Browsing by Subject "insolvenssioikeus"

Oikeudessamme on vahvistettu jo 1950-luvulla konkurssitakaisinsaantia koskeva kuittauskielto, jonka osalta oikeustilan pitäisi olla selvä. Kyse on korkeimman oikeuden vahvistamasta kiellosta, jonka mukaan takaisinsaantivastaaja ei voi käyttää konkurssisaatavaansa kuittaukseen konkurssipesän takaisinsaantivaatimusta vastaan. Kyseinen kielto on jäänyt sittemmin hyvin vähälle huomiolle. Tässä tutkielmassa selvitetään, mikä on kyseisen rajoituksen tilanne oikeudessamme tällä hetkellä, ja onko rajoitukselle edelleen sijaa ja tarvetta. Tämä tapahtuu erityisesti hyödyntämällä oikeuskäytäntöä ja selvittämällä siitä, miten kieltoa on hyödynnetty ja noudatettu sekä millä perusteilla konkurssitakaisinsaannin kuittauskielto on oikeutettu. Otan tutkielmassa myös kantaa kieltoa koskeviin muutostarpeisiin. Tutkielmassa käytetty metodi on lainopillinen eli oikeusdogmaattinen. Tulkitsen ja systematisoin voimassa olevaa oikeutta eri oikeuslähteiden pohjalta ja esitän tulkintakannanottoni tutkimuskysymykseeni. Käytettävät oikeuslähteet muodostuvat laeista ja niiden virallislähteistä sekä oikeuskirjallisuudesta ja oikeustapauksista. Koska tutkimuskysymyksen kohteena olevaa kieltoa ei ole kirjattu lakiin, eikä tarkasteltu kattavasti myöskään oikeuskirjallisuudessa, tutkimuksen keskiössä on korkeimman oikeuden ja erityisesti hovioikeuksien oikeuskäytäntö. Hovioikeuskäytäntöä on kerätty kaikista Suomen viidestä hovioikeudesta ja se keskittyy lähinnä 2000-luvulle. Tutkielma etenee yleisestä erityiseen. Ensinnäkin se jakautuu kuittaukseen velvoiteoikeudellisena ja konkurssioikeudellisena ilmiönä. Velvoiteoikeudellisesti kuittausta tarkastellaan kuitenkin lähinnä vain siltä osin kuin se tutkimuskysymyksen kannalta on tarpeen eli kuittauksen yleisten edellytysten kautta. Konkurssioikeuden näkökulmasta tarkastelu on laajempaa. Käyn läpi erityisesti konkurssin aiheuttamat väljennykset ja tiukennukset kuittauksen yleisille edellytyksille, konkurssin asettamat kuittausrajoitukset sekä muut konkurssikuittauksen erityispiirteet. Materiaalisten edellytysten jälkeen katse suunnataan tarkemmin tutkimuskysymykseen. Tutkimuskysymyksessä on lähdetty liikkeelle siitä, että konkurssitakaisinsaannin kuittauskielto on oikeudessamme selvä ja siten kuittaus konkurssisaatavalla takaisinsaantia vastaan ei ole mahdollista. Näkemys perustuu korkeimman oikeuden linjaukseen tapauksessa KKO 1952 II 16 ja asiaa 1960-luvulla käsitelleeseen Jouko Halilan teokseen. Kuittauskieltoa on perusteltu takaisinsaannin tarkoituksella ja kuittauksen yleisen vastakkaisuusedellytyksen puuttumisella. Kerätyn hovioikeuskäytännön valossa voidaan kuitenkin todeta, että takaisinsaantia vastaan esitetään jatkuvasti kuittausvaatimuksia ja osittain tällaiset vaatimukset on myös hyväksytty. Tämä ja se, että asiaa ei ole käsitelty käytännössä ollenkaan oikeuskirjallisuudessa sitten Halilan teoksen osoittaa, että kiellon oikeustila ei ole niin selvä kuin ensiajatuksella voisi olettaa. Takaisinsaannin kuittauskiellolle on kuitenkin oikeudessamme edelleen tarvetta ja sen perustelut eivät ole vanhentuneet miltään osin, vaan ovat valideja edelleen nykypäivänä. Ehdotan kuitenkin selvyyden lisäämiseksi, että ensisijaisesti kuittauskielto kirjattaisiin lakiin, joko konkurssilain 6 lukuun tai takaisinsaantilakiin. Tässä yhteydessä olisi myös tarpeen tarkastella, ulotetaanko kuittauskielto konkurssin takaisinsaantitilanteissa koskemaan myös massasaatavia vai vain konkurssisaatavia. Jotta tietoisuus ja selvyys kuittauskiellon olemassaolosta kasvaisi, olisi sitä myös tärkeää tarkastella keskeisessä konkurssioikeudellisessa oikeuskirjallisuudessa ja saattaa asiaa koskeva tapaus korkeimman oikeuden käsittelyyn. Luonnollisesti jos takaisinsaannin kuittauskielto otettaisiin osaksi lainsäädäntöä, vaikuttaisi tämä positiivisesti sen käsittelyyn myös oikeuskirjallisuudessa ja mahdollisesti myös korkeimman oikeuden oikeuskäytännössä.

Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää maksuohjelman muuttamista velallisen maksukyvyn heikennyttyä maksuohjelman vahvistamisen jälkeen yksityishenkilön velkajärjestelyssä. Tutkimuskysymyksinä ovat, millä edellytyksillä ja miten vahvistettua maksuohjelmaa voidaan muuttaa velallisen maksukyvyn heikentymisen nojalla maksuohjelman vahvistamisen jälkeen. Maksuohjelman muuttamisen aineellisoikeudellisten edellytysten lisäksi tutkimuksessa selvitettiin edellytysten käsittelyä koskevia menettelyperiaatteita sekä muutosohjelman laatimista ja muutosohjelman sisältöä koskevia erityisiä kysymyksiä. Tutkimus toteutettiin lainopillisista lähtökohdista käsin. Pääasiallisena lähteenä tutkimuksessa olivat lain esityöt ja oikeuskirjallisuus. Tutkimukseen sisältyi lisäksi empiirinen aineisto, joka koostui selvittäjähaastattelusta ja oikeustapausaineistosta, joka muodostui eri puolella Suomea käräjäoikeuksissa vuonna 2015 vireillä olleesta yhteensä 71 maksuohjelman muutostapauksesta. Tutkimuksessa selvitettiin tutkimuskysymystä koskevan lain sisältö lainopillisessa tutkimuksessa sallittujen lähteiden valossa. Empiirisen aineiston avulla pyrittiin selvittämään tutkimuskysymystä koskevan lain soveltamiskäytäntöä alioikeuksissa ja lain soveltamisessa esiin tulevia mahdollisia ristiriitoja ja ongelmia sekä etsimään niihin oikeudellisia ratkaisuvaihtoehtoja. Tutkimuksen tuloksena todetaan, että lähtökohtaisesti maksuohjelmassa vahvistettu maksuvelvollisuus on täytettävä maksukyvyn heikentymisestä huolimatta (VJL 40.1 §). Mikäli velallinen ei kykene noudattamaan ohjelmaa, velkoja voi periä siihen perustuvaa korottomaksi säädettyä saatavaansa ulosotossa, jolloin velallinen saa lisäaikaa maksuvelvollisuutensa täyttämiseksi. Tuomioistuin voi vuonna 2003 voimaan tulleen ja edelleen voimassa olevan VJL 44.1 §:n 1 kohdan nojalla velallisen ohjelman keston aikana tekemästä hakemuksesta muuttaa maksuohjelmaa, mikäli velallisen maksukyky on ohjelman vahvistamisen jälkeen ennakoimattomasti heikentynyt niin olennaisesti, että olisi kohtuutonta edellyttää vahvistetun maksuvelvollisuuden täyttämistä. Kohtuuttomuutta arvioitaessa on erityisesti otettava huomioon maksuvelvollisuuden täyttämiseen tarvittava aika. Mainitun lakimuutoksen esitöiden mukaan maksuvelvollisuutta ei voitaisi alentaa, jos velallinen kykenisi täyttämään sen noin vuoden kuluessa maksuohjelman päättymisen jälkeen. Maksuvelvollisuutta ei voida alentaa vähäisen tai tilapäisen maksukyvyn heikentymisen nojalla. Maksuohjelman muutoksen edellytysten selvittämiseksi on määriteltävä velallisen VJL 4 §:n mukainen kokonaismaksukyky ja sen suhde ohjelman mukaan jäljellä olevaan maksuvelvollisuuteen. Arvioitaessa velallisen maksukyvyn heikentymistä ja mahdollisuuksia selviytyä jäljellä olevasta maksuvelvollisuudesta on otettava huomioon velallisen myötävaikutusvelvollisuus (VJL 7.2 §) ja ansaintamahdollisuudet (VJL 4.1 § 2 k.). Tutkimuksen oikeustapausaineisto osoittaa, että alioikeuksissa muutosmenettelyssä sovellettavan summaarisen käsittelymenetelmän vuoksi maksuohjelma voi alioikeuskäytännössä tulla muutetuksi, vaikka laissa asetetut edellytykset maksuvelvollisuuteen puuttumiselle eivät täyttyisi. Velkojen mahdollisuus vaikuttaa edellytysten selvittämiseen ja ratkaisun sisältöön jää velkojien tiedonsaannin puutteiden vuoksi vähäiseksi. Tutkimuksessa katsotaan, että käsittelymenetelmän sijasta tuomioistuimen tulisi hakemusasioissa lähtökohtaisesti sovellettavan tutkimismenetelmän mukaisesti viran puolesta selvittää maksuohjelman muuttamisen edellytykset. Tuomioistuimen selvitysvastuu supistuu, jos asiassa syntyy osapuolten välinen riita-asiatyyppinen vastakkain asetelma. Tutkimuksen mukaan soveltamiskäytännössä ei riittävästi oteta huomioon lain tavoitetta lisätä velallisen ansiotulojen hankkimista, yhteiskunnalle muutosmenettelystä aiheutuvia kustannuksia eikä velkojien kannalta lievimmän keinon periaatetta. Lisäksi tutkimus osoittaa, että maksuohjelman muutoshakemuksen, -menettelyn ja -ohjelman sisällön puutteellisen sääntelyn vuoksi käytännöt muutosmenettelyssä ovat muodostuneet vaihteleviksi. Tutkimuksen johtopäätöksinä todetaan, että maksuohjelman muutoshakemuksen sisällöstä, sen käsittelystä ja muutosohjelman sisällöstä tulisi täsmällisemmin säätää velkajärjestelylaissa. Lisäksi lainsäädäntöä tulisi tarkistaa siten, että se mahdollistaisi velallisen maksuvaikeuksien ratkaisemisen tuomioistuimen ulkopuolella ja ensisijaisesti maksuaikaa pidentämällä. Viime mainittu edellyttää tuomioistuimien soveltamiskäytännön muuttamista muun muassa siten, ettei velallisen maksuvelvollisuutta tuomioistuimessa toteutettavassa muutoksessa leikata vain maksuohjelman päättymiseen asti kertyvään velallisen maksuvaraan.