Browsing by Subject "heikomman suoja"

Levytyssopimus on artistin ja levy-yhtiön välinen sopimus, jonka ytimessä on artistille kuuluvien esittävän taiteilijan lähioikeuksien siirtäminen levy-yhtiölle. Tekijänoikeuden ja lähioikeuksien luovutuksesta ei ole juurikaan sääntelyä eikä oikeuskäytäntöä, minkä vuoksi nykyisellään luovutuksen ehdot ovat jääneet alan käytännön varaan. Alan käytäntö muodostuu pitkälti levy-yhtiön päättämistä sopimusehdoista, koska levytyssopimukset sisältävät usein vakioehtoja ja aloittelevat artistit ovat yleensä levy-yhtiötä heikommassa neuvotteluasemassa. Tässä lainopillisessa tutkimuksessa selvitetään, millaiset levytyssopimusten ehdot voivat olla kohtuuttomia, millä keinoilla kohtuullisuus pyritään turvaamaan ja mitä sääntelyä tulevaisuudessa tarvittaisiin, jotta levytyssopimuskäytäntö olisi kohtuullinen kummallekin sopijapuolelle. Tutkimuksessa tarkastellaan myös studiomuusikon työsopimusta ja selvitetään, voisiko työsuhteen elementeistä löytyä tukea levytyssopimusta koskevaan sääntelyyn. Levytyssopimusten kohtuuttomuus johtuu yleensä sopijapuolten välisestä epätasapainosta. Kohtuuttomuus liittyy usein rojaltiehtoihin, luovutuksen kestoon ja velvollisuuteen tehdä levy-yhtiön kanssa muitakin alan sopimuksia. Lisäksi levytyssopimuksen ehdot voivat ajan myötä muuttua kohtuuttomiksi, jos esimerkiksi sopimus koskee vielä syntymättömiä oikeuksia ja käyttömuotoja tai jos levy-yhtiö ei hyödynnä sille luovutettuja oikeuksia. Nykyään levytyssopimuksen kohtuullisuutta edistävät vain yksittäiset tekijänoikeuslain säännökset, tekijänoikeusluovutusten suppean tulkinnan periaate sekä laki elinkeinonharjoittajien välisten sopimusehtojen sääntelystä. Näistä ei ole merkittävää hyötyä artistille. Keskeisimmäksi kohtuullisuusmekanismiksi jää näin ollen tekijänoikeuslain 29 §:n sovittelusäännös, jota voi pitää oikeustoimilain 36 §:n yleistä sovittelusäännöstä täsmentävänä säännöksenä. Tekijänoikeuslain 29 § tuli voimaan vuonna 2015 ja sen tavoitteena oli edistää tekijänoikeusalan sopimuskulttuurin kehitystä kohtuullisempaan suuntaan. Säännöstä on kuitenkin sovellettu erittäin vähän eikä sillä ole ollut sopimuskäytäntöä edistävää vaikutusta, minkä vuoksi tarvitaan tekijänoikeussopimuksia koskevaa yleistä ja pakottavaa lainsäädäntöä. Levytyssopimusta koskevaa sääntelyä voisi kehittää studiomuusikon työsopimuksesta mallia ottaen. Työntekijän heikompi asema on työsopimuslaissa rakenteellisesti tunnustettu, ja samankaltaista tunnustusta tarvitsisi myös tekijän ja esittävän taiteilijan heikompi asema. Saksan tekijänoikeuslakiin sisältyy tällaista tekijöitä ja esittäviä taiteilijoita suojaavaa sääntelyä, josta voisi ottaa Suomessakin mallia. Hetki sääntelyn laatimiselle on käsillä, koska DSM-direktiivin implementointi on käynnissä. Direktiiviin sisältyy useita tekijänoikeussopimuksia koskevia artikloja, jotka tulisi implementoida direktiivin tavoitteita noudattaen, jotta tekijöiden ja esittävien taiteilijoiden asema saisi tehokasta suojaa. Tämän tutkimuksen perusteella käytännöllisin keino sääntelyn toteuttamiseksi olisi tekijänoikeuslakiin kirjattu velvollisuus osapuolten edustajien välisiin kollektiivisiin neuvotteluihin. Tässä mallia voisi ottaa siitä, miten studiomuusikko saa työsuhteessaan tukea työehtosopimuksesta, jossa lähioikeuden luovutuksen raameista on sovittu. Levytyssopimuksen osapuolten edustajat voisivat neuvotella sopimuspohjasta tai yleisemmistä neuvottelu- ja sopimuskäytänteistä. Tällä tavoin kullakin alalla voitaisiin luoda kumpaakin osapuolta miellyttävä hyvä sopimustapa, jossa heijastuisi myös heikomman sopijapuolen näkökulma.

Sopimisen on katsottu olevan käytännössä vakiintunut yhdeksi käytössä olevaksi työsuhteen päättämistavaksi. Työsuhteen päättämisestä on säädetty tarkoin pakottavalla työlainsäädännöllä, mutta työsopimuslaissa eikä muussakaan lainsäädännössä ole varsinaisesti säädetty työsuhteen päättämisestä osapuolten kesken tehdyllä sopimuksella. Vaikka sopimukset työsuhteen päättämisestä ovat käytännön oikeuselämässä varsin yleisiä, liittyy niihin avoimia oikeudellisia kysymyksiä niin työoikeuden kuin myös yleisen sopimus- ja velvoiteoikeuden kannalta. Tutkielmassa on käsitelty päättämissopimusdoktriiniin vaikuttavia säännöksiä sekä tarkasteltu, miten sopiminen toimii työsuhteen päättämistapana. Tutkielman tavoitteena on myös selvittää sopimusvapauden ja pakottavan sääntelyn suhdetta ja siten määritellä osapuolten sopimusvapauden rajoja päättämisestä sovittaessa. Lisäksi tarkastelun kohteena on tutkielmassa sopimustilanteen merkitys sopimuksen pätevyyden arvioinnin kannalta. Näin ollen tutkielmassa on käsitelty myös sopimusneuvotteluita ja sopimuksen teko-olosuhteita sekä täsmennetty keinoja, joilla on turvattu heikommassa asemassa olevan työntekijän asemaa sopiessa työsuhteen päättämisestä. Työsuhteen päättämissopimus kuin myös työsopimus ovat työsuhteeseen liittyviä työnantajan ja työntekijän välillä tehtyjä sopimuksia, joten sopimuksiin tulee sovellettavaksi työsopimuslaki (26.1.2001/55) työelämän peruslakina. Päättämissopimusten osalta lähtökohtaisesti työlainsäädäntöä sovelletaan silloin, kun työsuhteen katsotaan olevan vielä voimassa. Työsuhteen päättymisen jälkeen päättämissopimusta sen sijaan arvioidaan velvoiteoikeudellisena sopimuksena, joten työsuhteen päättämissopimus sekä sen ehdot tulee arvioitavaksi yleisiä sopimuksen tulkinta- ja ratkaisuperiaatteita käyttäen, jolloin suoranaista säännösten pakottavuutta ei ole. Peruslähtökohta on tällöin pakottavan lainsäädännön heijastusvaikutus absoluuttisen työsuhdeturvan asettamassa kehikossa tehtyyn sopimukseen. Päättämissopimuksen tarkoitus on yleensä sopia lopullisesti kaikista työsuhteen päättämiseen liittyvistä asioista. Päättämissopimuksen sisältö on tarkoitettu pysyväksi, mikäli sopimusta ei rasita oikeustoimilain mukainen pätemättömyysperuste. Keskeistä pätevyysarvioinnissa on, että sopimukseen on päästy neuvottelemalla siitä asianmukaisesti ja tasavertaisesti. Työsuhteen päättämissopimus ja sen vaikutukset ovat varsinkin työntekijän kannalta käytännössä vaikeasti arvioitavissa oleva kokonaisuus. Sitten työntekijän oikeuksien toteutumisen kannalta olisi tärkeää järjestää sopimusneuvottelut siten, että työntekijälle on turvattu riittävät mahdollisuudet arvioida sopimukseen sitoutumista. Tutkielmassa on erityisesti tarkasteltu KKO 2019:76 ratkaisua, jossa on konkreettisella tavalla määritetty työnantajalle asetettuja toimintavaatimuksia tilanteessa, jolloin työnantaja tarjoaa työntekijälle mahdollisuutta sopia työsuhteen päättämisestä.