Browsing by Subject "eläinsuojelurikos"

Eläinten hyvinvointiin ja terveelliseen elinympäristöön kiinnitetään enenevässä määrin huomiota. Tieteellisen tiedon lisääntyessä ja ihmisten hyvinvoinnin kasvaessa myös eläinten hyvinvoinnille asetetaan yhä tiukempia vaatimuksia. Eläintuotannossa taas on siirrytty yhä suurempiin tilakokoihin ja entistä ammattimaisempaan toimintaan. Samalla kun eläintuotanto ja ihmisten suhtautuminen eläimiin ovat muuttuneet vuosien saatossa, myös perus- ja ihmisoikeudet ovat vahvistaneet jalansijaansa Euroopan unionissa. Perusoikeudet näkyvät nyt myös aiempaa vahvemmin EU-lakeja säädettäessä. Suomen perustuslain 18 §:ssä säädetään oikeudesta työhön ja elinkeinovapaudesta, joista jälkimmäinen on yksi useimmin eläinten intressien kanssa risteävä perusoikeus. Rikoslain 17 luvussa taas säädetään eläintenpitokiellosta. Eläintenpitokiellon tarkoitus on suojella eläimiä kieltämällä eläinten pitäminen henkilöltä, joka on osoittautunut soveltumattomaksi ja kykenemättömäksi huolehtimaan eläimistä ja niiden hyvinvoinnista sekä estää uusia eläimiin kohdistuvia rikoksia. Samalla se on kuitenkin ankara seuraamus yksilön elinkeinon harjoittamisen näkökulmasta. Tutkimuksessa keskitytään tarkastelemaan eläinsuojelurikoksesta mahdollisesti määrättävän rikoslain 17 luvun 23 §:n mukaisen eläintenpitokiellon suhdetta perustuslain 2 luvun 18 §:n elinkeinovapauteen. Tutkimuskysymystä lähestytään ensin lainsäädännön ja esitöiden näkökulmasta. Vertailukohtana eläintenpitokiellolle käytetään muun muassa liiketoimintakieltoa. Tämän jälkeen tutkimuskysymystä tarkastellaan tuomioistuinten ratkaisukäytännön valossa selvittämällä, miten tuomioistuimet ovat huomioineet elinkeinovapauden määrätessään eläintenpitokieltoja eläinsuojelulain säännösten rikkomisen seurauksena. Tuomioistuinten ratkaisukäytännön tarkastelussa keskitytään käräjäoikeuksien tuomioihin vuosilta 2017–2019. Tutkimuksen perusteella tuomioistuimet ovat suhtautuneet elinkeinovapauteen eläinsuojelurikosten yhteydessä ja eläintenpitokieltoja määrätessään toisinaan raskauttavana seikkana ja toisinaan lieventävänä. Välillä tuomioistuimet ovat jättäneet elinkeinovapauden kokonaan huomiotta ja välillä taas tuomioistuimet ovat vedonneet siihen, että eläintenpitokiellon turvaamistoimenpideluonteesta johtuen elinkeinolle ei ole syytä antaa eläintenpitokieltoa määrättäessä painoarvoa. Tutkimuksessa todetaan, että tuomioistuimilla ei ole yhtenäistä linjaa sen suhteen, miten elinkeinotoiminnan harjoittamiseen tulisi suhtautua eläintenpitokieltoa määrättäessä.

Tutkielmassa tarkasteltiin eläinsuojelurikosten vähäisyysperusteista syyttämättäjättämiskäytäntöä erityisesti haitan arvioinnin näkökulmasta. Tutkimuksella haluttiin selvittää, miten eläinsuojelurikoksen haitallisuutta arvioidaan vähäisyysperusteisen syyttämättä jättämisen kontekstissa. Lisäksi pyrittiin selvittämään sitä, osoittautuvatko julkisessa keskustelussa toistuvat väittämät syyttäjien eläinsuojelurikoksia ja eläimen kärsimystä vähättelevästä asenteesta paikkansapitäviksi ja heijastuuko tämä syyttämättäjättämispäätösten runsaslukuisuutena. Työ etenee rikosoikeudellisen seuraamusjärjestelmän ja toimenpiteistä luopumisen järjestelmän funktioiden tarkastelun kautta analysoimaan vähäisyysperusteista syyttämättäjättämistä ja sitä, miten rikollisesta teosta aiheutunutta haittaa voidaan arvioida ja arvottaa. Tässä tarkastelussa keskeisenä viitekehyksenä toimii Andrew von Hirschin ja Nils Jareborgin kehittämä elintasoanalyysin malli rikosoikeudellisen haitan arviointiin. Tämän jälkeen tutkielmassa tarkastellaan eläinsuojelurikoksen tunnusmerkistöä ja tulkintaa, pääpainon ollessa problematisoivassa oikeusteoreettisessa otteessa. Teoreettisena tavoitteena on selvittää, mistä rikollisen teon haitallisuus nimenomaan eläinsuojelurikoksen yhteydessä koostuu ja mitä ongelmia tämän haitan arviointiin juuri kyseisessä rikostyypissä liittyy. Työn jälkipuolisko on omistettu eläinsuojelurikosasioissa tehtyjen syyttämättäjättämispäätösten empiiriselle tarkastelulle. Tässä tarkoituksessa tutkielmaa varten kerättiin kaikista manner-Suomen syyttäjänvirastoista niissä laaditut syyttämättäjättämispäätöksen eläinsuojelurikosasioissa vuosina 2013 – 2015. Päätöksiä kertyi kaikkiaan 210 kappaletta, joista 25 oli vähäisyysperusteella laadittuja. Aineistoa on tarkasteltu kokonaisuudessaan kvantitatiivisesti sekä vähäisyysperusteisten päätösten osalta myös kvalitatiivisesti. Aineiston tarkastelu osoitti, että syyttämättäjättämispäätösten lukumäärää ei ainakaan liene perusteltua nostaa keskeiseksi ongelmaksi eläinsuojelurikosten syyttämättäjättämiskäytännössä. Suurin osa syyteharkintaan saapuvista eläinsuojelurikosepäilyistä näyttäisi etenevän tuomioistuimen harkittavaksi. Lisäksi selvä enemmistö syyttämättä jättämiseen päättyvistä tapauksista tehdään prosessuaalisella, ei näyttöä -perusteella ja lukumääräisesti pieneen vähäisyysperusteisten syyttämättäjättämispäätöstenkin joukkoon mahtui myös useampi tapaus, joissa jo tapauskuvauksen perusteella oli ilmeistä, että syyttäjän harkintaratkaisu luopua enemmistä rikosoikeudellisista toimenpiteistä oli tarkoituksenmukainen. Toisaalta aineisto paljasti myös selviä ongelmia eläinsuojelurikoksen syyttämättäjättämiskäytäntöön ja yleisemmin eläinsuojelurikoksen haitallisuuden tulkintaan liittyen. Ratkaisukäytäntö oli epäyhtenäistä, epäsystemaattista ja yllättävänkin suureksi osaksi huonosti perusteltua. Teon haitallisuusarvioinnin osalta ei myöskään ollut hahmotettavissa minkään yhteisen, objektiivisen arviointikriteeristön tai -mallin hyödyntämistä syyteharkinnan tukena. Syyttäjät näyttivätkin muodostavan arvion teon haitallisuudesta (haitallisuuden vähäisyydestä) pitkälti oman asiantuntemuksensa ja subjektiivisen näkemyksensä varassa. Näin ollen tutkimuksessa esitetään, että merkittävin eläinsuojelurikosten vähäisyysperusteisia syyttämättäjättämispäätöksiä koskeva ongelma ei ole päätösten määrä vaan niiden sisällöllinen laatu. Todennäköisesti syynä tähän ei kuitenkaan ole niinkään syyttäjien asenteellisuus vaan pikemminkin eläinsuojelurikostyypin oikeusteoreettisen jäsentymättömyys, mikä heijastuu väistämättä myös käytännön arviointikeinojen systematiikkaan – tai sen puutteeseen. Tutkimuksen lopuksi esitetään de lege ferenda -kannanottoja siitä, miten nykyistä, epätyydyttävää tilannetta voitaisiin oikeustieteellisin keinoin parantaa. Näistä merkittävimmän jatkotutkimuksen aiheen muodostaa oikeustieteellisesti pätevän haitanarviointimallin luominen nimenomaan eläinsuojelurikostyypin kontekstiin, mahdollisesti nimenomaan von Hirsch - Jareborgin elintasoanalyysin mallin pohjalta.