Browsing by Subject "julkisen vallan käyttö"

Tiivistelmä – Referat – Abstract Riittävien terveyspalvelujen järjestäminen on julkisen vallan perustuslakiin palautuva velvollisuus, jota tarkennetaan tavallisella lainsäädännöllä. Yleisesti ottaen hallinnon tehtävissä on enenevissä määrin kysymys erilaisten julkisten palvelujen tuotannosta. Näitä palveluita on toisaalta jo pitkään annettu sopimuksin yksityisen hoidettavaksi. Perustuslakiuudistuksen yhteydessä perustuslakiin säädettiin uusi 124 §, jolla pyritään varmistamaan oikeusvaltiollisten periaatteiden noudattaminen annettaessa julkisia hallintotehtäviä muulle kuin viranomaiselle. Tutkin somaattista terveydenhuoltoa julkisena hallintotehtävänä. Erityisesti tarkastelen sitä, käytetäänkö somaattisessa terveydenhuollossa julkista valtaa ja jos käytetään, onko julkisen vallan käyttö merkittävää. Tutkimus rajautuu pääosin koskemaan potilaan hoitoprosessin osia; hoitoon ottamista, hoitopäätöksiä ja hoitotoimenpiteitä. On esitetty, että terveyspalveluiden osalta ainoastaan järjestämisvelvollisuuteen liittyvä hallinnollinen päätöksenteko olisi luettavissa julkiseksi hallintotehtäväksi, kun taas palvelujen tuottaminen olisi kokonaisuudessaan julkisen hallintotehtävän käsitteen ulkopuolella. Laajemmassa tulkinnassa esimerkiksi hoitoon ottaminen ja muut hoitopäätökset olisivat julkisia hallintotehtäviä, mutta varsinaiset hoitotoimenpiteet eivät. Somaattisella terveydenhuollolla on kuitenkin niin kiinteä yhteys lakien toimeenpanoon ja yksilön oikeuksia ja etuja koskevaan päätöksentekoon, että se tulisi kokonaisuudessaan katsoa julkiseksi hallintotehtäväksi. Potilaan hoitoon ottaminen sekä hoitopäätökset ovat lakiin perustuvia lääkärin päätöksiä, joilla päätetään yksilön oikeudesta tai edusta. Kyseisillä päätöksillä on myös merkittäviä perusoikeuskytkentöjä. Päätökset ovat osa lääkärin kliinistä autonomiaa, joten potilaalla ei ole esimerkiksi oikeutta vaatia tiettyä hoitoa. Erityisesti hoitoon ottamiseen liittyy priorisoinnin kautta muiden terveydenhoidon kannalta olennaisten perusoikeuksien lisäksi yhdenvertaisuusperiaate ja syrjinnän kielto. Hoitoprosessin aikana julkisessa terveydenhuollossa tehtävät lakiin perustuvat päätökset täyttävät siis julkisen vallan käytön tunnusmerkistön. Potilaan itsemääräämisoikeuden on kuitenkin katsottu poistavan näistä päätöksistä julkisen vallan käytön näkökulmasta olennaisen yksipuolisuuden elementin. Somaattisessa terveydenhuollossa hoidetaan säännönmukaisesti potilaita, jotka eivät pysty oikeudellisesti pätevällä tavalla antamaan suostumustaan hoitoon. Jo päätöstä siitä, ettei potilas ole kykenevä käyttämään itsemääräämisoikeuttaan, voidaan pitää merkittävänä perusoikeuksia koskevana vallankäyttönä. Erityisesti, jos potilasta hoidetaan potilaan asemasta ja oikeuksista annetun lain 9.4 §:n nojalla, jolloin edustajan ja läheisten suostumusta ei tietyin edellytyksin tarvita, päätöksenteko perustuu laajemmin lääkärin kliiniseen autonomiaan ja näin ollen päätöksen yksipuolisuus korostuu. Somaattisen potilaan hoidossa käytetään merkittävää julkista valtaa silloin, kun potilaan somaattista sairautta on mahdollista hoitaa tahdosta riippumatta terveydenhuollon lainsäädäntöön perustuvan toimivallan nojalla. Rajoitustoimenpiteiden käytöstä somaattisessa terveydenhuollossa ei ole säädöksiä potilaslaissa. Rajoitustoimenpiteiden oikeuttamisperusteeksi on katsottu rikosoikeudellinen pakkotila esimerkiksi silloin, kun ne ovat välttämättömiä potilaan terveyden ja turvallisuuden suojelemiseksi. Rajoitustoimenpiteet tarkoittavat olennaista puuttumista potilaan henkilökohtaiseen koskemattomuuteen ja ne saattavat liittyä samaan perusoikeuteen sisältyvään pakolla tehtävien lääketieteellisten toimenpiteiden kieltoon. Todennäköisesti rajoitustoimenpiteisiin joudutaan turvautumaan juuri sellaisten potilaiden kohdalla, jotka eivät pysty päättämään hoidostaan. Näin ollen tällaisten potilaiden hoitoon liittyy merkittävää julkisen vallan käyttöä, joten tällaisen potilaan hoitoon ottamisesta ja hoidosta päättäminen tulee tehdä virkasuhteessa.

Tutkielmassa tarkastellaan kysymystä siitä, millä perusteilla julkisyhteisö voi joutua korvausvastuuseen viranomaisen antaman virheellisen neuvonnan tai neuvonnan laiminlyönnin aiheuttamasta vahingosta. Tutkielman alussa on selvitetty, miten laajaa ja täsmällistä neuvontaa viranomaiselta voidaan edellyttää. Tämän jälkeen tutkielmassa arvioidaan neuvonnan luonnetta julkisen vallan käyttönä. Kysymystä voidaan pitää erityisen keskeisenä, koska virheellisestä tai puutteellisesta neuvonnasta aiheutuneet vahingot korvataan vahingonkorvauslain mukaan pääsääntöisesti vain silloin, kun neuvontaa voidaan pitää julkisen vallan käyttönä. Tutkielmassa käsitellään myös vahingonkorvausvastuun yleisiä edellytyksiä ja arvioidaan niitä suhteessa neuvonnan virheellisyyteen ja laiminlyöntiin. Tutkimuksen kohteena on ollut erityisesti vahingonkorvauslain 3:2.2, jonka osalta tutkielmassa on päädytty siihen, että säännös ei nosta julkisyhteisön tuottamuskynnystä. Aihetta on tarkastelu myös luottamuksensuojaperiaatteen näkökulmasta. Tutkielmassa on selvitetty, että luottamuksensuojaperiaate olisi perusteltua ottaa nykyistä enemmän huomioon arvioitaessa virheelliseen tai puutteelliseen neuvontaan perustuvaa korvausvastuuta. Nykyisen oikeustilan käsittelyn lisäksi tutkielmassa tarkastellaan aiheeseen liittyviä lainsäädäntöehdotuksia, joita on esitetty vuonna 2023 julkaistussa oikeusministeriön työryhmän mietinnössä. Mietinnössä on ehdotettu muun muassa informaatiovirhettä koskevaa erillistä säännöstä sekä vahingonkorvauslain 3:2.2:n kumoamista. Tutkielmassa on päädytty toteamaan, että ehdotukset osin kodifioisivat nykyistä käytäntöä lainsäädäntöön ja selkeyttäisivät huomattavasti julkisyhteisön korvausvastuun perusteita. Ehdotuksia voidaan pitää hyvin perusteltuina myös yhtenäisen korvauskäytännön ja hyvän hallinnon edellytysten toteutumisen näkökulmasta.