Browsing by Subject "avioero"
Now showing items 1-2 of 2
-
(2012)Voimassa olevassa perhelainsäädännössä syyllisyydellä ei ole merkitystä. Vuoden 1734 laissa syyllisyys puolestaan oli ensi käden kriteerinä niin avioerossa kuin lasten huollossakin. Avioero oli mahdollinen vain, jos toinen puolisoista oli syyllistynyt avioeroon johtaneeseen tekoon. Lapsen huolto uskottiin syyttömälle puolisolle. Tässä työssä tutkitaan avioerossa ja lapsen huollossa tapahtunutta kehitystä Suomessa 1900-luvulla. Pyrkimyksenä on selvittää kuinka syyllisyys avioeroon on vaikuttanut vanhemman asemaan huoltajana. Tutkimus kohdistuu ajanjaksolle, joka sijoittuu kutakuinkin vuoden 1898 holhouslain ja vuonna 1987 uudistetun avioliittolain välille. Samalla pyritään selvittämään minkälainen vaikutus oikeuskäytännöllä on tässä kehityksessä ollut. Näihin kysymyksiin pyritään vastaamaan etenemällä kronologisesti ja arvioimaan aina kullekin ajanjaksolle ominaisia muutoksia. Vuoden 1734 lain naimiskaari perustui siis vahvasti syyllisyysperiaatteelle. Avioero oli mahdollista vain, jos toinen puoliso oli syyllinen avioeroon. Syyllisyys vaikutti suoraan lapsen huoltoon, sillä syyllinen puoliso erotettiin huollosta. Paha puoliso oli siis huono huoltaja. Vuoden 1929 avioliittolaki toi syyllisyysperiaatteen rinnalle välirikkoperiaatteen. Syyllisyyden merkitys väheni ja samalla äitien suosio huoltajana kasvoi. Korkeimman oikeuden toimivaltaan kuuluneella erivapausmenettelyllä oli vaikutuksensa välirikkoperiaatteen hyväksymiseen sekä äidin hoivan ihanteen syntyyn. 1940-luvulla isien asema alkoi kuitenkin vahvistua korkeimman oikeuden myöntäessä huollosta erotetulle vanhemmalle oikeuden tavata lastaan. Samoihin aikoihin mahdollistui myös avioeron yhteydessä tehdyn huoltopäätöksen muuttaminen. Huoltopäätös saatettiin muuttaa nyt syyllisen puolison eduksi, sillä syyllisyydellä ei ollut uutta huoltoratkaisua tehtäessä merkitystä. Paha puoliso ei enää välttämättä ollut huono huoltaja. Oikeuskäytännöllä on siis ollut ratkaiseva rooli tutkimuksen kohteena olevassa kehityksessä. Avioerosäännöksiin hyväksyttiin sopimusvapauden periaate vuonna 1948, kun asumuserosäännökset lisättiin avioliittolakiin. Syyllisyyden merkitys väheni näin myös avioerossa. 1960-luvulta alkoi kehitys, jonka voidaan sanoa johtaneen nykyiseen tilanteeseen, jossa puolisot ovat huoltajina periaatteessa tasaveroisessa asemassa. Syyllisyys poistui lapsenhuoltolain voimaantultua vuonna 1984 ja samassa yhteydessä yhteishuolto avioeron jälkeen tuli mahdolliseksi, siitä tuli jopa pääsääntö huollosta päätettäessä. Neljä vuotta myöhemmin syyllisyys poistettiin myös avioerosäännöksistä avioliittolain uudistuksen yhteydessä. Syyllisyydellä ei siis ole enää siitä lähtien ollut merkitystä. Pahan puolison ja hyvän huoltajan roolit ovat muuttuneet huomattavasti tutkittavalla ajanjaksolla. Lainsäädäntö jopa suojaa pahan puolison oikeuksia velvoittamalla hyvän huoltajan huolehtimaan näiden oikeuksien toteutumisesta.
-
(2023)Tutkimuksessa tarkastellaan tilannetta, jossa puolisot ovat aloittaneet osituksen avioerohakemuksen perusteella ennen lainvoimaista avioeroa ja toinen puolisoista kuolee osituksen ollessa kesken. Tällöin ositus muuttuu avioero-osituksesta jäämistöositukseksi ja on pohdittava, millä tavalla kuolemantapaus vaikuttaa kesken olevan osituksen sisältöön. Jäämistöositukseen liittyy tiettyjä erityispiirteitä, ja tutkimuksessa tarkastellaan harkinta-ajan aikana tapahtuneen kuolemantapauksen vaikutusta avio-oikeuden ulottuvuuteen (AL 90 § ja aikaprioriteettisääntö) sekä ositukseen sovellettavien säännösten joukkoon. Tiettyjen säännösten todetaan edellyttävän kuolemaa ositusperusteena, ja niiden soveltamisen tarkkarajaisuutta pohditaan. Tutkimuksessa päädytään kuitenkin siihen, että kuolemaa ositusperusteena edellyttävät säännökset ovat perustellusti soveltamisalaltaan rajattuja, sillä eloonjäänyt puoliso saa suojaa myös muiden säännösten perusteella ja kuolemaa ositusperusteena edellyttävät säännökset tarjoavat vain tietynlaista lisäsuojaa. Tutkimuksessa keskitytään erityisesti eloonjääneen puolison tasinkoetuoikeuteen (tasinkoprivilegi) liittyviin kysymyksiin sekä siihen, minkälainen merkitys osituksen esisopimuksella on tarkasteltavissa tilanteissa. AL 103.2 §:n mukaan eloonjäänyt puoliso ei ole velvollinen luovuttamaan omaisuuttaan ensiksi kuolleen puolison perillisille tämän kuoleman jälkeen toimitettavassa osituksessa. Tutkimuksessa käsitellään tasinkoprivilegin osalta myös tilanteita, joissa on kyse lesken kuoleman vaikutuksesta ilmoituksen sitovuuteen, sillä oikeus kuuluu leskelle henkilökohtaisesti. Tässä yhteydessä esiin nousevat ongelmat kuitenkin muistuttavat huomattavasti myös niitä ongelmia, joita aiheutuu pohdittaessa eronneen puolison mahdollisuutta vedota tasinkoprivilegiin. Sekä lainvalmistelutöissä että oikeuskäytännössä on todettu, että tasinkoprivilegi on myös eronneen puolison oikeus, kunhan ositusta ei ole toimitettu loppuun puolisoiden elinaikana. Tutkimuksessa pohditaankin, mihin saakka osituksen on tosiasiallisesti oltava toimitettu, ettei eronnut puoliso voi enää vedota tasinkoprivilegiin kesken olevassa osituksessa. Tutkimuksessa myös ehdotetaan de lege ferenda ratkaisuja tällaisten tilanteiden aiheuttamiin ongelmiin. Lisäksi tutkimuksessa tarkastellaan myös sitä, miten ositusperusteeseen sidottua ehdollista avioehtosopimusta tulisi soveltaa osituksessa, jossa ositusperusteena on avioerohakemus, mutta avioliitto päättyy virallisesti kuolemaan. Kyseessä on siis avioehtosopimus, jossa on määrätty osituksen lopputuloksen olevan erilainen riippuen avioliiton päättymistavasta. Tutkimuksessa päädytään ositusperusteen mukaiseen tulkintaan, jonka mukaan ensiksi syntynyt ositusperuste määrittää avioehtosopimuksen soveltamisen. Tämän katsotaan toteuttavan puolisoiden tarkoitusta ja estävän sattumanvaraisia lopputuloksia. Tutkimuksessa päädytään pitämään ratkaisevana ajankohtana osituksen saattamista moittimiskelpoiseen vaiheeseen. Tämä koskee sekä eronneen puolison oikeutta vedota tasinkoprivilegiin että osituksen esisopimuksen sitovuutta. Molemmissa tapauksissa on käytännössä kyse samasta asiasta, eli sen ajankohdan määrittelystä, jonka jälkeen kuolemantapaus ei enää vaikuta osituksen sisältöön. Keskeisenä erona on kuitenkin se, että osituksen esisopimuksesta ei ole säännöksiä laissa eikä sillä siten voida vaikuttaa jäämistön suuruuteen. Tämän vuoksi osituksen esisopimuksen osalta päädytään kannattamaan muuttumattomuussääntöä, eli osituksen sisältö ei saa myöhemmin moitteen johdosta muuttua tai osituksen esisopimus menettää kuoleman vuoksi sitovuutensa. Tasinkoprivilegin osalta vastaava vaikutus on ainoastaan silloin, jos ositus moitteen vuoksi päädytään palauttamaan pesänjakajalle tai se kumotaan kokonaan.
Now showing items 1-2 of 2