Browsing by Subject "digipalvelusäädös"

Vihapuheelle ei ole olemassa yhtä oikeaa määritelmää, mutta käytännössä siihen on perinteisesti katsottu sisältyvän rasistinen tai syrjivä elementti. Tällainen elementti korostuu etenkin ryhmiin kohdistetussa vihapuheessa siinä missä yksilöön kohdistetussa vihapuheessa voi korostua myös kunnian ja maineen loukkaaminen, mahdollisesti jopa ilman syrjintäelementtiä. Vaikka vihapuhe itsessään ei ole uusi ilmiö, viestinnän keskittyessä entistä enemmän sosiaalisen median alustoihin, myös vihapuheen määrä on yleistynyt sosiaalisessa mediassa. Tätä voidaan kenties ainakin osittain selittää sillä, että verkossa käyttäjillä on mahdollisuus verhoutua anonyymien nimimerkkien taakse. Toisaalta sosiaalisen median luonteeseen kuuluu, että nimenomaan käyttäjät viestivät ja tuottavat sisältöä alustalla itse alustan roolin jäädessä passiiviseksi sisällöntuotannon suhteen. Tämän vuoksi kysymys ensinnäkin siitä, millainen poistamisvastuu sosiaalisen median alustalla on muiden julkaiseman tai levittämän vihapuheen poistamisesta sekä toiseksi siitä, pitäisikö tämän poistamisvastuun olla ankarampi, on ajankohtainen. Kyse sosiaalisen median alustoille kohdistetuista velvoitteista vihapuhesisällön torjumiseksi liittyy olennaisesti perus- ja ihmisoikeutena turvattuun sananvapauteen ja sen rajoittamiseen. Sananvapautta voidaan kuitenkin rajoittaa tietyn edellytyksin. Tällaisissa tilanteissa toistensa kanssa jännitteessä olevat perus- ja ihmisoikeudet tulee pyrkiä tasapainottamaan niin, että kumpikin voisi toteutua mahdollisimman täysimääräisesti. Vihapuheen kontekstissa muita tällaisia relevantteja perus- ja ihmisoikeuksia ovat muun muassa yksityisyyden tai yksityiselämän suoja sekä syrjinnän kielto. Tämän tutkielman tarkoituksena onkin selvittää, millainen poistamisvastuu sosiaalisen median alustalla on kolmannen tuottaman vihapuhesisällön torjumisessa sekä pitäisikö tällaisen vastuun olla ankarampi vihapuheen uhrien perus- ja ihmisoikeuksien turvaamiseksi. Tällaisina vihapuheen uhrin kannalta merkittävinä perus- ja ihmisoikeuksina tutkitaan yksityiselämän suojaa ja syrjinnän kieltoa. Tutkimuksen tarkoituksena on lisäksi selvittää, olisivatko tällaiset ankarammat poistamisvelvoitteet ongelmallisia sananvapauden kannalta. Tutkielmassa tarkastellaan mahdollista ongelmallisuutta sananvapauden kannalta perusoikeuksien yleisten rajoitusedellytysten valossa. Tutkielmassa esitetään myös oikeusvertailevia näkökohtia ja annetaan de lege ferenda -tyylisiä suosituksia siitä, miten sananvapaus pystyttäisiin turvaamaan sosiaalisen median vihapuheen torjumista koskevan poistamisvastuun kontekstissa. Tarkastelun keinot nojautuvat ensisijaisesti lainoppiin. Lähdeaineistona käytetään muun muassa perustuslakia (731/1999), Euroopan unionin perusoikeuskirjaa, Euroopan ihmisoikeussopimusta sekä sähköisen viestinnän palveluista annettua lakia (917/2014), johon on muun muassa implementoitu EU:n sähköistä kaupankäyntiä koskeva direktiivi 2000/31/EY sekä audiovisuaalisia mediapalveluja koskeva direktiivi 2010/13/EU ja sitä muuttava direktiivi (EU) 2018/1808. Myös kyseiset direktiivit ovat lähdeaineistona, sillä sosiaalisen median kontekstissa eurooppaoikeudellisilla lainsäädäntöinstrumenteilla on jopa kansallista lainsäädäntöä suurempi merkitys. Tarkastelun kohteena on myös joitakin EU:n soft law -instrumentteja. Saksassa huomiota herättänyt verkkovalvontalaki (saksaksi Netzwerkdurchsetzungsgesetz, ”NetzDG”) velvoittaa muun muassa monia sosiaalisen median alustoja sanktioiden uhalla muun muassa arvioimaan laittomasta sisällöstä saadut ilmoitukset tiettyjen aikarajojen sisällä. Tästä saksalaisesta sääntelystä on nostettu esiin joitakin oikeusvertailevia argumentteja. Euroopan komission ehdotus digipalvelusäädökseksi (COM/2020/825) voidaan nähdä askeleena saksalaisen verkkovalvontalain suuntaan, sillä alustoille ehdotetaan asetettavan ankarampia velvoitteita laittoman sisällön, kuten vihapuheen, torjumiseksi sanktioiden uhalla. ”Erittäin suurille verkkoalustoille”, joihin moni sosiaalisen median alustoista lukeutuisi, on ehdotettu säänneltävän lisävelvoitteita. Käytännössä verkkoalustoille kohdistettujen ankarien velvoitteiden on pelätty johtavan sananvapauden hiljennysvaikutukseen (chilling effect), mikäli sosiaalisen median alustat poistavat sanktioiden pelossa myös laillista sisältöä. Vaikka perus- ja ihmisoikeusvelvoitteet velvoittavat ensi sijassa valtiota, tässä tutkielmassa joudutaan ottamaan kantaa poistamisvastuun kannalta myös siihen, missä määrin yksityisten toimijoiden, kuten sosiaalisen median alustojen, voidaan velvoittaa tai olettaa asianmukaisesti noudattavan perus- ja ihmisoikeuksia sisällön poistamispäätöksissään. Näin ollen tutkielmassa tarkastellaan myös perus- ja ihmisoikeuksien horisontaalivaikutusta. Tutkielmassa tarkastellaan muun muassa sitä, saavatko verkkoalustat käyttöehdoissaan kieltää alustallaan muutakin sisältöä kuin selvästi laitonta sisältöä, kuten selvästi laitonta vihapuhetta. Tarkastelun kohteena on toisaalta myös se, voiko kyseessä olla perustuslain 124 §:n mukainen julkisten hallintotehtävien antaminen muille kuin viranomaiselle tapauksissa, joissa sosiaalisen median alustan ylläpitäjä punnitsee sisällön laillisuutta.

Välityspalvelujen tarjoajien toimintaa sääntelee Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2000/31/EY tietoyhteiskunnan palveluista, erityisesti sähköistä kaupankäyntiä, sisämarkkinoilla koskevista tietyistä oikeudellisista näkökohdista (jäljempänä direktiivi sähköisestä kaupankäynnistä). Sähköisestä kaupankäynnistä annetun direktiivin 12–14 artikloissa on säädetty niistä edellytyksistä, joilla palveluntarjoaja voi välttää vastuun sellaisesta laittomaksi katsottavasta sisällöstä, jota palvelun käyttäjä on toimittanut palveluun. Direktiivin 15 artikla taas kieltää yleisen valvontavelvoitteen asettamisen välityspalvelujen tarjoajille. Säännökset on luotu aikana, jolloin verkossa toimivat välityspalvelut, samoin niiden käyttö, ovat olleet kovin erilaista kuin tänä päivänä. Niinpä säännöksiä on pidetty vanhentuneina ja kykenemättöminä vastaamaan tämän päivän toimintaympäristöön. Säännöksiä on myös moitittu siitä, etteivät ne kannusta riittävästi palveluntarjoajia oma-aloitteisiin valvontatoimenpiteisiin laittoman sisällön osalta. Vastauksena sääntelyn uudistamistarpeeseen Euroopan unioni on käynnistänyt lainsäädäntöhankkeen, jonka tarkoituksena on uudistaa ja yhtenäistää välityspalvelujen tarjoajia koskeva sääntely Euroopan unionin sisämarkkinoilla. Osana lainsäädäntöhanketta komissio on antanut ehdotuksensa uudeksi digipalvelusäädökseksi. Yhtenä niistä merkittävistä ongelmista, joihin uudella digipalvelusäädöksellä halutaan puuttua, on mainittu tuoteväärennösten myynti verkkokauppa-alustoilla. Tässä tutkielmassa keskityn tarkastelemaan välityspalvelujen tarjoajia koskevan sääntelyn uudistustarpeita tuoteväärennösten myyntiin liittyvän ongelman näkökulmasta. Tutkielmassa tarkastelen ensinnäkin sitä, millä tavoin verkkokauppa-alustoilla tuoteväärennösten myynnin ehkäisemisessä hyödynnettävien teknologioiden mahdollisuudet tulisi ottaa sääntelyssä huomioon ja toisaalta, mitä haasteita teknologioiden käyttöönotto aiheuttaa sääntelyn näkökulmasta. Toiseksi tutkin sitä, miten välittäjän vastuuta koskevaa sääntelyä tulisi uudistaa alustoilla myytävien tuoteväärennösten osalta, ottaen huomioon erityisesti teknologian kehityksen. Useilla verkkokauppa-alustoilla on käytössään tekoälyteknologiaa hyödyntäviä valvontajärjestelmiä, joiden avulla tuoteväärennöksiä voidaan havaita automatisoidusti. Lisäksi joillakin alustoilla on käytössään lohkoketjusovelluksia, joilla tuotteen aitous voidaan luotettavasti varmentaa. Kyseiset menetelmät toimivat hyvinä apuvälineinä, mutta niiden käyttöön liittyy vielä erinäisiä haasteita.