistuinsovitteluun on tarpeen olla omat säännöksensä, sillä menettelynä se on joustavampi kuin oikeudenkäyntimenettely; menettelysäännöksiä on vain muutamia, ja lähtökohtana on, että tuomari sopii yhdessä osapuolten kanssa menettelyssä noudatettavista säännöistä. Tuomioistuinsovittelun aloitus edellyttää molempien osapuolten suostumusta sovitteluun (TuomSovL 4.3 §), mutta lopullisen päätöksen sovittelun aloituksesta tekee tuomioistuin (TuomSovL 4.4 §). Ennen sovittelun aloittamista tuomioistuimen on harkittava asian soveltuvuutta soviteltavaksi, eli sovittelun edellytyksiä. Laista tosin ei löydy juurikaan tukea asian sovittelukelpoisuuden arvioinnille; sovittelun edellytyksenä on, että asia soveltuu soviteltavaksi ja sovittelu on tarkoituksenmukaista osapuolten vaatimuksiin nähden (TuomSovL 3.2 §). Käytännössä soviteltavaksi tulee lähinnä sellaiset asiat, jotka voitaisiin käsitellä myös oikeudenkäynnissä. Tuomioistuinsovittelun ulkopuolelle rajautuvat siis esimerkiksi intresseiltään vähäiset asiat. Sinänsä sovittelukelpoisen asian sovittelun esteeksi voi muodostua esimerkiksi osapuolten tulehtuneet välit, jolloin sovinnolle ei ole edellytyksiä. Asia voi olla sovittelukelvoton myös siksi, ettei heikompi osapuoli pysty tuomioistuinsovittelussa valvomaan omaa etuaan. Tutkielman perusteella näyttäisi siltä, että vallan epätasapaino on suurin este sovittelulle. Vallan epätasapaino voi ilmetä erilaisilla tavoilla: lähisuhdeväkivalta, osapuolen mielenterveys- ja päihdeongelmat tai erot osapuolten tietämyksessä voivat aiheuttaa epätasapainoa osapuolten välisiin valtasuhteisiin. Vallan epätasapainon tunnistaminen ei ole kaikissa tilanteissa helppoa, ja tunnistaminen on lähinnä sovittelevan tuomarin käsissä. Sovittelun edellytysten puuttumisen tunnistaminen näyttäisi olevan helpompaa silloin, kun asia on jo vireillä oikeudenkäyntiasiana, kuin asian tullessa vireille suoralla sovitteluhakemuksella. Fasilitatiivisessa sovittelussa sovittelija toimii puolueettomana kolmantena osapuolena, ja mahdollistaa osapuolten välisen kommunikaation parantamisen sekä päätymisen sovinnolliseen ratkaisuun. Näin ollen sovittelijan fasilitatiiviseen rooliin ei kuuluu osapuolten erojen tasapainottaminen, eikä näyttäisi perustellulta, että fasilitatiivisessa sovittelussa sovittelijan roolia laajennettaisiin tältä osin. Sovittelijalla on käytössä jotain epäsuoria keinoja, joilla voi mahdollisesti tasapainottaa valtaeroja. Katson kuitenkin tutkielmassa, että näitä eroja voidaan poistaa lähinnä vain käyttämällä lainopillista avustajaa. Avustaja voi esimerkiksi tukea osapuolta tiedollisesti, valmistella osapuolen sovitteluun, ja auttaa osapuolta menettelyn aikana saamaan äänensä kuuluviin. Tämä keino ei myöskään ole täysin ongelmaton esimerkiksi silloin, jos avustaja ryhtyy sovittelemaan osapuolen puolesta tai ei kuuntele osapuolen tarpeita. Mikäli vallan epätasapainon vuoksi sovittelukelvotonta asiaa sovitellaan, voi osapuoli sitoutua sellaiseen sovintoon, joka ei tosiasiassa vastaa osapuolen tahtoa. Tällöin sovittelun perusperiaate vapaaehtoisuudesta ei toteudu. Fasilitatiivisen sovittelun oikeusturva nojautuu suurilta osin osapuolten itsemääräämisoikeuteen, ja siihen, että osapuolet yhdessä löytävät molempia tyydyttävän ratkaisun. Jos toinen osapuoli on heikommassa asemassa, ja asiaa sovitellaan tästä huolimatta ilman lainopillisia avustajia, jää vallan epätasapaino rasittamaan sovittelun lopputulosta.
-
(2020)Tutkielmassa tarkastellaan menettelyn aikaista yksilön oikeusturvaa suomalaisessa tuomioistuinsovittelussa. Kyseessä on osapuolille vapaaehtoinen tuomarin johdolla käytävä menettely, jonka tavoitteena on pyrkimys sovinnolliseen ratkaisuun. Tilausta sovittelun käytön lisäämiselle on nähtävissä sekä EU:ssa että Suomessa, joten sovitteluun liittyvien yksilön oikeusturvakysymysten voi olettaa kasvattavan merkitystään. Näkökulma aiheeseen on pääosin lainopillinen, mutta tutkielmassa huomioidaan myös sovittelu- ja konfliktiteorioita sekä empiiristä aineistoa. Lisäksi työ sisältää tieteidenvälisen tutkimuskohteen mahdollistamaa teoreettista pohdintaa ja kriittistä tarkastelua. Tutkielman tiedonintressi on praktinen, sillä tavoitteena on lisätä ymmärrystä tutkimusaiheesta. Tutkimuskysymystä – miten yksilön oikeusturva toteutuu suomalaisessa tuomioistuinsovittelussa – lähestytään kolmesta eri tarkastelukulmasta. Ensimmäiseksi käsitellään sovittelun konfliktiteoreettista taustaa ja oikeusturvakäsitystä. Toiseksi tarkastellaan tuomioistuinsovittelijan asemaa riita-asioiden sovittelusta ja sovinnon vahvistamisesta yleisissä tuomioistuimissa annetun lain (394/2011, tuomioistuinsovittelulaki), muiden virallislähteiden sekä oikeuskirjallisuuden perusteella. Kolmanneksi selvitetään tuomioistuinsovittelijoille kohdennetulla kyselytutkimuksella Manner-Suomen käräjäoikeuksien tuomareiden sovittelukäytäntöjä, sekä heidän kokemuksiaan ja näkemyksiään yksilön oikeusturvasta tuomioistuinsovittelussa. Vastauksia vastaanotettiin 62 tuomarilta, joista 80 % oli tuomioistuinsovittelijoita. Lopuksi tarkastelukulmat yhdistetään tuomioistuinsovittelun mahdollisia yksilön oikeusturvauhkia kartoittavaksi teoriapainotteiseksi tarkasteluksi. Lainopillinen tarkastelu osoittaa, että tuomioistuinsovittelijan on sovittelutilanteessa punnittava tapauskohtaisesti useita yksilön oikeusturvaan vaikuttavia sääntöjä ja periaatteita. Lähtökohtaisesti tuomioistuinsovitteluun ei haeta menettelyohjeita oikeudenkäyntiä koskevasta lainsäädännöstä. Sovittelijan toimintaa ohjaa tuomioistuinsovittelulaki, joka jättää osapuolille sovittelijan valvoman ratkaisuvallan asiassa. Suomalaisessa tuomioistuinsovittelussa korostuvat yksilön oikeusturvan elementteinä osapuolten itsemääräämisoikeus, sovittelijan tasapuolisuus ja puolueettomuus menettelyperiaatteena sekä sovittelijan sovintosopimuksen vahvistamisharkinta aineellisoikeudellisena ulottuvuutena. Näiden lisäksi tuomioistuinsovitteluun liittyy asianmukaisen menettelyn vaatimus, jolla tuetaan yleistä luottamusta viranomaistoimintaan. Kyselytutkimuksella kartoitetaan osapuolten itsemääräämisoikeuteen ja sovittelijan puolueettomuuteen liittyvää tuomioistuinsovittelijoiden sovintoehdotuskäytäntöä. Tulokset osoittavat, että vastanneiden tuomioistuinsovittelijoiden keskuudessa 52 % on saanut työssään sovintoehdotuspyynnön, noin 48 % on tehnyt sovittelijana ainakin kerran sovintoehdotuksen ja noin 28 % on kieltäytynyt sovintoehdotuspyynnön saatuaan ainakin joskus tekemästä sovintoehdotusta osapuolten pyynnöstä huolimatta. Kyselyssä ei kuitenkaan selvitetty sovintoehdotuspyyntöjen tai sovintoehdotusten yleisyyttä. Lisäksi kaikkien vastaajien keskuudessa noin 98 % suhtautuu pääosin myönteisesti tuomioistuinsovitteluun ja 92 % näkee, ettei menettely vaaranna osapuolten oikeusturvaa. Kyselytutkimuksen voi nähdä antavan uutta tietoa käytännön sovittelutoiminnasta tuomioistuinsovittelua käräjäoikeudessa harkitseville osapuolille, tuomioistuinsovittelusta ja sovittelijoiden koulutuksesta vastaaville tahoille sekä nykyisille ja tuleville tuomioistuinsovittelijoille. Yhdistettynä teoreettiseen tarkasteluun tulokset auttavat tunnistamaan mahdollisia tuomioistuinsovittelun oikeusturvauhkia ja lisäämään tietoisuutta sovittelijan keskeisestä roolista yksilön oikeusturvakokemuksen takana. Johtopäätöksenä yksilön oikeusturvan huomioon ottavat tuomioistuinsovittelukäytäntöjä yhtenäistävät toimet ovat tulevaisuudessa tavoiteltava – joskaan ei yksinkertainen – suunta, joilla tuomioistuinsovittelulle voidaan luoda yhä ennakoitavampaa ja vahvempaa asemaa. Sääntelyn lisääminen ei silti vähennä osapuolten kokemuksellisuuden merkitystä menettelyssä, jossa korostuvat sovittelijan tapauskohtainen harkinta ja ammattivastuu yhä kompleksisemmassa riidanratkaisumaailmassa.
Now showing items 1-2 of 2