Browsing by Subject "harkintamarginaali"

Perustuslakivaliokunta ei ole arvioinut rikoslain 12 luvun 7 §:n turvallisuussalaisuuden paljastamiskriminalisoinnin perustuslainmukaisuutta sitä säädettäessä. Lakivaliokunta on kuitenkin kiinnittänyt huomiota siihen, että paljastamiskriminalisoinnin tunnusmerkistön avoimuus voi uhata ilmaisunvapautta. Paljastamiskriminalisoinnin ja sananvapauden välinen ristiriita on aktualisoitunut Viestikoekeskus-jutussa, jossa Helsingin käräjäoikeus on ratkaisullaan arvioinut sananvapautta oikeuttamisperusteena, mutta päätynyt kahden toimittajan osalta syyksilukevaan tuomioon. Tässä tutkimuksessa esitetään, että sananvapauden soveltuminen oikeuttamisperusteena tulee sitoa perusoikeuksien yleisiin rajoitusedellytyksiin. Arvioitaessa sananvapauden soveltumista turvallisuussalaisuuden paljastamisen oikeuttamisperusteena keskeisimmäksi rajoitusedellytyksistä osoittautuu suhteellisuusedellytys, joka on ratkaisevassa asemassa sekä kansallisella tasolla että kansainvälisten ihmisoikeusvelvoitteiden täyttämisessä. Rikoslain 12 luvun 7 §:n soveltamisen edellyttämässä suhteellisuuspunninnassa vastakkain asettuvaa sananvapautta ja kansallista turvallisuutta tarkastellaan oikeusperiaatteina, joiden sisältöä määritetään oikeuslähteiden perusteella. Ihmisoikeusvelvoitteiden täyttämisen näkökulmasta tärkein oikeuslähde on EIT:n EIS 10 artiklaa koskeva ratkaisukäytäntö. EIT:n soveltaman harkintamarginaaliopin vuoksi kuitenkin katsotaan, että yleisistä rajoitusedellytyksistä kansallinen suhteellisuusedellytys asettaa tiukimmat edellytykset sananvapauden rajoittamiselle. Kansallisen turvallisuuden painoarvo osoittautuu tutkimuksessa kansallisessa perusoikeusjärjestelmässä sananvapautta heikommaksi. Tämän painoarvoeron katsotaan johtavan siihen, ettei rikoslain 12 luvun 7 §:n soveltaminen voi useissa sen tunnusmerkistön piiriin kuuluvissa tilanteissa täyttää kansallista suhteellisuusedellytystä. Sananvapaus osoittautuu siten tutkimuksessa voimakkaammaksi turvallisuussalaisuuden paljastamisen oikeuttamisperusteeksi kuin Helsingin käräjäoikeuden Viestikoekeskus-ratkaisulla suorittamassa arviossa.

Tässä tutkielmassa on mielenkiinnon kohteena EIT.n suhtautuminen sananvapauden rajoittamiseen Suomen RL:n 11.10 §:n kiihottamisen kansanryhmää vastaan perusteella. Oleellisimmat tarkasteltavat ylikansalliset normit ovat EIS:n sananvapautta koskeva artikla 10 ja oikeuksien väärinkäytön kieltoa koskeva artikla 17. Tutkimuskysymykset ovat seuraavat: 1.) Millaisia seuraamuksia tunnusmerkistöstä kiihottaminen kansanryhmää vastaan voidaan tuomita Suomessa ilman EIS 10 artiklan loukkausta? 2.) Milloin EIS 10 artiklaa loukataan sovellettaessa Suomen tunnusmerkistöä kiihottamisesta kansanryhmää vastaan? 3.) Miten EIS 17 artikla suhteutuu Suomen oikeustilaan kiihottamisrikoksen osalta? Työssä taustoitetaan eurooppalaisen sananvapauden eetosta ja käydään läpi artiklat 10 ja 17. Pääsääntöistä EIS 10 artiklaa sovellettaessa sananvapauden rajoituksen on oltava laissa säädetty, jonkun nimenomaisen rajoituskriteerin täyttävä ja EIT:n tulkinnan mukaan välttämätön demokraattisessa yhteiskunnassa. Poikkeustapausten EIS 17 artiklaa sovellettaessa väittämä jää automaattisesti sananvapaussuojan ulkopuolelle. Sananvapausasioissa keskeiset harkintamarginaalin, suhteellisuusperiaatteen ja konsensusperiaatteen käsitteet esitellään. Suomalaista sananvapauskäsitystä suhteutetaan yleiseurooppalaiseen ja yhdysvaltalaiseen sananvapauteen. RL 11.10 §:ää käydään läpi tunnusmerkistötekijöiden, tahallisuuden ja oikeuskäytännön rangaistavuuden rajan osalta. Oleellisimmat kriteerit tunnusmerkistössä ovat ryhmään kohdistuva uhkaaminen, panettelu tai solvaaminen, ns. levittämiskriteeri ja olosuhdetahallisuuden soveltaminen. Työssä käydään läpi EIT:n sananvapauden loukkauskanteisiin antamia ratkaisuja, jotka koskevat eri EIS:n soveltamisalueen maissa annettuja kiihottamisrikosta vastaavia tuomioita. Osassa todetaan sananvapauden loukkaus, osassa todetaan, ettei sananvapautta loukattu ja osassa katsotaan väittämien jääneen kokonaan sananvapauden soveltamisen ulkopuolelle. Osassa ratkaisuja EIT käyttää vihapuheen käsitettä ja osassa ei. Tapauksista esitetään hypoteettiset arviot, miten ne olisi ratkaistu, jos ne olisivat koskeneet Suomea ja niitä verrataan myös keskeiseen RL 11.10 §:ää koskevaan suomalaiseen prejudikaattiin KKO 2012:58, jossa kunnallispoliitikko tuomittiin somaleita koskeneista väittämistään. EIS 10 artiklaa sovellettaessa sakkorangaistus katsotaan useimmiten oikeasuhtaiseksi ja ehdoton vankeusrangaistus suhteellisuusperiaatteen vastaiseksi. Vankeusrangaistuksen mahdollisuuteen ei suhtauduta silti aivan yhtä jyrkän torjuvasti kuin kunnianloukkaustapauksissa. EIS 17 artiklan soveltamisen väkivallalla uhkaamisen tapaiset tyyppitapaukset näyttävät olevan Suomessa rangaistavia. EIS 17 artikla keskittyy kuitenkin RL 11.10 §:ää vahvemmin sanomisten ideologiseen sisältöön siinä, missä RL 11.10 §:n lähtökohta on sanomisen tapa eli uhkaavuus, panettelevuus tai solvaavuus. Aineistoon perustuen on todennäköistä, että EIT ei olisi todennut vain sakotetun tapauksen KKO 2012.58 poliitikon kohdalla sananvapauden loukkausta. Tutkimusaineiston perusteella vaikuttaa siltä, että EIT antaa sananvapauden suojaa paremmin lehdistön sanankäytölle ja uskonnolliselle puheelle kuin poliittiselle keskustelulle, vaikka viimeksi mainittua korostetaan kirjallisuudessa sananvapauden ydinalueena. Myös vihapuheen uhrikategoriat näyttävät olevan EIT:n käytännössä eriarvoisessa asemassa keskenään. Vaikuttaa siltä, että antisemitistisiksi ja islamofobisiksi miellettyihin sekä vähemmistöihin kohdistuviin väittämiin suhtaudutaan torjuvammin kuin soveltamismaan valtaväestöön kohdistuviin väittämiin. Valtaväestöön kohdistuvan väkivallan oikeuttamiseen suhtautuminen on kuitenkin viime aikoina tiukentunut. Työssä myös kritisoidaan EIT.n ratkaisukäytäntöä, ja perusoikeuskysymysten viimekätistä poliittista ulottuvuutta tuodaan esille. Tutkielmassa päädytään kannattamaan eurooppalaista sananvapaustraditiota, joka sinänsä antaa mahdollisuuden sananvapauden rikosoikeudelliselle rajoittamiselle rajoituskriteerien täyttyessä. Poliittista keskustelua julkisen mielenkiinnon kohteena olevista asioista tulisi suojata kuitenkin nykyistä paremmin kriteerien tiukemmalla tulkinnalla ja ohjenuoraksi tulisi ottaa EIT-ratkaisun Féret vs. Belgia eriävä mielipide: Todennettavissa olevaa uhkaa ilmentämätön vihapuhe tulisi jättää rankaisematta. Tapauksen KKO 2012:58 poliitikon kirjoitukselle olisi tullut antaa sananvapauden suojaa. Median raportointi vastaavista kommenteista saa nykykäytännössä sananvapauden suojaa. EIT:n käytännön ja Ruotsin korkeimman oikeuden siihen viittaavan tuomion perusteella on puolestaan todennäköistä, että esimerkiksi uskonnollisessa asiayhteydessä esitetyt kielteiset kommentit homoseksuaalisuudesta saavat sananvapauden suojaa. Jatkotutkimusta tarvitaan vihapuheen käsitteen käytön kehityksestä EIT:n ratkaisuissa.