Browsing by Subject "järjestäytynyt rikollisuus"

Yksityisyyden suoja ja julkisuusperiaate voivat ajoittain ajautua törmäyskurssille keskenään. Näin kävi esimerkiksi tapauksessa, jossa eduskunnan oikeusasiamiehen ratkaistavaksi tuli kysymys onko poliisi voinut luovuttaa Helsingin kaupungille tiedon henkilön jäsenyydestä järjestäytyneessä rikollisryhmässä. Ratkaisussa todettiin jäsenyyden järjestäytyneessä rikollisryhmässä olevan julkisuuslain 24 §:n 1 momentin 32 kohdan alaan kuuluva salassa pidettävä tieto. Ratkaisu jätti avoimeksi kysymyksen, missä kaikissa tilanteissa kyseisen tiedon voidaan katsoa kuuluvan yksityiselämän piiriin. Tässä tutkielmassa käsitellään kysymystä siitä, millä perustein tulee arvioida järjestäytyneen rikollisryhmän jäsenyyttä ilmentävän tiedon julkisuutta, kun se ilmenee viranomaisten asiakirjasta. Kysymystä tarkastellaan erityisesti julkisuuslain 24 §:n 1 momentin 32 kohdan ulottuvuuden näkökulmasta. Arvioinnissa on kyse erityisesti yksityisyyden suojan ja julkisuusperiaatteen yhteensovittamisesta. Julkisuuden arviointi tulee tehdä tapauskohtaisesti, arvioimalla yksityisyyden piiriä kunkin tapauksen tosiseikat huomioiden. Arvioinnissa tulee ottaa huomioon, onko tiedon perusteena oleva toiminta oikeusjärjestyksen kannalta hyväksyttävää vai moitittavaa, mikä tiedon julkisuuden merkitys yhteiskunnalle on, onko tiedon kohteena oleva henkilö mieltänyt toimintansa yksityisen vai julkisen piiriin, sekä jäsenyyttä ilmentävän tiedon varmuus. Rikollisen teon yhteydessä tyypillistä on toiminnan erityinen moitittavuus. Etenkin kun järjestäytyneen rikollisryhmän jäsenyydellä on merkitystä rikollisen teon tunnusmerkistön täyttymisen tai rangaistuksen mittaamisen arvioinnin kannalta, yhteiskunnallinen intressi tiedon julkisuudelle on korkea. Rikos ei ole siihen syyllistyneen yksityisasia, jolloin myöskään tieto jäsenyydestä järjestäytyneessä rikollisryhmässä ei voi olla tarkoitettu kuuluvan yksityisyyden piiriin, kun rikollinen teko on tehty osana tällaisen ryhmän toimintaa. Rikosasioissa henkilön jäsenyydestä hankitaan tyypillisesti näyttöä monin eri keinoin, jolloin tiedon voi yleisesti nähdä olevan hyvin varmaa. Kun jäsenyys järjestäytyneessä rikollisryhmässä ilmenee asiassa, jossa ei ole kyse rikollisesta toiminnasta, kysymys on passiivisesta jäsenyydestä, jota ei ole kriminalisoitu. Toiminta tuleekin arvioida luonteeltaan vähemmän moitittavaksi, kuin rikoksen tekemisen. Passiivinen jäsenyys ilmentää kuitenkin henkilön hyväksyvää suhtautumista ryhmän tavoitteeseen, eli vakavien rikosten tekemiseen. Toiminnan voidaan katsoa olevan luonteeltaan ainakin jossain määrin paheksuttavaa. Rikosasioiden ulkopuolella yhteiskunnallinen intressi tiedon julkisuudelle, henkilön tarkoitus ja tiedon perusteena olevan näytön varmuus voivat vaihdella huomattavasti. Julkisuusarviossa tulee kiinnittää erityistä huomiota näiden seikkojen keskinäiseen suhteeseen.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan vankilarikollisuutta sekä sen torjumiseen käytettäviä ennaltaehkäiseviä toimenpiteitä, nimenomaisesti vankilan yleisissä tiloissa käytettävää kameravalvontaa, vankien yhteydenpidon valvontaa sekä vankien sijoittelua. Tutkielmassa selvitetään, minkälaista vaikutusta näillä toimenpiteillä on vankien oikeuksien ja vankeuden täytäntöönpanon tavoitteiden toteutumiseen, sekä pohditaan toimenpiteiden hyväksyttävyyden ja tarkoituksenmukaisuuden rajoja. Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan sitä, minkälaiseksi vangin oikeusturva mainittujen toimenpiteiden yhteydessä muodostuu. Vangit nauttivat perus- ja ihmisoikeussuojaa siinä missä muutkin ihmiset. Kansainvälinen ja kansallinen sääntely suojaa vankeja mielivaltaiselta vallankäytöltä ja epäinhimilliseltä kohtelulta sekä määrittää rajat sille, millä tavoin vankien oikeuksia voidaan rajoittaa. Vankeusrangaistuksen johdosta vanki menettää vapautensa, mutta tämä ei sellaisenaan muodosta perustetta rajoittaa vangin muita oikeuksia. Mikäli vankeusrangaistuksen aikana on tarve rajoittaa vangin perus- ja ihmisoikeuksia tätä enemmän, tulee rajoitukset oikeuttaa erikseen ja rajoitusten hyväksyttävyys arvioida normaalien rajoitusedellytysten mukaan. Vangin oikeuksia voidaan rajoittaa vain lakiin perustuen, joten minkäänlainen laitosvalta rajoitusten oikeuttamisperusteena ei voi tulla kyseeseen. Sitä, miten vankeusrangaistus toteutetaan ja minkälaiseksi rangaistus muodostuu, ohjaavat täytäntöönpanolle asetetut tavoitteet, jotka heijastavat yhteiskunnassa ja kriminaalipolitiikassa vaikuttavia arvoja. Vankeuden täytäntöönpanon tavoitteena on lisätä vangin valmiuksia rikoksettomaan elämäntapaan ja edistää vangin sijoittumista yhteiskuntaan. Tavoitteena on näin ollen uusintarikollisuuden vähentäminen. Tässä tarkoituksessa vankeusrangaistus pyritään järjestämään normaalisuusperiaatteen mukaisesti eli niin, että vankilan olot vastaavat mahdollisimman pitkälle yhteiskunnassa vallitsevia elinoloja. Lisäksi rangaistus pyritään järjestämään niin, että vangin mahdollisuutta ylläpitää terveyttään ja toimintakykyään tuetaan ja vapaudenmenetyksestä aiheutuvia haittoja ehkäistään. Tämä tarkoittaa esimerkiksi ns. laitostumisvaikutusten minimoimista sekä panostamista vangin sosiaalisten suhteiden säilymiseen. Vankeusrangaistuksen aikana pyritään siis luomaan pohja sille, että vanki voi vapautumisensa jälkeen selvitä normaalissa yhteiskunnassa rikollista elämäntapaa jatkamatta. Täytäntöönpanon järjestämistä ohjaa toisaalta vahvasti myös eri osapuolten turvallisuusnäkökohdat. Viranomaisilla on velvollisuus järjestää täytäntöönpano niin, että vankien, vankilan henkilökunnan ja yhteiskunnan turvallisuus huomioidaan. Tutkielmassa tarkastellaankin sitä, miten vankien oikeudet ja täytäntöönpanon tavoitteet toteutuvat ympäristössä, jossa osa vangeista pyrkii jatkamaan rikollista toimintaa myös vankilan sisällä. Tutkielmassa tarkastellaan erityisesti järjestäytyneiden rikollisryhmien asemaa ja vaikutusta Suomen vankiloissa, sekä näiden ryhmien toimintaan liittyvää huumausaine- ja väkivaltarikollisuutta. Ilmiöllä on suuria haitallisia vaikutuksia, ja sitä pyritäänkin monin keinoin torjumaan. Tässä tutkielmassa keskitytään ensisijaisesti ilmiön ennaltaehkäisemiseen, eli järjestäytyneiden rikollisryhmien toimintaedellytysten heikentämiseen erinäisten toimenpiteiden avulla. Tutkielmassa sekä selvitetään yksityiskohtaisesti relevanttien säännösten sisältöä, että arvioidaan säännösten soveltamista ja toteutumista käytännössä. Tutkielmassa yhdistyvät erilaiset menetelmät ja lähestymistavat, ja koska aihe on ollut tutkimuksentekohetkellä varsin ajankohtainen, lähdeaineistona on voitu hyödyntää perinteisten oikeuslähteiden lisäksi täydentävästi myös muuta monipuolista aineistoa. Vaikka tutkielma varsinaisesti keskittyy Suomen tilanteen ja lainsäädännön tarkasteluun, ei myöskään kansainvälinen näkökulma jää huomioimatta. Tutkielman keskeisiä havaintoja ja johtopäätöksiä olivat, että lainsäädännössä tulisi läpinäkyvämmin arvioida rajoitusten vaikutusta niiden kohteena olevien vankien näkökulmasta, että viranomaisten olisi syytä aktiivisesti pyrkiä minimoimaan rajoitusten kohteena oleville vangeille aiheutuvia haittavaikutuksia, ja että vankien oikeusturvan sekä toiminnan läpinäkyvyyden parantamiseksi viranomaisten olisi syytä kiinnittää huomiota tekemiensä ratkaisuiden perustelemiseen sekä hyvään hallintoon muutoinkin.