Browsing by Subject "kaavoitus"

Kaupungistuvien kuntien kaupunkisuunnittelussa pyritään lähtökohtaisesti vastaamaan kasvavan väestömäärän tarpeisiin tiivistämällä kaupunkirakennetta täydennysrakentamisella. Tämä uhkaa kaupunkiympäristön viherrakennetta, jolla on sekä luonnon että ihmisten hyvinvoinnin kannalta useita hyötyjä. Tutkielman aiheena on tähän liittyen tarkastella maankäyttö- ja rakennuslain (MRL) 9 luvun sääntelyyn perustuvaa kansallista kaupunkipuistoa kaupunkiympäristön viherrakennetta turvaavana sääntelykeinona kaupunkisuunnittelussa. Tutkielmassa käytetään metodina pääasiassa käytännöllistä lainoppia. Ensimmäinen tutkimuskysymys koskee oikeudellisia edellytyksiä ja reunaehtoja viherrakenteen osoittamiseksi kaupunkipuistoon, joista säädetään MRL 68 §:ssä. Lainkohta on tutkielmassa systematisoitu jakautuvan sisällöllisiin, kaavoituksellisiin sekä maanomistuksellisiin edellytyksiin. Sisällöllisten edellytysten nojalla viherrakenteen tulee lähtökohtaisesti sijaita kaupunkimaisessa ympäristössä sekä sisältää taikka välillisesti toteuttaa puiston perustamistarkoitusta tukevia arvoja, kuten luonnon monimuotoisuuden säilyttämistä. Kaavoituksellisten edellytysten nojalla viherrakenteen tulee olla kaavassa osoitettuna puiston tarkoituksen kannalta sopivaan käyttöön, kuten puistoksi tai virkistys- tai suojelualueeksi. Maanomistuksellisten edellytysten nojalla puistoon voidaan osoittaa julkisyhteisön omistamaa sekä tietyin edellytyksin myös yksityisomisteista viherrakennetta. Toinen tutkimuskysymys koskee niitä oikeudellisia tekijöitä, joihin kansallisen kaupunkipuiston viherrakennetta turvaava oikeusvaikutus perustuu, ml. mahdolliset muutostilanteet. Vastauksena todetaan, että puiston viherrakennetta turvaava oikeusvaikutus perustuu yksin puistoa koskeviin MRL 70 §:n määräyksiin, joita ovat puiston perustamispäätökseen otettavat sekä hoito- ja käyttösuunnitelmassa annettavat määräykset. Ilman määräyksillä luotua viherrakennetta turvaavaa oikeusvaikutusta kansallinen kaupunkipuisto ei sääntelykeinona turvaa puistoon osoitetun viherrakenteen säilyttämistä kaupunkisuunnittelussa. Muutostilanteiden, kuten aluerajauksen supistamisen ja laajentamisen osalta puiston viherrakennetta turvaavan oikeusvaikutuksen heikentämisen ja vahvistamisen todetaan sääntelyn bottom-up-luonteen vuoksi riippuvan olennaisesti kunnan päätöksistä. Kolmantena tutkimuskysymyksenä on lainopillisten de lege lata tutkimustulosten perusteella arvioida uutta kaavoitus- ja rakentamislakia (KRL) koskien sääntelyn kehittämistarpeita kaupunkipuiston viherrakennetta turvaavan oikeusvaikutuksen näkökulmasta. Vastauksena kysymykseen esitetään esimerkiksi viherrakenteen laajuuden ja eheyden lisäämistä sisällöllisiin edellytyksiin sekä puiston laajentamismahdollisuuden osoittavan nimenomaisen kirjauksen lisäämistä KRL:iin. Tutkielman de lege ferenda tulkintasuositukset selkeyttäisivät sääntelyn soveltamista sekä parantaisivat bottom-up-luonteisen sääntelyn informatiivisuutta ja siten mahdollisesti myös tehostaisivat sääntelyn tavoitteiden, kuten kaupunkiympäristöjen laajojen viheraluekokonaisuuksien säilyttämisen turvaamisen toteutumista kaupunkisuunnittelussa.

Metsät ovat alueita, joiden käytössä yhdistyvät useat erilaiset tavoitteet. Ne voidaan jakaa karkeasti taloudellisiin, ekologisiin ja sosiaalisiin tavoitteisiin. Metsien hoidon ja käytön tulee olla näistä kaikista lähtökohdista käsin kestävää. Tavoitteista puolestaan on johdettavissa eri osa-alueille suuntautuvia, metsiin kohdistuvia arvoja. Monimuotoisuuden nimissä on tärkeää ottaa huomioon sen säilyttämistavoite mahdollisimman laajasti kaikessa luonnonvarojen käyttöä sekä ympäristön muuttamista koskevassa päätöksenteossa. Siksi on katsottu tärkeäksi, että on olemassa sääntelykeinoja erilaisten monimuotoisuutta uhkaavien tekijöiden ja syiden hallintaan. Metsät ovat laajasti kaavoituksen piirissä ja sen myötä metsäalueita koskevaa sääntelyä löytyy metsälain lisäksi maankäyttö- ja rakennuslaista (MRL 132/1999). Metsissä tehtäviä toimenpiteitä sääntelee siten monessa tapauksessa MRL 128 §:n mukainen maisematyölupa, jolla valvotaan ennakolta metsäalueisiin kohdistuvaa ja maisemaa muuttavaa toimintaa. Maisematyölupa saa perusilmaisunsa lainsäädännössä, mutta sitä koskeva sääntely on kirjoitettu eräiltä osin hyvin väljästi. Maisematyölupaa edellyttävien toimenpiteiden alaraja on vedetty MRL 128.2 §:n mukaisiin vaikutuksiltaan vähäisiin toimenpiteisiin, joiden osalta käytännön viranomaistoiminnassa tapahtuva rajanveto on vähintäänkin häilyvä ja käsitteelle on annettu eri tahoilla hyvin erisisältöisiä merkityksiä. Lainsäädäntö kaipaa tältä osin selvennystä ja systematisointia. Tämän tutkimuksen tavoitteena on selvittää MRL 128.2 §:n mukaiselle vaikutuksiltaan vähäiselle toimenpiteelle annettua merkityssisältöä niin lainsäädännön ja lain esitöiden, oikeuskäytännön, oikeuskirjallisuuden kuin viranomaistoiminnassa tehtyjen tulkintalinjojen kautta. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää ensinnäkin, onko yksiselitteisen sisällön antaminen käsitteelle ”vaikutuksiltaan vähäinen toimenpide” ylipäätään mahdollista, saati järkevää. Tämän lisäksi pyrin antamaan oikeudellisesti perustellun tulkintasuosituksen siihen, millä tavalla ilmaus ”vaikutuksiltaan vähäinen toimenpide” tulee ymmärtää sovellettaessa MRL 128.2 §:a. Tarkastelu on rajattu koskemaan metsiä ja puustoisia alueita koskevia toimenpiteitä. Tutkimus on metodiikaltaan lainopillinen tutkimus. Tarkastelen pääasiassa käytännöllisen lainopin keinoin MRL 128.2 §:n mukaista käsitettä ”vaikutuksiltaan vähäinen toimenpide”. Tarkastelen oikeuskirjallisuutta, lain esitöitä sekä tuomioistuinratkaisuja ja pyrin näiden tulkinnan avulla selvittämään, millainen merkityssisältö käsitteelle ”vaikutuksiltaan vähäinen toimenpide” tulisi maankäyttö- ja rakennuslakia soveltaessa antaa. Lisäksi nojaudun teoreettisen lainopin keinoihin pyrkiessäni systematisoinnin avulla jäsentelemään voimassa olevaa oikeutta. Se, millainen toimenpide katsotaan vaikutuksiltaan vähäiseksi, on voimakkaasti riippuvainen muun muassa alueen erityispiirteistä, alueella voimassa olevasta kaavasta, kaavaan sisällytetyistä kaavamääräyksistä, alueella mahdollisesti olevista virkistyskäyttö- tai muista maisema-arvoista sekä tietenkin itse toimenpiteestä. Yksiselitteistä tai yleispätevää määritelmää vaikutuksiltaan vähäiselle toimenpiteelle on siten vaikeaa antaa. Käytännön viranomaistoiminnassa on kuitenkin katsottu, että monilla kaavatasoilla normaalit metsänhoidolliset toimenpiteet, kuten taimikonhoito ja harvennushakkuut olisivat maisematyölupakynnyksen alittavia toimenpiteitä. Voimakkaampien toimenpiteiden osalta, kuten avohakkuut ja maanmuokkaus, lupakynnys varsin yleisesti ylittyy. Oikeuskäytännön linjauksen mukaan maisematyöluvan tarpeen määrittää alueen kaavamääräykset, eikä niinkään toimenpiteen vaikutus tai suhde alueen käyttötarkoitukseen. Ainoa yksiselitteinen ja suhteellisen selkeä näkemys, joka saa tukea niin oikeuskirjallisuudesta kuin maankäyttö- ja rakennuslain esitöistä on, että asemakaava-alueilla sellaisten yksittäisten puiden poisto, jotka eivät ole maisemallisesti erityisen erottuvia, voidaan tulkita lain tarkoittamassa mielessä vaikutuksiltaan vähäiseksi toimenpiteeksi. Kovin laajasti käsitteelle ei kuitenkaan ole mahdollista antaa tarkkaa merkityssisältöä ja tapauskohtainen harkinta tulee säilyttää olemassaan vaikutuksiltaan vähäisten toimenpiteiden arvioinnin osalta. On kuitenkin syytä pohtia, onko metsäalueen suojelu maiseman muutokselta tarkoituksenmukaista, kun metsämaisema muuttuu joka tapauksessa luonnon omien prosessien myötä ilman ihmisen vaikutustakin.