Browsing by Subject "ihmisoikeudet"

Euroopassa on säädetty viime vuosina useita lakeja, jotka asettavat yrityksille huolellisuusvelvollisuuden niiden arvoketjussa aiheutuneista ihmisoikeus- ja ympäristövaikutuksista. Helmikuussa 2022 EU:n komissio antoi ehdotuksen direktiiviksi yritysten kestävyyttä koskevasta asianmukaisesta huolellisuudesta (Corporate Sustainability Due Diligence Directive). Asianmukaisella huolellisuudella tarkoitetaan direktiiviehdotuksessa yrityksille asetettavaa vastuuta ihmisoikeuksista ja ympäristönäkökohdista niiden arvoketjuissa. Direktiiviehdotus sisältää asianmukaisen huolellisuuden laiminlyöntiin liitetyn vahingonkorvausvastuun. Tutkimuksen tehtävänä on hahmottaa asianmukaisen huolellisuuden laiminlyöntiin perustuvan vahingonkorvausvelvollisuuden soveltumista Suomen lainsäädäntöön. Tutkimuskysymykset ovat seuraavat: 1. Millaisia esteitä suomalainen vahingonkorvausoikeus asettaisi asianmukaisen huolellisuuden laiminlyönnistä seuraavalle vahingonkorvausvastuulle? 2. Millaisia oikeuden saatavuuteen liittyviä esteitä vahingonkärsijä voisi kohdata tämän vaatiessa korvausta asianmukaisen huolellisuuden laiminlyönnillä aiheutetusta vahingosta? 3. Miten ryhmäkannemahdollisuus vaikuttaisi vahingonkärsijän asemaan tämän vaatiessa korvausta asianmukaisen huolellisuuden laiminlyönnillä aiheutetusta vahingosta? Lähteinä on käytetty EU:n asianmukaista huolellisuutta koskevaa direktiiviehdotusta, sen perusteluja, kansallisia selvityksiä yritysvastuulaista sekä yritysvastuusääntelyä, vahingonkorvausoikeutta ja prosessioikeutta koskevaa oikeuskirjallisuutta. Tutkielma on luonteeltaan oikeuspoliittinen de lege ferenda -tutkimus. Tutkimuksen tarkoituksena on kartoittaa tulevan lainsäädännön keinovaihtoehtoja, mikäli EU:n asianmukaista huolellisuutta koskeva direktiiviehdotus tulisi hyväksytyksi tai Suomessa päädyttäisiin säätämään täysin kansallinen yritysvastuulaki. Tutkimus on myös luonteeltaan access to justice -tutkimus, koska sen aiheena on oikeuden saatavuus. Access to justice -suuntauksen taustalla on ajatus siitä, etteivät pelkästään muodolliset mahdollisuuden oikeuden saamiseen ole riittävät, vaan myös tosiasiallinen mahdollisuus saada oikeutta on taattava. EU:n direktiiviehdotuksessa asianmukaisesta huolellisuudesta on säädetty siten, että velvollisuus muodostuisi tapauskohtaisesti jokaisen yrityksen ja haittavaikutuksen osalta erilaiseksi. Tämä sääntelytapa vaikeuttaa vahingonkorvausvastuun edellytysten, kuten tuottamuksen ja syy-yhteyden toteamista. Vahingonkärsijöiden prosessikynnys näyttäisi asettuvan hyvin korkealle johtuen heidän sijoittumisestaan Suomen ulkopuolelle sekä sääntelyn epäselvyydestä ja tapauskohtaisuudesta. Myös kantajalle asetettu todistustaakka sekä käsittelyn kielelliset vaatimukset aiheuttaisivat taloudellista rasitusta kannetta suunnittelevalle. Ryhmäkannemahdollisuudella voitaisiin madaltaa vahingonkärsijöiden prosessikynnystä, mutta vastaajien suojaaminen kiusanteko- ja kiristyskanteilta voisi edellyttää kanneoikeuden rajaamista viranomaisille tai järjestöille.

Vaikka kansainvälinen ihmisoikeusjärjestelmä rakentuu oikeuksien universaalisuudelle, on vuosikymmenten saatossa kehityskulku edennyt kohti erityisjärjestelyjä tietyille, haavoittuviksi mielletyille ihmisryhmille, joiden ihmisoikeuksien tosiasiallisen toteutumisen katsotaan edellyttävän lisätoimenpiteitä. Haavoittuvuus (eng. vulnerability) esiintyy nykyään myös esimerkiksi Euroopan ihmisoikeussopimuksen noudattamista valvovan Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) ratkaisukäytännössä. EIT on katsonut turvapaikanhakijat haavoittuvaksi väestöryhmäksi. Vastaavasti Euroopan unionin oikeudessa turvapaikanhakijoiden haavoittuva asema esiintyy käsitteenä niin oikeuskäytännössä kuin eri säädösteksteissä. Haavoittuvuuden käsitteelle ei kuitenkaan ole löydettävissä yleismaailmallista oikeudellista merkityssisältöä. Haavoittuvuuden asema ihmisoikeusjärjestelmässä on muutoinkin monimutkainen: käsitteen yhtäaikainen universaalius ja erityisyys tekevät siitä dynaamisen, ja samalla paradoksaalin, tuoden näin haasteensa sen käyttöön ja määrittelyyn. Myös turvapaikanhakijoiden oikeuksiin viime vuosina tehdyt heikennykset herättävät pohtimaan haavoittuvuuden tosiasiallista oikeudellista merkitystä. Tutkielmassa tarkastellaan haavoittuvuuden asemaa ja merkitystä ihmisoikeusjärjestelmässä, erityisesti haavoittuvuuden käyttö- ja merkitysyhteyksiä ihmisoikeussopimuksissa ja niiden tulkintakäytännöissä. Haavoittuvuuden oikeudellista merkitystä havainnollistetaan keskittymällä turvapaikanhakijoiden haavoittuvuuteen, sen määräytymisen perusteisiin ja oikeusvaikutuksiin Euroopassa. Lainopin lisäksi aihetta lähestytään kriittisen oikeusteorian näkökulmasta. Kansainvälisessä ihmisoikeusjärjestelmässä pyrkimys tosiasialliseen yhdenvertaisuuteen ja universaalien ihmisoikeuksien toteutumiseen kaikille toimivat haavoittuvuuden perimmäisinä päämäärinä. Se voidaan nähdä liukuvaksi luokitteluksi, jolla aina vallitsevassa yhteiskunnallisessa tilanteessa kuvataan heikommassa asemassa ja erityissuojelun tarpeessa olevia ihmisiä. Kyse on siten vain tiettyihin oikeuksien haltijoihin liitettävästä ominaisuudesta. Haavoittuvuuden jättäminen avoimeksi tekee tilaa ihmisoikeusjärjestelmän kontekstisensitiivisyydelle mahdollistaen näin järjestelmän mukautumisen aikansa tarpeisiin. Toisaalta kriittisen oikeusteorian piirissä on tarkasteltu nykyisiä ryhmäidentiteettiä ja huono-osaisuutta korostavia paradigmoja kriittisesti. Haavoittuvuusteoreetikoiden esittämän kritiikin mukaan nykyinen haavoittuvuusdiskurssi pohjautuu länsimaisen liberalismin ilmentämään autonomiseen ja vapaaseen ihmiskäsitykseen. Perimmäisenä ongelmana pidetään sitä, ettei se haasta käsitystä ihmisoikeuksien yleisestä subjektista ei-haavoittuvana ja muista riippumattomana. Haasteiksi muodostuvat eri vastakkainasettelujen säilyminen sekä keskittyminen pysyviin ”haavoittuvuusidentiteetteihin” ihmisten resilienssiin vaikuttavien, hyvä- ja huono-osaisuutta tuottavien yhteiskunnallisten rakenteiden sijaan. Haavoittuvuusteoreetikot puoltavat valtion ja sen instituutioiden vahvempaa roolia ihmisoikeuksien toteuttamisessa sekä liberaalin ihmisoikeuksien haltijan korvaamista universaalilla, haavoittuvalla subjektilla. Turvapaikanhakijoiden haavoittuvuus on selvästi läpilyönyt eurooppalaisen tason sääntelyyn, jossa siitä on kehittynyt oikeudellisesti merkityksellinen käsite. EIT:n tunnustaessa turvapaikanhakijat haavoittuvaksi väestöryhmäksi, on EU-oikeudessa lähtökohtana puolestaan vain tiettyjen hakijoiden haavoittuva asema ja siitä mahdollisesti seuraava erityistuki. Käsitteellisen tason eroista huolimatta on järjestelmien vuoropuhelusta löydettävissä johdonmukainen linja turvapaikanhakijoiden ihmisoikeussuojan tasolle. Haavoittuvuus toimii argumentointivälineenä, jolla EIT pyrkii lujittamaan perusteluja sille, että hakijoiden EU-oikeudessa asetetusta suojelun minimitasosta pidetään kiinni ja sitä kautta EIS 3 artiklaa kunnioitetaan. Haavoittuvuus ei luo uusia oikeuksia, vaan valtion aktiiviset toimintavelvoitteet ovat johdettavissa EU-oikeuden säännöksistä. EIT ei näin ollen pyri haastamaan valtioiden suvereniteettiin kuuluvaa maahanmuuttopolitiikkaa, vaan pitää EIS:n näkökulmasta riittävänä EU:n turvapaikkajärjestelmässä taattua oikeuksien minimitasoa. Turvapaikanhakijoiden haavoittuvuutta koskeva sääntely heijastelee useita kriittisen oikeusteorian piirissä esitettyjä näkökohtia. Maahanmuuttohallinto viranomaistahoineen ja oikeudellisine sääntelyineen muodostaa moniulotteisen yhteiskunnallisen instituution, joka muokkaa turvaa hakevien asemaa yhteiskunnassa. Turvapaikanhakijoiden haavoittuvuudella ei kuitenkaan eurooppalaisessa sääntelyssä viitata muihin vastaanottavan yhteiskunnan jäseniin nähden heikompaan asemaan, vaan oleskeluun lähtömaan ulkopuolella ja sijaissuojelun tarpeelle. Kansainvälisen suojelun järjestelmä on erillinen oikeudellinen konstruktio, jolla hyväksyttävästi asetetaan turvapaikanhakijat muihin nähden eri asemaan. Haavoittuvuus sisäänrakennettuna kansainvälisen suojelun järjestelmään ja turvapaikanhakijan oikeudelliseen asemaan toimii perustana suojelujärjestelmälle, mutta samalla myös määrittää hakijoiden ihmisoikeuksille tunnustettavan suojan rajoja.

Koronaviruspandemia on kurittanut maailmaa tutkielman kirjottamishetkellä jo reilun kahden vuoden ajan kuormittaen terveydenhoitojärjestelmiä ja lamauttaen maailmantaloutta aiheuttaen näin 2000-luvun toistaiseksi merkittävimmän maailmanlaajuisen katastrofin. Tutkielmani tarkoituksena on perehtyä lääkkeiden (erit. koronavirusrokote) saatavuusongelmaan koronaviruspandemian yhteydessä ja tutkia missä määrin tämä ongelma johtuu patenttioikeudesta ja voidaanko tähän vaikuttaa TRIPS-sopimuksen pakkolisensoinnin tai muiden keinojen kautta. Lähestyn tätä aihetta erityisesti oikeus terveyteen ihmisoikeuden ja TRIPS sopimuksen pakkolisensoinnin kautta. Oikeus terveyteen on ihmisoikeudellisena käsitteenä merkittävä, mutta toisaalta jokseenkin epämääräinen. Tämä epämääräisyys aiheutuu siitä, että mikään kansainvälinen ihmisoikeussopimus ei suoraan määrittele oikeus terveyteen käsitteen sisältöä. Sopimusten ja näitä tukevien oikeuslähteiden kautta oikeus terveyteen on käsitteenä katsottu sisällöllisesti suhteellisen laajaksi oikeudeksi, jota valtioiden tulee lähtökohtaisesti edistää resurssiensa puitteissa. Olennaisena osana oikeutta terveyteen on myös välttämättömien lääkkeiden saatavuus, joka on erityisen merkittävä käsite tämän tutkielman kannalta. TRIPS-sopimuksen pakkolisensointi on puolestaan ainakin periaatteellisella tasolla käyttökelpoinen tapa edistää patentoidun innovaation saatavuutta markkinoilla silloin, kun sen saatavuus on rajattua tiettyjen olosuhteiden vallitessa. Yksinkertaistettuna pakkolisenssi tarkoittaa lisenssin myöntämistä innovaation käyttöön patentinhaltijan tahdosta riippumatta. Huomionarvoista tässä yhteydessä on myös se, että patentti jää pakkolisenssistä huolimatta voimaan pakkolisenssin rasittamana. Välttämättömien lääkkeiden saatavuus ja TRIPS-sopimuksen pakkolisensointi ovat erinomainen lähtökohta patenttioikeuden ja ihmisoikeuksien välisten jännitteiden tarkasteluun. Käytännössä jännitteiden tarkastelu tiivistyy ihmisoikeuksien ja patenttioikeuden luonteiden eroavaisuuksiin. Toisaalta näillä oikeudenaloilla on myös tiettyjä yhteneväisyyksiä esimerkiksi ihmisoikeussuojaan liittyen, jotka hankaloittavat näiden välisen suhteen arviointia. Jännitteiden kuvaaminen ja potentiaalisten ratkaisujen etsiminen jännitteitä koskien auttavat osaltaan ymmärtämään sitä, millainen vaikutus patenteilla on välttämättömien lääkkeiden saatavuuteen esimerkiksi koronaviruspandemian yhteydessä. Tutkielmani tarkoituksena on osaltaan systematisoida niin patenttioikeuden ja ihmisoikeuksien mahdollisia jännitteitä kuin myös välttämättömien lääkkeiden saatavuutta osana oikeutta terveyteen ja pakkolisensoinnin sekä eräiden muiden keinojen potentiaalia patenttien mahdollisten haittavaikutusten neutralisoimisessa.

Suomi on valinnut puolustusratkaisukseen pakollisen asevelvollisuuden. Asevelvollisuus on kuitenkin vaativa järjestelmä ylläpitää samalla, kun valtio sitoutuu puolustamaan ihmisoikeuksia sekä noudattamaan oikeusvaltion periaatteita. Suomi onkin pitkään saanut moitteita asevelvollisuusjärjestelmänsä tiettyjen piirteiden takia. Ase- ja maanpuolustusvelvollisuus nousevat säännöllisesti yleiseen keskusteluun, kun pohditaan järjestelmän uudistamista, esimerkiksi säännöllisesti nousevan kansalaispalvelusajatuksen kautta tai kun pohditaan järjestelmän sukupuolittuneisuutta ja siten sen, ainakin tulkinnallista, epäyhdenvertaisuutta. Mikään ei kuitenkaan ole nostanut lähihistoriassamme maanpuolustusvelvollisuuskeskustelua niin otsikoihin, kuin vuoden 2018 alussa tullut Helsingin hovioikeuden päätös vapauttaa siviilipalveluksesta kieltäytyjä vetoamalla Jehovan todistajien vapautukseen kaikesta palveluksesta. Tämä tutkielma tutkii sitä tilannetta, joka oli voimassa Jehovan todistajien vapautuksen päätyttyä ja tutkii, onko Suomen asevelvollisuusjärjestelmä Suomen oman perustuslain ja Suomea velvoittavien kansainvälisten sopimusten velvoitteiden mukainen. Tutkimus on tehty lainopin metodein. Lopputuloksena on havaittu, että Suomella on ongelmakohtia, mutta ne ovat myös korjattavissa.

Tutkielmassa etsitään vastausta kysymykseen siitä, kuka saa päättää lapsen rokottamisesta. Vastausta etsitään tarkastelemalla asiaa lapsen edun näkökulmasta. Kansainvälisesti arvioituna rokotuskattavuus on Suomessa pääosin hyvä, mutta meilläkin haasteena on ollut kattavuuden alueellinen ja rokotekohtainen vaihtelu. Rokotuskriittisyyttä on esiintynyt aina, mutta joitakin rokotteita kohtaan luottamus on heikentynyt. Myös koronaviruspandemia on muistuttanut siitä, kuinka taistelu tartuntatauteja vastaan ei ole päättynyt ja miten merkittävällä tavalla myös uusien tartuntatautien ilmaantuminen voi vaikuttaa yhteiskuntaan sekä ihmisten terveyteen ja elämään. Lähtökohtaisesti vastuu lapsen huollosta kuuluu lapsen huoltajalle, mikä pitää sisällään myös lapsen huoltajalle kuuluvan oikeuden päättää lasta koskevista henkilökohtaisista asioista. Tutkielmassa tarkastellaan ensimmäisenä sitä, missä tilanteessa lapsen huoltajalla on oikeus päättää lapsen rokottamisesta. Tähän sisältyy selvitys siitä, tarvitaanko päätökseen molempien huoltajien suostumus sekä selvitys siitä, miten toimitaan tilanteessa, jossa huoltajat ovat erimielisiä lapsen rokottamisesta. Lisäksi tarkastellaan huoltajan päätösvallalle asetettuja rajoja. Seuraavaksi tutkielmassa tarkastellaan kysymystä siitä, missä tilanteessa ja miten lapsen arvioidaan olevan tarpeeksi kypsä päättämään itse rokottamisestaan. Tähän sisältyy selvitys siitä, kuka tekee lopullisen arvion lapsen itsemääräämisoikeutta koskevien edellytysten täyttymisestä. Lopuksi tarkastellaan kokoavasti sitä, miten lapsen etu tällä hetkellä rokotustilanteessa toteutuu voimassa olevan lainsäädännön ja terveydenhuollon käytäntöjen valossa. Korkein oikeus ei ole vielä toistaiseksi antanut lasten rokottamista koskevia ratkaisuja, mutta eduskunnan oikeusasiamiehen asiassa antamat ratkaisut muodostuvat työssä hyvin olennaisiksi. Eduskunnan oikeusasiamies on ratkaisuissaan katsonut, että lapsen rokottamista ei voida pitää sellaisena rutiiniluontoisena toimenpiteenä, johon riittäisi vain yhden huoltajan suostumus. Tutkielmassa arvioidaan sitä, miten tämä vaatimus lapsen molempien huoltajien suostumuksesta vaikuttaa lapsen edun toteutumiseen, jonka lisäksi tutkielmassa keskitytään laajemminkin tarkastelemaan sitä, millä tavalla lapsen edun toteutuminen voitaisiin jatkossa riittävällä tavalla turvata.

Jokainen Suomen kansalainen on maanpuolustusvelvollinen. Suomessa maanpuolustusvelvollisuus perustuu yleiseen asevelvollisuuteen, joka ei kuitenkaan koske kaikkia yhtäläisesti. Asevelvollisuus määritellään väestötietojärjestelmään kirjatun juridisen sukupuolen perusteella ainoastaan miehille. Velvollisuudesta seuraa merkittäviä rasitteita ja vapaudenrajoituksia. Juridisten naisten on mahdollista hakeutua varusmiespalvelusta vastaavaan vapaaehtoiseen asepalvelukseen. Asevelvollisuuslaki asettaa henkilöt erilaiseen asemaan heidän sukupuolensa perusteella, mikä lähtökohtaisesti loukkaa perustuslain 6 §:n syrjinnän kieltoa, ellei erottelulle ole hyväksyttävää perustetta. Väestötietorekisteriin merkittävä juridinen sukupuoli määritellään biologiaan perustuen joko naiseksi tai mieheksi. Asevelvollisuus pakottaa yksilöt binääriseen sukupuolijaotteluun, vaikka henkilöiden sukupuoli-identiteetti ei vastaa väestötietorekisteriin merkittyä juridista sukupuolta. Toisaalta sukupuoli-identiteettiin perustuva syrjintä nähdään tasa-arvolaissa nimenomaan sukupuoleen perustuvana. Tutkimuksen tarkoituksena on tarkastella kriittisesti asevelvollisuuden sukupuolirajausta pääasiassa yhdenvertaisuuden ja syrjinnän kiellon kannalta erityisesti sukupuolivähemmistöjen näkökulmasta. Tutkielmassa käsitellään myös itsemääräämisoikeutta, yksityiselämän suojaa sekä henkilökohtaista vapautta ja koskemattomuutta. Tutkielmassa käytetään metodeina kriittistä oikeusoppia, naisoikeutta ja queer-oikeutta nostamaan esille oikeusjärjestelmän epäkohtia. Nykyisessä kansallisessa oikeustilassa asevelvollisuuden sukupuolirajaus ei lainsäätäjän heikoista perusteluista huolimatta muodollisesti loukkaa sukupuolivähemmistöjen perusoikeuksia. Yhteiskunnan sukupuolikäsityksen sekä perus- ja ihmisoikeuksien kehittyessä tilanne voi kuitenkin muuttua.

Samapalkkaisuus on paitsi perus-ja ihmisoikeus, myös yksi työelämän keskeisimmistä tasa-arvokysymyksistä. Sukupuolten välinen palkkatasa-arvo kaventuu Suomessa hitaasti, mikä on myös johtanut moitteisiin kansainvälisten sopimusten valvontaelinten toimesta. Palkka-avoimuus on viimeisimpien vuosien aikana noussut sekä kansainvälisesti että kansallisesti keskeiseksi keinoksi parantaa sukupuolten palkkatasa-arvoa. Sosiaali- ja terveysministeriö asettikin kolmikantaisen työryhmän ajalle 21.8.2020 – 31.8.2021 valmistelemaan pääministeri Sanna Marinin hallitusohjelman palkka-avoimuuskirjaukseen perustuvat muutokset tasa-arvolakiin. Palkka-avoimuustyöryhmä ehdotti, että tasa-arvolaissa lisättäisiin henkilöstön, henkilöstön edustajien ja syrjintää epäilevien työntekijöiden tiedonsaantioikeuksia palkoista ja näin estettäisiin sukupuoleen perustuvaa palkkasyrjintää ja edistettäisiin samapalkkaisuuden toteutumista. Tutkielman tarkoituksena on luoda yleiskatsaus palkka-avoimuustyöryhmän esittämiin tasa-arvolain muutoksiin ja niiden vaikuttavuuteen tarkastelemalla ensin tasa-arvon sekä yhdenvertaisuuden perusteita ja tämän osion jälkeen palkka-avoimuustyöryhmän loppuraporttia, hallituksen esitysluonnosta sekä erilaisia lausuntoja.

Tutkielmani käsittelee poliisin voimakeinojen käyttöä ajalla 1995–2020. Tarkastelen voimankäyttöä koskevaa sääntelyä kyseisellä ajanjaksolla ja nostan esille siinä tapahtuneita muutoksia. Lisäksi käsittelen rajanvetoa sallitun ja liiallisen voimankäytön välillä tuomioistuinten näkökulmasta ja tuon esille mahdollista oikeuskäytännöstä ilmenevää muutoslinjaa. Aluksi käyn läpi voimankäytön käsitteen määritelmää ja erilaisia voimakeinoja. Käsittelen alussa myös lyhyesti niitä perus- ja ihmisoikeuksia, joihin voimankäytöllä voidaan puuttua. Olennaista on tuoda myös esille sääntelyn tausta, joka oikeuttaa rajoittamaan näitä perus- ja ihmisoikeuksia. Tämän jälkeen käyn tutkielmassani kattavasti läpi voimakeinojen käyttöä koskevaa eritasoista sääntelyä. Ennen oikeuskäytännön käsittelemistä, esittelen vielä poliisimiehen virka- ja rikosvastuuta liiallisissa voimankäyttötilanteissa. Lisäksi nostan esille erilaiset anteeksiantoperusteet, joilla vastuu liioitellusta voimankäytöstä voidaan kumota. Käsittelen lopuksi aiheen kannalta olennaista oikeuskäytäntöä tuomioistuinten antamien ratkaisujen pohjalta.

Oikeus oikeudenmukaisen oikeudenkäyntiin on perus- ja ihmisoikeus, jonka osatekijänä on oikeudenkäynnin kohtuullinen kesto. Euroopan Ihmisoikeustuomioistuin on ratkaisukäytännössään hyväksynyt kohtuullista kestoa koskevan rikkomuksen hyvittämisen, jolloin hyvityksen saanutta henkilöä ei voida enää pitää ihmisoikeusloukkauksen kohteena. EIT on antanut sopimusvaltioille melko vapaat kädet loukkauksen hyvittämisessä, mutta asettanut reunaehdoksi sen, että hyvityksen on oltava nimenomainen ja mitattava. Viivästyneen rikosprosessin tapauksessa yksi mahdollinen keino on alentaa vastaajalle tuomittua rangaistusta. Suomessa KKO on vakiintuneesti katsonut rangaistusta voitavan alentaa rikoksen tekemisestä kuluneeseen pitkään aikaan rinnastettavana kohtuullistamisperusteena. Mahdollisina hyvityskeinoina on pidetty niin rangaistuksen varsinaista alentamista kuin lievemmän rangaistuslajin tuomitsemista ja joskus myös rangaistuksen tuomitsematta jättämistä. Syytteen hylkääminen tai tutkimatta jättäminen on ollut mahdollista vain hyvin poikkeuksellisesti. Oikeudenkäynnin viivästymisen hyvittäminen on ollut KKO:ssa esillä yleensä vain yhden perustelukappaleen mittaisena sivuasiana, joten hyvitystasosta ei pysty tekemään tarkkoja päätelmiä vain KKO:n ratkaisujen perusteella. Tutkielmassa onkin koottu hovioikeuksien 2010-luvun ratkaisuista 66 ratkaisua käsittänyt empiirinen aineisto asian selvittämiseksi. Tyypilliseksi viivästysasiaksi osoittautui törkeä talousrikos (46/66), josta tyypillisesti tuomitaan lyhyehkö alle kahden vuoden vankeusrangaistus. Alkuperäisen rangaistuksen ollessa sakkoa suosittiin pienissä sakkorangaistuksissa tuomitsematta jättämistä ja suuremmista tuntuvaa alentamista esimerkiksi reilulla kolmasosalla. Vankeusrangaistuksia tyypillisesti lyhennettiin pituudeltaan; ehdolliseksi määräämistä käytettiin harvoin ja tuomitsematta jättäminen tai sakkorangaistuksen tuomitseminen edellytti poikkeuksellisen huomattavaa viivästystä. Pituutta lyhennettäessä mediaanihyvitys oli 24 % tai kaksi kuukautta. Hyvitystaso oli aineiston tyyppitapauksessa eli 1-2 vuotta viivästyneessä törkeässä talousrikoksessa 2-4 kuukautta. Tältä osin hovioikeudet olivat melko yhtenäisiä, mutta hajontaa esiintyi alkuperäisen vankeusrangaistuksen ollessa pitkä. Erityisesti vankeusrangaistusten pidentyessä oli epäyhtenäistä tulisiko hyvityksen olla prosenteissa vai kuukausissa samanlainen kuin lyhyissä vankeusrangaistuksissa. Yksittäistapauksessa tuomittuun hyvitykseen laskentatavan valinnalla saattoi olla jopa vuosissa mitattava vaikutus.

Tutkielmassa tarkastellaan sijaissynnytystä koskevaa lainsäädäntöä ihmisoikeuksien näkökulmasta. Tutkielman tarkoituksena on vastata kysymykseen siitä, ovatko sijaissynnytysjärjestelyt yhteensovitettavissa perus- ja ihmisoikeuksien kanssa. Sijaissynnytykseen ihmisoikeuskysymyksenä liittyy ratkaisemattomia teoriatason kysymyksiä arvioitaessa sitä, ovatko sijaissynnytysjärjestelyt perus- ja ihmisoikeuksien kanssa yhteensovitettavissa. Tämä käy ilmi sekä suomalaisista että kansainvälisistä lainvalmisteluaineistoista. Tarkastelu rajautuu sijaissynnyttäjänä toimivan naisen osalta ihmisarvon loukkaamattomuuden vaatimukseen, ja järjestelyn tuloksena syntyvän lapsen osalta lapsen yksityis- ja perhe-elämän suojaan sekä lapsen etuun. Ihmisarvo-osio kytkeytyy kotimaassa käynnissä olevaan keskusteluun altruististen sijaissynnytysjärjestelyiden sallittavuuden edellytysten selvittämisestä, ja on luonteeltaan teoreettinen. Ihmisarvokeskustelun kanssa erottamattomalla tavalla rinnakkaisena tutkielmassa nostetaan esiin lapsen oikeudet, erityisesti sijaissynnytysjärjestelyn tuloksena syntyvän lapsen näkökulmasta. Myös lapsen osalta pohdittavaksi nousee ihmiskauppaan ja ihmisarvoon liittyvät kysymykset, mutta tutkielman rajallisuuden vuoksi tutkielmassa keskitytään lapsen oikeuksien osalta tilanteisiin, joissa Suomeen tuodaan sijaissynnytettyjä lapsia ulkomailta. Tällaisessa tilanteessa tarkastelun keskiköön nousee lapsen oikeus vanhempiin ja identiteettiin. Tutkielmassa esitetään yksi tapa systematisoida ihmisarvon ja lapsen oikeuksien suhdetta sijaissynnytystä koskevissa tapauksissa. Ratkaisevaan asemaan nousee ihmisarvon määrittelykysymyksen lisäksi ordre public -ehdottomuusperiaate. Lopuksi esitetään, että perus- ja ihmisoikeusnäkökohtien huomioiminen voi vaatia muutoksia sijaissynnytystä koskevaan sääntelyyn.