Browsing by Subject "access to justice"

Asianajajat nauttivat yhteiskunnassa ainutlaatuista asemaa, jossa pääosa heitä koskevasta sääntelystä tulee asianajajakunnalta itseltään. Tämä itsesääntely tiivistyy hyvää asianajajatapaa koskeviin tapaohjeisiin. Tapaohjeiden kohta 4.1 velvoittaa asianajajan huolellisuuteen ja tehokkuuteen. Tämän päivän kontekstissa huolellisuuden ja tehokkuuden voidaan katsoa pitävän sisällään myös velvoitteen hyödyntää teknologiaa. Asianajajaliiton valvontalautakunta on katsonut ratkaisussaan 2007, että asianajaja oli rikkonut huolellisuusvelvollisuuttaan tarjoamalla testamenttia ja avioehtosopimusta verkon välityksellä varmistumatta asiakkaan oikeudellisesta tarpeesta ja selventämättä näiden asiakirjojen oikeudellista merkitystä asiakkaalle. Teknologisia työkaluja on yhä kasvavassa määrin tarjolla. Osa työkaluista pohjautuu tekoälyratkaisuun, jolloin haasteena on teknologian kyky ymmärtää kieltä. OpenAI-tekoäly kykenee laatimaan melko monimutkaisistakin kehotteista sopimuksia. Nämä sopimukset eivät missään määrin täytä asianajajalta vaadittavaa laatutasoa, mutta voivat antaa kuitenkin pohjan sopimuksen laatimiselle. Lisäksi teknologian hyödyntämiseen liittyy muun ohella myös sääntelyyn, vastuuseen tai tietoturvaan liittyviä haasteita. Oikeuksiin pääsystä on keskusteltu jo 1930-luvulta alkaen, mutta vasta tällä vuosituhannella on havahduttu siihen, että oikeuksiin pääsyssä pääasiallisia esteitä ovat tiedolliset esteet, eivät niinkään taloudelliset. Asianajajaliitto on viimeaikaisissa ulostuloissaan osoittanut kiinnostusta yhteiskunnan digitalisaatiokehitystä kohtaan. Näiden kautta näyttää mahdolliselta, että Asianajajaliitto antaisi tietoturvaohjeistustaan vastaavan teknologiaohjeistuksen 2020-luvun aikana. Ohjeistus voisi koskea teknologian hyödyntämistä asianajotyössä laajemmin ja sen yhteydessä olisi luontevaa päivittää myös tapaohjeiden relevantit kohdat vastaamaan tätä ohjeistusta.

Tiivistelmä – Referat – Abstract Korkeiden oikeudenkäyntikustannusten on arvioitu olevan paitsi yksi merkittävimmistä oikeussuojan saatavuutta rajoittavista tekijöistä, myös suurin yksittäinen riita-asioiden oikeudenkäyntimenettelyyn liittyvistä haasteista Suomessa. Euroopan neuvoston ja unionin oikeus sekä Suomen perustuslaki edellyttävät, että jokaisella on oltava varallisuusasemastaan riippumatta mahdollisuus saada oikeuksiaan ja velvollisuuksiaan koskeva asia oikeudenmukaisessa oikeudenkäynnissä ratkaistavaksi. Oikeudenkäyntiin liittyvää taloudellista prosessikynnystä pyritäänkin madaltamaan paitsi julkisen oikeusapujärjestelmän palveluilla ja yksityisten vakuutusyhtiöiden myöntämillä oikeusturvavakuutuksilla, myös esimerkiksi oikeudenmukaisilla oikeudenkäyntikulujen korvaussäännöksillä. Oikeudenkäyntiin osallinen voi siten käytännössä saada asianosaiskulunsa korvatuksi ainakin osittain joko vastapuolena olevalta asianosaiselta, valtiolta julkisen oikeusavun muodossa tai vakuutusyhtiöltä vapaaehtoista oikeusturvavakuutusta koskevan sopimuksen perusteella. Tämän tutkielman tavoitteena on selvittää, miten Suomessa vakuutusmarkkinoilla tarjottava nykymuotoinen kotivakuutuksen yhteydessä myytävä yksityishenkilön oikeusturvavakuutus vastaa tarkoitustaan eli antaa suojaa oikeudenkäynnistä aiheutuvan taloudellisen riskin varalle. Vastauksen saamiseksi tutkielmassa on pyritty ottamaan selvää siitä 1) millaisia Suomessa vakuutusmarkkinoilla tarjottavat yksityishenkilön oikeusturvavakuutukset pääpiirteissään ovat, 2) minkälaisissa asioissa yksityishenkilöt kokevat tarvetta turvautua oikeusturvavakuutukseen ja 3) miten oikeusturvavakuutus toimii käytännössä vakuutuksenottajana tai vakuutettuna olevan yksityishenkilön näkökulmasta tarkasteltuna. Vakuutussopimuskäytäntöä tutkimalla voidaan havaita, että vaikka oikeusturvavakuutukset ovat yksityisten vakuutusyhtiöiden tarjoamia ja vapaaehtoisina vakuutuksina laajasti kilpailulle alttiita, ei kilpailulla ole ollut juurikaan oikeusturvavakuutuksen tuotekehitystä ohjaavaa vaikutusta. Eri vakuutusyhtiöiden myöntämissä oikeusturvavakuutuksissa on joitain vakuutusehtokohtaisia eroja, mutta perusluonteeltaan, rakenteeltaan ja sisällöiltään oikeusturvavakuutukset ovat keskenään hyvin samankaltaisia. Merkittävimmät yksittäiset oikeusturvavakuutusten väliset erot liittyvät tällä hetkellä vakuutusmääriin. Erot ovat syntyneet viime vuosien aikana, kun useammat vakuutusyhtiöt ovat ryhtyneet korottamaan vakuutustensa vakuutusmääriä. Asialliselta soveltamisalaltaan oikeusturvavakuutukset ovat rajoitettuja siten, että tietyn tyyppiset oikeudelliset asiat on rajattu kokonaan vakuutuksen korvauspiirin ulkopuolelle. Oikeusturvaetua ei pääsääntöisesti ole mahdollista saada monissa sellaisissa arkipäiväisissä ja paljon riitoja aiheuttavissa asioissa, kuten työhön, avioeroon tai lasten huollon ja tapaamisoikeuden järjestämiseen liittyvissä asioissa. Kuluttajille ei ole tällä hetkellä tarjolla juurikaan muita vaihtoehtoisia ja oikeusturvavakuutuksen kanssa kilpailevia riskinhallintajärjestelyitä, minkä vuoksi monen yksityishenkilön oikeusturvan saatavuus riippuu käytännössä oikeusturvavakuutuksesta. Vakuutukseen sisältyvät asiallisen soveltamisalan rajoitukset ovat siten ongelmallisia etenkin sellaisten keskituloisten kannalta, jotka eivät ole oikeutettuja julkiseen oikeusapuun. Kilpailun kannalta oikeusturvavakuutukseen liittyvä keskeinen ongelma on se, että oikeusturvavakuutus myydään aina kotivakuutuksen yhteydessä. Kun oikeusturvavakuutuksia ei tarjota yksittäisinä vakuutuksina, ei niihin kohdistu samalla tavalla aitoa kilpailua kuin moniin muihin vapaaehtoisiin vakuutuksiin. Havainto siitä, että vakuutusyhtiöt ovat aivan viime vuosina ryhtyneet korottamaan oikeusturvavakuutusten vakuutusmääriä, voi toki olla merkki siitä, että jatkossa eroja syntyisi enemmänkin ja oikeusturvavakuutuksiin kohdistuisi aitoa kilpailua. Tämä olisi myös vakuutettujen edun mukaista. Ottaen huomioon oikeusturvavakuutuksen ensisijaisuus suhteessa julkiseen oikeusapuun ja julkisen oikeusavun rajalliset resurssit, oikeusturvavakuutuksen asema vapaaehtoisena vakuutuksena voidaan perustellusti kyseenalaistaa. Voidaan pohtia, pitäisikö oikeusturvavakuutuksen olla pakollinen tai mahdollisesti lakisääteinen siten, että lainsäädännöllä asetettaisiin vakuutukselle nykyistä laajemmat minimistandardivaatimukset.

Tutkielmani tarkoituksena on muodostaa pienten asioiden sähköisen menettelyn malli Kanadassa ja Yhdysvalloissa käyttöön otettujen sähköisten tuomioistuinmenettelyiden pohjalta sekä pohtia mallin sopivuutta suomalaiseen oikeusjärjestykseen. Tavoitteena on ensinnäkin selvittää, voisiko pienten asioiden sähköinen menettely olla siirrettävissä suomalaisiin tuomioistuimiin. Lisäksi tarkastellaan, mitä hyötyjä ja haittoja mallista olisi oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin toteutumiselle. Pienten asioiden sähköinen menettely on neliportainen kombinaatiomalli, jonka peräkkäiset vaiheet ovat arviointi, neuvottelu, sovittelu ja oikeudenkäynti. Kyseessä on verkkovälitteinen riidanratkaisumekanismi, jonka kaikki vaiheet ja niihin liittyvä kommunikaatio on keskitetty verkkoalustalle. Mallin merkittävin ero perinteiseen oikeudenkäyntiin on, että menettely alkaa jo ennen asian vireilletuloa tuomioistuimessa. Menettelyn ensimmäisessä portaassa yksinkertaista tekoälyä hyödyntävä arviointityökalu tarjoaa kansalaisille ilmaista oikeudellista neuvontaa. Tuomioistuimen tehtävät laajentuvat informointiin ja konfliktien ennaltaehkäisyyn. Tutkielmassa havaitaan, että tuomioistuimen uusien tehtävien hyväksyttävyyden puolesta puhuu useampi siviiliprosessille asetettu tavoite: markkinoiden vaatimuksiin sopeutuminen, ihmisten käyttäytymistä ohjaavaa vaikutus ja yhteiskuntarauhan ylläpitäminen. Lisäämällä ihmisten tietoa heidän oikeuksistaan riidat tuomioistuimissa eivät lisäänny, vaan ne vähenevät koko yhteiskunnan tasolla. Kääntämällä katseen oikeudellistuneista riidoista konflikteihin, tuomioistuimet voivat järjestää oikeudenhoidon tasapainoisemmalla tavalla siten, että voimavarat riittävät paitsi pienten asioiden myös laajojen ja monimutkaisten riitojen ratkaisemiseen. Lisäksi tutkielmassa havaitaan, että malli voisi edistää oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin toteutumista erityisesti parantamalla tuomioistuinten saavutettavuutta. Käyttäjälähtöisyyden ansiosta menettely voisi olla tarkoituksenmukainen paitsi tuomioistuimelle myös asianosaisille. Pienet riita-asiat eivät enää jäisi laajojen riitojen jalkoihin, vaan niitä voitaisiin ratkaista pienille asioille suunnitellussa menettelyssä. Menettelyn potentiaalinen heikkous on kuitenkin menettelyllisten oikeuksien heikentyminen. Tuomioistuimeen pääsy ei takaa välttämättä oikeuksiin pääsyä. Pienten asioiden sähköisen menettelyn vaarana on, että käyttäjäystävällisestä oikeudesta ja tuomioistuimen paremmasta saavutettavuudesta tehdään kulissi, jonka taakse kätketään oikeussuojatakeiltaan heikkoa tukkukauppaoikeutta.

Käsiteltyjen asioiden lukumäärillä mitattuna ylivoimainen enemmistö siviiliprosessissa käräjäoikeuksissa käsiteltävistä riita-asioista on riidattomia asioita, jotka käsitellään yleisestä siviiliprosessista erityissäännöksin muovatussa, yksinkertaistetussa menettelyssä. Näitä asioita kutsutaan summaarisiksi riita-asioiksi. Ylivoimainen enemmistö summaarisista riita-asioista koskee maksamattomia velkasatavia, ja riidattoman asian tuomioistuinkäsittelyn tavoitteena on mahdollistaa saatavan pakkotäytäntöönpano ulosottomenettelyssä. Tässä tutkielmassa tarkastellaan summaaristen riita-asioiden käsittelyä käräjäoikeuksissa sekä summaaristen riita-asioiden käsittelyn päättäviä ratkaisuja. Tutkielmassa on kolme pääjaksoa, joista kussakin tarkastellaan yhtä tutkimuskysymystä. Ensimmäinen tutkimuskysymys on, mikä on summaarisen riita-asian asema siviiliprosessin muotona ja miksi on säädetty erityisestä summaarisen riita-asian prosessista. Toisessa tutkimuskysymyksessä tarkastellaan summaarisen riita-asian vireillepanoa ja oikeuspaikkaa viimeisimmän, 1.9.2019 voimaan tulleen sääntelyuudistuksen jälkeen. Jaksossa summaarisen riita-asian sähköistä vireillepanoa ja oikeuspaikkaa koskevia erityissäännöksiä arvioidaan perusoikeuksien, erityisesti oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin ja yhdenvertaisuuden toteutumisen näkökulmasta. Kolmas tutkimuskysymys on, millaisia erilaisia ratkaisuja käräjäoikeus voi summaarisessa riita-asiassa antaa ja kenellä on toimivalta kunkin ratkaisun antamiseen. Ensimmäisen tutkimuskysymyksen osalta tutkielmassa todetaan, että summaarisen riita-asian prosessi voidaan hyvin perustellusti määritellä siviiliprosessin erityiseksi prosessilajiksi. Näin siitä huolimatta, ettei prosessia ole oikeudenkäymiskaaren systematiikassa selvästi nimetty ja erotettu erilliseksi menettelyksi. Prosessin tarkoitus poikkeaa yleisestä siviiliprosessista, jonka tarkoituksena on saada ratkaisu asianosaisten väliseen riitaan. Summaarisen riita-asian prosessin tarkoituksena on tavallisesti ulosottoperusteen saaminen, minkä johdosta summaarisia riita-asioita koskeneissa 2000-luvun lainsäädäntöhankkeissa tavoitteina korostuivat oikeusturvan toteuttamisen ja konfliktinratkaisun sijaan prosessin nopeus ja taloudellisuus. Toista tutkimuskysymystä koskien tutkielmassa tarkastellaan 1.9.2019 voimaan tulleita muutoksia summaarisia riita-asioita koskeneessa sääntelyssä: pääsääntöistä velvollisuutta haastehakemuksen toimittamiseen sähköistä asiointiväylää käyttäen ja summaaristen riita-asioiden käsittelyn keskittämistä yhdeksään käräjäoikeuteen. Perusoikeusnäkökulmasta voimakkaimmin kysymyksiä herättää sähköistä asiointia koskevasta velvollisuudesta säädettyjen poikkeuksien rajaaminen yhdenvertaisuuden näkökulmasta. Kolmatta tutkimuskysymystä käsiteltäessä pureudutaan yksipuoliseen tuomioon ja muihin erilaisiin ratkaisuvaihtoehtoihin, joihin summaarisen riita-asian käsittely käräjäoikeudessa voidaan päättää. Samalla tarkastellaan käräjäoikeuksien kansliahenkilökunnan toimivallan perusteita ja rajoja summaarisen riita-asian ratkaisijana.