Browsing by Subject "julkinen hallintotehtävä"

Tiivistelmä – Referat – Abstract Riittävien terveyspalvelujen järjestäminen on julkisen vallan perustuslakiin palautuva velvollisuus, jota tarkennetaan tavallisella lainsäädännöllä. Yleisesti ottaen hallinnon tehtävissä on enenevissä määrin kysymys erilaisten julkisten palvelujen tuotannosta. Näitä palveluita on toisaalta jo pitkään annettu sopimuksin yksityisen hoidettavaksi. Perustuslakiuudistuksen yhteydessä perustuslakiin säädettiin uusi 124 §, jolla pyritään varmistamaan oikeusvaltiollisten periaatteiden noudattaminen annettaessa julkisia hallintotehtäviä muulle kuin viranomaiselle. Tutkin somaattista terveydenhuoltoa julkisena hallintotehtävänä. Erityisesti tarkastelen sitä, käytetäänkö somaattisessa terveydenhuollossa julkista valtaa ja jos käytetään, onko julkisen vallan käyttö merkittävää. Tutkimus rajautuu pääosin koskemaan potilaan hoitoprosessin osia; hoitoon ottamista, hoitopäätöksiä ja hoitotoimenpiteitä. On esitetty, että terveyspalveluiden osalta ainoastaan järjestämisvelvollisuuteen liittyvä hallinnollinen päätöksenteko olisi luettavissa julkiseksi hallintotehtäväksi, kun taas palvelujen tuottaminen olisi kokonaisuudessaan julkisen hallintotehtävän käsitteen ulkopuolella. Laajemmassa tulkinnassa esimerkiksi hoitoon ottaminen ja muut hoitopäätökset olisivat julkisia hallintotehtäviä, mutta varsinaiset hoitotoimenpiteet eivät. Somaattisella terveydenhuollolla on kuitenkin niin kiinteä yhteys lakien toimeenpanoon ja yksilön oikeuksia ja etuja koskevaan päätöksentekoon, että se tulisi kokonaisuudessaan katsoa julkiseksi hallintotehtäväksi. Potilaan hoitoon ottaminen sekä hoitopäätökset ovat lakiin perustuvia lääkärin päätöksiä, joilla päätetään yksilön oikeudesta tai edusta. Kyseisillä päätöksillä on myös merkittäviä perusoikeuskytkentöjä. Päätökset ovat osa lääkärin kliinistä autonomiaa, joten potilaalla ei ole esimerkiksi oikeutta vaatia tiettyä hoitoa. Erityisesti hoitoon ottamiseen liittyy priorisoinnin kautta muiden terveydenhoidon kannalta olennaisten perusoikeuksien lisäksi yhdenvertaisuusperiaate ja syrjinnän kielto. Hoitoprosessin aikana julkisessa terveydenhuollossa tehtävät lakiin perustuvat päätökset täyttävät siis julkisen vallan käytön tunnusmerkistön. Potilaan itsemääräämisoikeuden on kuitenkin katsottu poistavan näistä päätöksistä julkisen vallan käytön näkökulmasta olennaisen yksipuolisuuden elementin. Somaattisessa terveydenhuollossa hoidetaan säännönmukaisesti potilaita, jotka eivät pysty oikeudellisesti pätevällä tavalla antamaan suostumustaan hoitoon. Jo päätöstä siitä, ettei potilas ole kykenevä käyttämään itsemääräämisoikeuttaan, voidaan pitää merkittävänä perusoikeuksia koskevana vallankäyttönä. Erityisesti, jos potilasta hoidetaan potilaan asemasta ja oikeuksista annetun lain 9.4 §:n nojalla, jolloin edustajan ja läheisten suostumusta ei tietyin edellytyksin tarvita, päätöksenteko perustuu laajemmin lääkärin kliiniseen autonomiaan ja näin ollen päätöksen yksipuolisuus korostuu. Somaattisen potilaan hoidossa käytetään merkittävää julkista valtaa silloin, kun potilaan somaattista sairautta on mahdollista hoitaa tahdosta riippumatta terveydenhuollon lainsäädäntöön perustuvan toimivallan nojalla. Rajoitustoimenpiteiden käytöstä somaattisessa terveydenhuollossa ei ole säädöksiä potilaslaissa. Rajoitustoimenpiteiden oikeuttamisperusteeksi on katsottu rikosoikeudellinen pakkotila esimerkiksi silloin, kun ne ovat välttämättömiä potilaan terveyden ja turvallisuuden suojelemiseksi. Rajoitustoimenpiteet tarkoittavat olennaista puuttumista potilaan henkilökohtaiseen koskemattomuuteen ja ne saattavat liittyä samaan perusoikeuteen sisältyvään pakolla tehtävien lääketieteellisten toimenpiteiden kieltoon. Todennäköisesti rajoitustoimenpiteisiin joudutaan turvautumaan juuri sellaisten potilaiden kohdalla, jotka eivät pysty päättämään hoidostaan. Näin ollen tällaisten potilaiden hoitoon liittyy merkittävää julkisen vallan käyttöä, joten tällaisen potilaan hoitoon ottamisesta ja hoidosta päättäminen tulee tehdä virkasuhteessa.

Tutkielma käsittelee biopolttoaineiden kestävyyskriteerisääntelyä. Kestävyyskriteerisääntelyn soveltamisala laajenee uudelleenlaaditun uusiutuvan energian direktiivin ((EU) 2018/2001, RED II) myötä. EU:n jäsenvaltioiden on saatettava direktiivin säännökset kansallisesti voimaan 30.6.2021 mennessä. Soveltamisalan laajenemisen vaikutuksia tarkastellaan yhtäältä biokaasualan sääntely-ympäristön ja toisaalta kestävyysjärjestelmän todentajan kannalta. Kasvihuonekaasupäästöjen vähentäminen on Euroopan unionin energia- ja ilmastopolitiikan suuri haaste. Fossiilisten polttoaineiden korvaaminen biopolttoaineilla on yksi keino päästöjen vähentämiseen. Biopolttoaineiden tuottamiseen liittyy kuitenkin paljon kestävyyshaasteita, sillä niiden laajamittainen tuotanto aiheuttaa muun muassa metsien hiilinielujen pienenemistä ja biodiversiteetin katoa. Uusiutuvan energian direktiivissä säädetään kestävyyskriteereistä, joiden täyttyminen toiminnanharjoittajan tulee osoittaa, jotta sen tuottama tai jakelema biopolttoaine voidaan luokitella kestäväksi. Kestävyyskriteerit koostuvat kasvihuonekaasupäästöjen vähenemään ja biomassan alkuperään liittyvistä kriteereistä. Kestävyyskriteerien täyttäminen on edellytyksenä sille, että biopolttoaineen tuotannolle voidaan myöntää uusiutuvan energian tukemiseen tarkoitettuja valtionavustuksia, sekä sille, että biopolttoaineet voidaan laskea mukaan RED II -direktiivissä määriteltyyn uusiutuvan energian lisäämistavoitteeseen. Lisäämistavoite asetetaan direktiivin 3(1) artiklassa, jonka mukaan uusiutuvan energian osuuden on oltava vähintään 32 prosenttia EU:n energian kokonaisloppukulutuksesta vuoteen 2030 mennessä. Biokaasu on kaasumainen biomassapolttoaine, jota voidaan käyttää liikenteen polttoaineena sekä sähkö-, lämmitys- ja jäähdytysenergian tuottamiseen. RED II -direktiivin kansallisen voimaantulon myötä polttoaineena käytettävän jalostetun biokaasun ohella myös biokaasulla tuotetun sähkö-, lämmitys- ja jäähdytysenergian on täytettävä kestävyyskriteerit tuotantolaitoksissa, joiden kokonaislämpöteho on yli 2 MW. Toiminnanharjoittaja voi osoittaa kestävyyskriteerien täyttymisen kansallisen viranomaisen ylläpitämän järjestelmän tai Euroopan komission hyväksymän vapaaehtoisen järjestelmän kautta. Kestävyysjärjestelmän todentaja on delegoitua julkista valtaa käyttävä yksityinen toimija, jonka suorittama auditointi eli todentaminen on edellytys toiminnanharjoittajan kestävyysjärjestelmän hyväksymiselle. Suomen kansallisessa kestävyysjärjestelmässä toimivat todentajat hyväksyy ja niitä valvoo Energiavirasto. Vapaaehtoisissa sertifiointijärjestelmissä toimivat todentajat hyväksyy Euroopan komissio. Biokaasualan näkökulmasta tutkielman tavoitteena on selvittää, miten soveltamisalan laajeneminen vaikuttaa alan sääntely-ympäristöön. Lisäksi arvioidaan, miten soveltamisalan laajeneminen toteuttaa vertailun mittareiksi valittuja direktiivin tavoitteita, uusiutuvan energian lisäämistavoitetta ja kiertotalouden periaatteiden huomioimista. Kestävyysjärjestelmän todentajan osalta tavoitteena on systematisoida todentajan oikeudellista roolia sekä arvioida, miten kestävyyskriteerisääntelyn soveltamisalan laajeneminen vaikuttaa todentajan asemaan. Työn pääasiallinen metodi on sääntelyteoreettinen, ja täydentävänä metodina käytetään lainoppia. Todentajan roolin tarkastelussa hyödynnetään new governance -viitekehystä. Biokaasun sääntely-ympäristöön liittyen työn johtopäätöksenä on, että kestävyyskriteerisääntelyn laajeneminen todennäköisesti lisää toiminnanharjoittajiin kohdistuvaa hallinnollista taakkaa. Biokaasualan keskeiset sääntelytarpeet eivät kuitenkaan liity raaka-aineen kestävyyteen vaan biokaasun tuotannon taloudelliseen kannattavuuteen. Taloudellisen kannattavuuden tukeminen on avain siihen, että uusiutuvan energian lisäämistavoite ja kiertotalouden periaatteiden huomioiminen voivat toteutua tehokkaasti biokaasualan kontekstissa. Kestävyysjärjestelmän todentajiin liittyen työn johtopäätöksenä on, että todentajalla on merkittävä rooli kestävyyskriteerisääntelyn toimeenpanossa. Toimiessaan Suomen kansallisessa järjestelmässä todentaja hoitaa julkisia hallintotehtäviä, jotka voidaan hahmottaa yhdistelmäksi valvontatehtäviä ja teknistä tarkastamista. Julkisen hallintotehtävän asianmukaisen hoidon varmistaminen edellyttää riittäviä resursseja todentajia valvovalta viranomaiselta, Energiavirastolta. New governance -viitekehyksessä todentaminen voidaan hahmottaa yhteissääntelyn muotona, jossa yksityinen toimija osallistuu sääntelyn sisällön tosiasialliseen määrittelyyn lainsäätäjän ohella. Kestävyyskriteerisääntelyn soveltamisalan laajeneminen vahvistaa todentajan asemaa edelleen.