Browsing by Subject "itsemääräämisoikeus"

Tuomioistuinsovittelu on yksi vaihtoehtoisen konfliktinratkaisun muodoista, ja se tarkoittaa sovittelijana toimivan tuomarin johdolla käytävää sovittelua tuomioistuimessa. Tuomioistuinsovitteluun on tarpeen olla omat säännöksensä, sillä menettelynä se on joustavampi kuin oikeudenkäyntimenettely; menettelysäännöksiä on vain muutamia, ja lähtökohtana on, että tuomari sopii yhdessä osapuolten kanssa menettelyssä noudatettavista säännöistä. Tuomioistuinsovittelun aloitus edellyttää molempien osapuolten suostumusta sovitteluun (TuomSovL 4.3 §), mutta lopullisen päätöksen sovittelun aloituksesta tekee tuomioistuin (TuomSovL 4.4 §). Ennen sovittelun aloittamista tuomioistuimen on harkittava asian soveltuvuutta soviteltavaksi, eli sovittelun edellytyksiä. Laista tosin ei löydy juurikaan tukea asian sovittelukelpoisuuden arvioinnille; sovittelun edellytyksenä on, että asia soveltuu soviteltavaksi ja sovittelu on tarkoituksenmukaista osapuolten vaatimuksiin nähden (TuomSovL 3.2 §). Käytännössä soviteltavaksi tulee lähinnä sellaiset asiat, jotka voitaisiin käsitellä myös oikeudenkäynnissä. Tuomioistuinsovittelun ulkopuolelle rajautuvat siis esimerkiksi intresseiltään vähäiset asiat. Sinänsä sovittelukelpoisen asian sovittelun esteeksi voi muodostua esimerkiksi osapuolten tulehtuneet välit, jolloin sovinnolle ei ole edellytyksiä. Asia voi olla sovittelukelvoton myös siksi, ettei heikompi osapuoli pysty tuomioistuinsovittelussa valvomaan omaa etuaan. Tutkielman perusteella näyttäisi siltä, että vallan epätasapaino on suurin este sovittelulle. Vallan epätasapaino voi ilmetä erilaisilla tavoilla: lähisuhdeväkivalta, osapuolen mielenterveys- ja päihdeongelmat tai erot osapuolten tietämyksessä voivat aiheuttaa epätasapainoa osapuolten välisiin valtasuhteisiin. Vallan epätasapainon tunnistaminen ei ole kaikissa tilanteissa helppoa, ja tunnistaminen on lähinnä sovittelevan tuomarin käsissä. Sovittelun edellytysten puuttumisen tunnistaminen näyttäisi olevan helpompaa silloin, kun asia on jo vireillä oikeudenkäyntiasiana, kuin asian tullessa vireille suoralla sovitteluhakemuksella. Fasilitatiivisessa sovittelussa sovittelija toimii puolueettomana kolmantena osapuolena, ja mahdollistaa osapuolten välisen kommunikaation parantamisen sekä päätymisen sovinnolliseen ratkaisuun. Näin ollen sovittelijan fasilitatiiviseen rooliin ei kuuluu osapuolten erojen tasapainottaminen, eikä näyttäisi perustellulta, että fasilitatiivisessa sovittelussa sovittelijan roolia laajennettaisiin tältä osin. Sovittelijalla on käytössä jotain epäsuoria keinoja, joilla voi mahdollisesti tasapainottaa valtaeroja. Katson kuitenkin tutkielmassa, että näitä eroja voidaan poistaa lähinnä vain käyttämällä lainopillista avustajaa. Avustaja voi esimerkiksi tukea osapuolta tiedollisesti, valmistella osapuolen sovitteluun, ja auttaa osapuolta menettelyn aikana saamaan äänensä kuuluviin. Tämä keino ei myöskään ole täysin ongelmaton esimerkiksi silloin, jos avustaja ryhtyy sovittelemaan osapuolen puolesta tai ei kuuntele osapuolen tarpeita. Mikäli vallan epätasapainon vuoksi sovittelukelvotonta asiaa sovitellaan, voi osapuoli sitoutua sellaiseen sovintoon, joka ei tosiasiassa vastaa osapuolen tahtoa. Tällöin sovittelun perusperiaate vapaaehtoisuudesta ei toteudu. Fasilitatiivisen sovittelun oikeusturva nojautuu suurilta osin osapuolten itsemääräämisoikeuteen, ja siihen, että osapuolet yhdessä löytävät molempia tyydyttävän ratkaisun. Jos toinen osapuoli on heikommassa asemassa, ja asiaa sovitellaan tästä huolimatta ilman lainopillisia avustajia, jää vallan epätasapaino rasittamaan sovittelun lopputulosta.

Tutkielma keskittyy ristiriitaan vihreän siirtymän ja saamelaisille alkuperäiskansana kuuluvien oikeuksien toteutumisen välillä. Useat kansainväliset sopimukset, muun muassa YK:n kansalais- ja poliittisia oikeuksia koskeva yleissopimus, sekä YK:n alkuperäiskansojen oikeuksia koskeva julistus turvaavat saamelaisten itsemääräämisoikeutta sekä oikeutta harjoittaa ja ylläpitää kulttuuriaan, johon kuuluvat myös perinteiset elinkeinot, kuten poronhoito. Samalla ilmastonmuutos vaatii uusiutuvan energian määrän lisäämistä. Tuulivoimaa pidetään yhtenä tärkeimpänä uusiutuvan energian tuotantomuotona. Tuulivoimaprojekteilla on kuitenkin todettu olevan merkittäviä vaikutuksia poronhoidon harjoittamiseen projektien eri vaiheissa rakentamisesta energiantuotantoon. Tutkielman ensimmäinen osa keskittyy tuulivoiman ja poronhoidon väliseen konfliktiin. Tutkielmassa tarkastellaan, salliiko kiireellinen vihreän energian tarve tasapainottelua vihreän siirtymän ja saamelaisten oikeuksien toteutumisen välillä, kun arvioidaan, loukkaako tuulivoimaprojekti saamelaisten kulttuurisia oikeuksia KP-sopimuksen 27 artiklan perusteella. Tutkielman toinen osa keskittyy saamelaisten itsemääräämisoikeuden toteutumiseen Suomen järjestelmässä. Oikeus osallistua saamelaisten asioihin vaikuttavaan päätöksentekoon on tärkeä osa saamelaisten itsemääräämisoikeutta. Tutkielmassa selvitetään saamelaisten osallistumisoikeuden toteutumista tuulivoimaa koskevan päätöksenteon näkökulmasta. Lisäksi tutkielmassa arvioidaan vaikutuksia, joita alkuvuonna 2023 kaatuneella hallituksen esityksellä HE 274/2022 vp. olisi ollut saamelaisten osallistumisoikeuden toteutumiseen kansainvälisten ihmisoikeuksien valossa huomioiden ihmisoikeusinstituutioiden ratkaisukäytännön. Tutkielmassa esiteltyjen argumenttien nojalla johtopäätöksinä esitetään ensinnäkin, että jonkinlainen tasapainottelu vihreän siirtymän ja poronhoitoon liittyvien oikeuksien välillä voi olla sallittua, jos kysymyksen katsotaan olevan perustavanlaatuisten oikeuksien välisestä arvioinnista. Keskenään tasapainoteltavat perustavanlaatuiset oikeudet olisivat tässä tapauksessa yhteiskunnan jäsenten oikeus hyvään ja terveelliseen ympäristöön sekä saamelaisten oikeus harjoittaa ja ylläpitää poronhoitoelinkeinoa. Tällainen tilanne voi kuitenkin olla kysymyksessä vain, jos tuulivoiman sijoittaminen alueelle, jossa sillä on vaikutuksia poronhoitoon, on välttämätöntä vihreän energian tuottamiseksi ja elinkelpoiseen ympäristöön liittyvän oikeuden toteuttamiseksi. Mikäli tuulivoimalle on löydettävissä sijainteja, jotka rajoittavat poronhoitoa vähemmän tai ei lainkaan, ei vihreän siirtymän tärkeydellä voi perustella KP-sopimuksen 27 artiklan turvaamien oikeuksien rajoittamista. Suomen järjestelmään liittyen esitetään, että saamelaisten osallistumisoikeudet poronhoitoon vaikuttavaa tuulivoimaa koskevaan päätöksentekoon eivät ole tasolla, jota saamelaisten kansainvälisten alkuperäiskansoja koskevien ihmisoikeuksien täysimääräinen toteutuminen vaatii. Ensinnäkin saamelaiskäräjälain 9 §:ssä säädetty velvoite neuvotella saamelaiskäräjien kanssa päätöksistä, jotka vaikuttavat saamelaisiin tai heidän oikeuksiinsa, koskee vain saamelaisten kotiseutualuetta. Lisäksi velvoite näyttää toteutuvan vaihtelevasti ja paikoin riittämättömällä tavalla. Muulla osalla poronhoitoaluetta, jolla yli 75 % paliskunnista sijaitsee, neuvotteluvelvoite perustuu poronhoitolain 53 §:ään, jonka mukaan velvoite on vain valtion viranomaisilla ja soveltuu vain valtion omistamaa maata koskevaan päätöksentekoon. Poronhoitolain velvoite näyttää painottavan oikeutta elinkeinoon ja takaa saman turvan saamelaisten lisäksi myös alkuperäiskansaan kuulumattomille poronhoitoa harjoittaville henkilöille, eikä siis heijasta riittävällä tavalla saamelaisten alkuperäiskansa-asemaan liittyviä kansainvälisessä oikeudessa tunnustettuja oikeuksia. Lisäksi tutkielmassa esitettyjen näkökulmien perusteella esitetään, että saamelaiskäräjälain uudistamista koskevan hallituksen esityksen 274/2022 vp läpimenolla olisi ollut merkittäviä saamelaisten osallistumisoikeuksia edistäviä vaikutuksia. Tärkeimmät osallistumisoikeutta parantavat vaikutukset olisivat olleet kaikkien saamelaisten kulttuuriin ja perinteisiin elinkeinoihin vaikuttavien päätösten tuomisella esitetyn 9 §:n yhteistyö- ja neuvotteluvelvoitteen piiriin sekä neuvotteluvelvoitteen laajentamisella muun muassa kunnallisvaltuustoihin, jotka käyttävät merkittävää päätöksentekovaltaa maankäyttöä koskevissa asioissa.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan ihmiskauppaa seksuaalisessa hyväksikäyttö tarkoituksessa eli niin kutsuttua seksikauppaa. Ihmiskauppa luokitellaan uhrin perus- ja ihmisoikeuksia loukkaavaksi hyötymisrikokseksi, jonka kansallinen kriminalisointi löytyy vapausrikoksia käsittelevästä rikoslain 25 luvun 3 §:stä. Ihmiskauppa pykälän oltua 10 vuotta voimassa, tuomioita oli annettu vuoteen 2014 mennessä vain muutama, niiden johtopäätökset olivat osin virheellisiä ja soveltamiskynnyksen voitiin katsoa asettuneen tarkoitettua korkeammaksi. Uhrin oikeuksien toteutumisen kannalta rikosnimikkeellä on suuri merkitys, mistä syystä osaltaan tilanteeseen puututtiin vuonna 2015 ihmiskauppa- ja parituspykäliä selkeyttämällä. Lainsäädäntömuutosten myötä ihmiskaupparikoksen piiriin oli tarkoitus tulla sellaiset kohdehenkilön kontrolloimista osoittavat teot, joiden silloin katsottiin kuuluvan paritukseen. Muutosten myötä parituksen oli sitä vastoin pyrkimys muuttua rikokseksi, jossa parituksen kohteena oleva henkilö ei ole alistussuhteessa rikoksentekijään ja kyse on puhtaasti ainoastaan taloudellisesta hyötymissrikoksesta. Tutkielma keskittyy ihmiskaupparikoksen tunnusmerkistöön, joka jakaantuu taustalla olevien kansainvälisten velvoitteiden mukaisesti kolmeen osaan. Pykälän 1 momentin numeroiduissa kohdissa määritetään rikoksessa käytettävät vaihtoehtoiset keinot. Tämän lisäksi tunnusmerkistössä mainitaan vaihtoehtoiset tekotavat ja rikoksen vaihtoehtoiset tarkoitukset, joka nyt tarkasteltavana olevan ihmiskaupan muodon kohdalla on seksuaalinen hyväksikäyttö. Oikeuskäytännön perusteella vuoden 2015 lakimuutosta voidaan pitää varsin onnistuneena siinä mielessä, että seksuaaliseen hyväksikäyttöön liittyvä ihmiskauppa on alettu ymmärtämään prosessinomaisena itsemääräämisoikeuden ja ruumiillisen koskemattomuuden riistämisenä ja alistamisena, jossa uhri antaa periksi vähän kerrallaan. Seksikauppaan liittyy vain harvoin liikkumisvapauden riistoa, uhkailua ja väkivaltaa, mikä tunnutaan ymmärtävän tuomioistuimissa entistä paremmin. Hienovaraisia, usein psyykkisiä keinoja, joilla saatetaan uhrit seksuaalisen hyväksikäytön kohteiksi, on alettu lakimuutoksen myötä niin ikään tunnistamaan. Aikaisemmin tunnusmerkistöä tulkittaessa uhrin alkuperäiselle vapaaehtoisuudelle annettiin ratkaiseva merkitys, mikä ei ollut rikoslain eikä Suomea sitovien kansainvälisten velvoitteiden mukaista. Lainmuutoksen myötä suhtautumistavan uhrin vapaaehtoisuuteen voidaan katsoa oikeuskäytännössä muuttuneen. Haasteita aiheuttavat kuitenkin yhä erityisesti tapaukset, joissa uhrin oma mies toimii parittajana ja uhri katsoo suostuneensa vapaasta tahdostaan seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi. Kysymyksen on katsottu olleen tällöin parituksesta, vaikka ihmiskaupan tunnusmerkistön täyttävät tekijät olisivat olleet käsillä. Tunnusmerkistötekijöiden tulkinnassa on kuitenkin siirrytty selvästi oikeaan suuntaan, mutta rangaistuksen mittaaminen sitä vastoin on ollut osin annettujen oikeusohjeiden vastaista eikä esimerkiksi teon moitittavuutta lisäävillä seikoilla välttämättä ole ollut lainkaan korottavaa vaikutusta rangaistukseen.

Lapsen näkemyksille ja siten hänen suostumukselleen terveydenhuollon toimenpiteistä päätettäessä on annettava hänen ikänsä ja kehitystasonsa mukainen painoarvo. Kyselytutkimusten perusteella osa lääkäreistä on vastannut arvioivansa lasten päätöksentekokykyä vain harvoin. Toisten tutkimusten mukaan lapset kokevat erittäin tärkeäksi sen, että he tulevat kuunnelluksi terveydenhuollon tilanteissa. Kehitystason mukaisen päätöksentekokyvyn toteutuminen on tärkeää lapsille itselleen, mutta se on tärkeää myös kansainvälisten velvoitteiden nojalla. Tutkielmassani tarkastelen lapsipotilaan suostumukselle annettavaa merkitystä Suomessa, Ruotsissa ja Tanskassa. Vaikka kaikki kolme Pohjoismaata ovat säätäneet samansuuntaisesti lapsen osallistumisoikeuksista, löytyy sääntelystä myös olennaisia eroja etenkin alaikäisen potilaan aseman osalta. Tarkastelen tutkielmassani oikeusjärjestysten yhtäläisyyksiä sekä eroavaisuuksia lapsipotilaan suostumukselle annettavaan painoarvoon liittyen, ja pyrin etsimään käytännön elämää helpottavia ohjenuoria lapsen kehitystason arvioimiseksi. Käsittelen tutkielmassani lisäksi sitä, voiko lapsi tehdä päätöstä hengenpelastavan hoidon antamatta jättämisestä tai miten alaikäisen asema eroaa täysi-ikäisen asemasta tahdosta riippumattomasta psykiatrisesta hoidosta päätettäessä. Tutkielmani tavoitteena on kiinnittää huomiota alaikäisen potilaan itsemääräämisoikeuden toteutumiseen Suomessa, ja Ruotsin sekä Tanskan vastaavan lainsäädännön ja ohjeistusten tulkintaa käyttäen toivon, että voin osoittaa lapsen itsemääräämisoikeuden arviointiin työkaluja tulevaisuutta varten.

Tutkielman tarkoitus on selvittää, millä tavoin poikien ja tyttöjen ympärileikkausten oikeudellinen kohtelu eroavat toisistaan pohjoismaisessa lainsäädännössä ja onko toisistaan eroava kohtelu perusteltua. Toinen tutkimuskysymys on, millainen merkitys lapsen itsemääräämisoikeudelle ja koskemattomuudelle on annettu tarkasteltaessa ympärileikkausta. Lisäksi pyrin selvittämään, onko lainsäädäntöä tarpeen uudistaa poikien ei-lääketieteellisen ympärileikkauksen osalta. Suomessa poikien ja tyttöjen ympärileikkauksia arvioidaan tällä hetkellä lähtökohtaisesti pahoinpitelyn tunnusmerkistön täyttävinä tekoina. Molempien on katsottu rikkovan lapsen oikeutta koskemattomuuteen ja itsemääräämisoikeuteen. Tästä huolimatta tyttöjen sukuelinten silpomiseen suhtaudutaan oikeudellisesta näkökulmasta hyvin eri tavalla kuin poikien ei-lääketieteelliseen ympärileikkaukseen. Ruotsissa ja Norjassa poikien ei-lääketieteellisestä ympärileikkauksesta, kuten tyttöjen sukuelinten silpomisestakin on säädetty erillislaeilla. Tyttöjen sukuelinten silpominen on kielletty rangaistavana tekona, kun taas poikien ei-lääketieteellinen ympärileikkaus on sallittu tietyin edellytyksin. Tanskassa ja Islannissa poikien ei-lääketieteellistä ympärileikkausta on pyritty lähivuosina kieltämään lailla, mutta molemmat lakiesitykset hylättiin. Poikien ei-lääketieteelliseen ympärileikkaukseen suhtaudutaan oikeudellisesti tasapainottelevasta lähestymiskulmasta, jolloin asiassa otetaan huomioon erilaisia näkökulmia, kuten sosiaaliset, kulttuuriset ja uskonnolliset syyt sekä lapsen oikeudet. Tyttöjen sukuelinten silpomiseen suhtaudutaan kategorisesta lähestymiskulmasta eli täysin kiellettynä toimenpiteenä, siitä huolimatta, että tyttöjen sukuelinten silpomisen lievimmät muodot ovat haitallisuudessa samalla tasolla kuin poikien ei-lääketieteellisen ympärileikkauksen muodot. Asiaan vaikuttanee kuitenkin se, että tyttöjen sukuelinten silpomisen useat muodot ovat haitoiltaan merkittävästi vakavampia kuin poikien ei-lääketieteellisessä ympärileikkauksessa. Muita vaikuttavia tekijöitä voidaan katsoa olevan esimerkiksi kunniaväkivallan selvä yhteys tyttöjen sukuelinten silpomiseen ja toisaalta se, että poikien ei-lääketieteellinen ympärileikkaus on vanhempi ja yleisempi traditio myös länsimaisissa yhteiskunnissa. Lapsen koskemattomuuden ja itsemääräämisoikeuden merkitystä suhteessa poikien ei-lääketieteelliseen ympärileikkaukseen on arvioitu korkeimman oikeuden ennakkopäätöksissä KKO 2008:93, KKO 2016:24 ja KKO 2016:25. Korkein oikeus on katsonut, että olisi lapsen etua vähemmän toteuttavaa, mikäli tiiviisti ja ainoastaan ympärileikkaustraditiota harjoittavaan yhteisöön kuuluva poika olisi jätetty ympärileikkaamatta. Sen sijaan tilanteessa, jossa lapsi ei kuulu näin tiiviisti ja ainoastaan yhteisöön, jossa poikia ympärileikataan, ei lapsen koskemattomuuden loukkaus ole lapsen edun mukainen toimenpide, ainakaan siinä tapauksessa, kun toinen vanhemmista vastustaa toimenpidettä. Itsemääräämisoikeuden osalta korkein oikeus on katsonut, että lapsen kyetessä arvioimaan ympärileikkauksen merkityksen, hänen mielipiteelleen tulee antaa ratkaiseva merkitys arvioitaessa ympärileikkauksen oikeutusta. Lapsen tulevalle itsemääräämisoikeudelle on kuitenkin annettu ratkaisevaa merkitystä ainoastaan siinä tilanteessa, kun lapsen vanhemmat ovat asiasta erimielisiä. Johtopäätöksenä on, että poikien ja tyttöjen ympärileikkausten oikeudellisen kohtelun eroavaisuudet eivät ole täysin perusteltuja. Koskemattomuudelle ei ole annettu riittävää merkitystä poikien ei-lääketieteellisessä ympärileikkauksessa suhteessa muihin näkökulmiin. Itsemääräämisoikeuden suhteen iältään ja kehitystasoltaan ympärileikkauksen merkityksen ymmärtävän pojan asema on hyvä, mutta itsemääräämiseen kykenemättömän lapsen tulevalle itsemääräämisoikeudelle ei ole annettu tarpeeksi painoarvoa. Poikien ei-lääketieteellistä ympärileikkausta tulisi jatkossa säätää lain tasolla.

Käsittelen palveluperiaatetta muotoutumassa olevassa digitaalisessa itsepalveluhallinnossa. Arvioin sitä, millaisen roolin palveluperiaate saa itsepalveluhallinnossa, jossa hallinnossa asioivien oma aktiivisuus ja itsemääräämisoikeus korostuvat. Analyysini mukaan palveluperiaate ei asetu esteeksi itsepalveluhallinnolle, vaan legitimoi sitä. Tämä tapahtuu pitkälti sen kautta, että itsemääräämisoikeus korostuu palveluperiaatteen osatekijänä. Ylimpien laillisuusvalvojien käytännössä palveluperiaate näkyy erityisesti vaatimuksena asiointiväylien moninaisuuteen. Digitaalisilta asiointiväyliltä palveluperiaate edellyttää lähinnä helppokäyttöisyyttä. 2010-luvun hallitusohjelmissa näkyy tahto kasvattaa digitaalisten asiointiväylien merkitystä. Palveluperiaate näyttää mukautuvan tähän tahtoon. Palveluperiaate on muotoiltu hallintolakiin niin, ettei sen toteuttamisesta tulisi merkittävää taloudellista rasitetta julkishallinnolle. Palveluperiaatteen taustalla on itsepalveluhallinnon tavoin New Public Management -suuntauksen mukaista ajattelua, joka osaltaan selittää palveluperiaatteen mukautumista digitalisaatioon. Itsepalveluhallinnossa korostuvat menettelylliset oikeudet aineellisten oikeuksien sijaan. Tämä muutos näkyy myös palveluperiaatteen sisällä, jossa itsemääräämisoikeuden painoarvo ja yksilöiltä vaadittu aktiivisuus kasvavat. Tämän myötä ihmisistä tulee yhä enemmän itseensä kohdistuvan hallinnan toteuttajia. Tilanne vertautuu panoptikoniin. Myös digitaalisuus lisää panoptikonisia hallinnan muotoja. Kommunikaation merkitys on ollut hallinnossa nousussa, josta palveluperiaate itsessään on osoitus. Digitaalinen itsepalveluhallinto kuitenkin vähentää kommunikaation merkitystä. Muutokset kommunikaatiossa vähentävät virkamiesten ja hallinnossa asioivien persoonan merkitystä. Neuvonnan muodot muuttuvat ja palveluhenkisyyden merkitys vähenee. Esitän, että palveluperiaatteelle olisi mahdollista säätää velvoittavampi normatiivinen sisältö. Sen toteutuminen olisi kuitenkin pitkälti resurssikysymys. Käyn myös läpi mahdollisuutta luokitella sähköinen asiointi palvelun esiasteeksi. Jos hallinnon asiakkailta vaadittua aktiivisuutta halutaan vähentää, vaatisi se laajaa oikeudellista ja yhteiskunnallista keskustelua.

Raskaudenaikainen päihteidenkäyttö on globaali ongelma ja voi vahingoittaa sikiön tervettä kehittymistä erittäin vakavasti. Suomessa raskaudenaikainen päihteiden, erityisesti alkoholin, käyttö on todettu sikiön kehityshäiriöiden merkittävimmäksi yksittäiseksi syyksi ja ainoaksi, joka olisi täysin ennalta ehkäistävissä. Alkoholi vaurioittaa sikiön elinten kehittymistä läpi raskauden ja kaikkein vakavimmin vaurioituneet lapset diagnosoidaan ns. FAS-lapsiksi. Tämän pro gradu -tutkielman lähtökohta on tarkastella syntymättömän lapsen oikeutta terveyden suojaan. Lähestyn tätä aihetta sikiön perustavanlaatuisten oikeuksien näkökulmasta suhteessa odottavan äidin itsemääräämisoikeuteen. Tarkastelen tilannetta ennen kaikkea raskaana olevan naisen tahdonvastaista hoitoa koskevien edellytysten täyttymisen näkökulmasta erityisesti Suomen perustuslain ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen perus- ja ihmisoikeuksien näkökulmasta syntymättömältä lapselta puuttuvan oikeussubjektistatuksen huomioiden. Tämän vuoksi tutkielmani lähdeaineisto on säädöspainotteinen. Tutkimukseni rakentuu pääasiallisesti ongelmakeskeiselle lainopille, jonka lähtökohta on raskaudenaikainen alkoholinkäyttö ja sen aiheuttamat vauriot. Lainopin lisäksi tutkimuksessani on myös oikeuspoliittisen de lege ferenda -tutkimuksen piirteitä. Pyrin kartoittamaan mahdollista ratkaisumallia, jolle oikeudellinen sääntely voisi tulevaisuudessa perustua. On epäilemättä sikiön ja pitkällä tähtäimellä äidinkin etu, että sikiön tervettä kehittymistä pystytään suojelemaan siinäkin tilanteessa, jossa äidin oma tahdonvoima ei siihen riitä. Tämän lisäksi sikiön terveen kehittymisen suojelu on myös yhteiskunnan etu. Elämä on oikeushyvistä se kaikkein tärkein ja luovuttamattomin. Terveyden suojelu on samalla myös elämän suojelua. Sikiön elämän suojan rinnalle tulisi tulevaisuudessa nostaa sikiön terveyden suoja. Ihmisarvo on ihmisoikeuksista tärkein ja kaikkien ihmisoikeuksien perusta. Myös syntymättömällä lapsella on ihmisarvo, jota on kyettävä suojelemaan lainsäädännöllisin instrumentein sivistysvaltiossa, joka on sitoutunut kunnioittamaan kaikkia ihmisoikeuksia.