Browsing by Subject "kriminaalipolitiikka"

Tutkielmassa tarkastelen sitä, millaisia ongelmia alipalkkaukseen puuttumiseen liittyy voimassaolevassa oikeustilassa ja millaiset kriminaalipoliittiset ratkaisut näihin ongelmiin olisivat hyväksyttäviä ja tehokkaita. Tutkimusongelman taustalla on yhteiskunnallisessa keskustelussa toistuvasti esitetty vaatimus alipalkkauksen kriminalisoimisesta yleisellä tasolla. Tutkielmassa käsittelen alipalkkauksen yleisen kriminalisoinnin edellytyksiä, toimivuutta ja hyväksyttävyyttä. Tutkielma on sidottu rikosoikeudellisen kriminalisointiteorian viitekehykseen, ja punnitsen alipalkkauksen yleisen kriminalisoinnin vaatimusta kriminalisointiperiaatteita vasten. Lähtökohtana tutkielmassa on rationaalinen ja humaani rikosoikeudellinen järjestelmä, jossa kriminalisointien on täytettävä kriminalisointiperiaatteista johdettavat edellytykset ollakseen hyväksyttäviä. Toisena teoreettisena viitekehyksenä tutkielmassa on Access to Justice -teoria, joka korostaa oikeuden tosiasiallisen saatavuuden merkitystä. Tutkielmassa pyrin selvittämään sitä, millaiset kriminaalipoliittiset ja muut lainsäädännölliset ratkaisut olisivat mahdollisimman toimivia ja hyväksyttäviä alipalkkaukseen puuttumisen parantamiseksi. Alipalkkaus liittyy työvoiman yleisempään hyväksikäyttöön, jonka ilmenemismuodoista vakavimmat on kriminalisoitu voimassaolevassa oikeustilassa. Työvoiman hyväksikäyttö muodostaa eräänlaisen jatkumon, jonka vakavimpia muotoja ovat esimerkiksi ihmiskauppa ja kiskonnantapainen työsyrjintä. Jatkumon toisessa päässä on lievempiä hyväksikäytön muotoja, joita voi esiintyä myös ihmisarvoisessa työssä. Alipalkkaus on useimmiten läsnä kaikessa työvoiman hyväksikäytössä, mutta sellainen vakavia tapauksia lievempi alipalkkaus, joka ei täytä mitään tiettyä rikostunnusmerkistöä, luokitellaan tällä hetkellä yksityisoikeudelliseksi riita-asiaksi. Työvoiman hyväksikäyttö on monin paikoin piilorikollisuutta ja siihen puuttuminen on osoittautunut haasteelliseksi. Ongelmia ilmenee viranomais- ja tuomioistuintasolla, mutta myös rikoslainsäädännössä voidaan havaita kehityskohtia. Alipalkattujen työntekijöiden näkökulmasta voimassaolevaan oikeustilaan liittyy huomattavia esteitä oikeuden saatavuudelle. Kun alipalkkauksen yleistä kriminalisointia tarkastellaan kriminalisointiperiaatteiden kautta, voidaan kuitenkin huomata, että uusi yleistason kriminalisointi ei ole välttämättä tarkoituksenmukaisin ratkaisu havaittuihin ongelmiin. Tutkielmassa esitän, että uuden, lievimmät alipalkkaustapaukset kattavan yleiskriminalisoinnin sijaan työvoiman hyväksikäytön sääntelyä tulisi tarkastella systemaattisesti kokonaisuutena ja harkita säännösten johdonmukaistamista ja hallittua laajentamista. Lisäksi työvoiman hyväksikäytön vastaista työtä on vahvistettava muillakin alueilla kuin rikoslainsäädännössä.

Kunniaan liittyvä väkivalta on ilmiönä poikkitieteellinen, mutta tutkielmassa aihetta tarkastellaan rikosoikeuden näkökulmasta. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, tulevatko kunniaan liittyvän väkivallan erityispiirteet riittävällä tavalla huomioiduiksi voimassa olevan rikoslain (39/1889) keinoin vai tulisiko rikoslakiin sisällyttää kunniaväkivaltaa koskevaa erityissääntelyä. Erityisesti tutkielmassa keskitytään kunniamotiivin huomioimiseen rangaistuksen mittaamisessa. Tutkimuskysymyksiin vastaamiseksi tutkielmassa hyödynnetään lainoppia sekä oikeusvertailevaa metodia. Tutkielmassa arvioidaan mahdollisia vaihtoehtoja kunniaan liittyvän väkivallan huomioimiseksi rikoslaissa. Lähtökohdaksi tutkielmassa esitetyille de lege ferenda -kannanotoille on valittu Ruotsin rikoslain (1962:700) kunniamotiivia koskeva koventamisperuste sekä kunniasortoa (hedersförtryck) koskeva kriminalisointi. Vastaavien säännösten mahdollisuutta Suomen rikoslakiin arvioidaan kriminalisointiperiaatteiden sekä muiden rikosoikeusjärjestelmän käytön edellytysten näkökulmasta. Keskeisenä lähdeaineistona tutkielmassa toimi oikeuskirjallisuus sekä Suomen ja Ruotsin kunniaan liittyvää väkivaltaa koskevat viranomaisselvitykset sekä lainvalmisteluaineisto. Tutkielmassa todetaan aineellisen rikosoikeudellisen sääntelyn kattavan pääsääntöisesti kunniaan liittyvän väkivallan muodot. Rangaistuksen mittaamisen yleisperiaatteen nojalla tuomarilla on mahdollisuus huomioida kunniamotiivi rangaistusta mitattaessa ankaroittavana seikkana. Epäselvää kuitenkin on, huomioidaanko kunniamotiivi rangaistusta mitattaessa itsenäisenä teon moitittavuutta lisäävänä seikkana vai onko kunniamotiivin vaikutus rangaistuksen mittaamisessa ainoastaan välillinen. Tutkielmassa esitetyistä vaihtoehdoista oikeasuhtaisimpana mahdollisuutena päädytään kriminalisointiperiaatteiden ja muiden rikosoikeuden käytön reunaehtojen valossa pitämään kunniamotiivia koskevaa koventamisperustetta. Tutkielmassa kuitenkin tiedostetaan motiivien arvottamisen haastavuus. Koventamisperusteen pääasiallinen vaikutus olisi motiivin moitittavuuden ilmentäminen sekä säännöksellä saavutettava kommunikatiivinen vaikutus. Kunniaväkivaltaan liittyvän mahdollisen rikosoikeudellisen erityissääntelyn kannalta haasteita aiheuttaa lisäksi erityisesti symbolisen rikosoikeuden kielto sekä kunniakäsitteen määritteleminen laillisuusperiaatteen sisältämän täsmällisyysvaatimuksen edellyttämällä tarkkuudella. Erityisesti huomioitava on myös ultima ratio -periaate, joka edellyttää rikosoikeuden käytöltä viimesijaisuutta. Kunniaväkivaltaan ei voida vastata yksinomaan rikosoikeudellisin keinoin, vaan siihen tehokas puuttuminen edellyttää muita yhteiskunnallisia keinoja, kuten kotouttamiseen ja viranomaisten kouluttamiseen liittyviä toimia.

Suomen rangaistusjärjestelmä koostuu useista erilaisista rangaistuslajeista, mutta kaikki niistä eivät ilmene RL 6:1:n mukaisesta luettelosta. RL 6:12 perusteisesta tuomitsematta jättämistä voidaan pitää yhtenä vähemmän tunnetuista rangaistuslajeista: tuomitsematta jättämisen voidaan katsoa käsitteellisesti olevan rangaistus, sillä tuomitsematta jättämiseen sisältyy aina syyllisyyden vahvistaminen. Rikos luetaan siis vastaajalle syyksi ilman, että aineellista rangaistusta määrätään. Tämänlainen aineeton rangaistus antaa tuomioistuimelle mahdollisuuden ilmaista tekijää kohtaan tietynlaisen moitteen. Tuomitsematta jätetty on lisäksi velvollinen korvaamaan aiheuttamansa vahingot, joten vastaaja ei kuitenkaan vapaudu vastuusta täysin. Aihetta on tutkittu suhteellisen vähän. Tämän tutkimuksen tavoitteena on tarkastella tuomitsematta jättämisen asemaa rikosoikeustieteellisessä kontekstissa ja ennen kaikkea empiirisen oikeustutkimuksen keinoin, keskittyen erityisesti RL 6:12:n mukaiseen soveltamiskäytäntöön eli tässä tapauksessa vuoden 2021 alioikeuksien tuomitsemattajättämisratkaisuihin. Tutkimuksessa pyritään ensin rakentamaan tuomitsematta jättämiselle teoreettinen viitekehys, jonka jälkeen empiirisessä osiossa tutkitaan tuomitsematta jättämisen käytännön soveltamista alioikeuksissa. Lopuksi empiirisen osion tuloksia tarkastellaan teoreettisista lähtökohdista käsin. Tutkimuksessa pyritään eksploratiivisesti aineiston ohjaamana tiedon hankkimiseen tästä vähän tutkitusta oikeudellisesta ilmiöstä. Tutkimus ei perustu ennalta määrättyihin hypoteeseihin. Empiirisessä osiossa tarkasteluun valikoituneesta 262 tuomiosta poimittiin 360 rikosta, joiden osalta rangaistus jätettiin tuomitsematta. Suurin osa tuomioista sisälsi siis vain yhden tuomitsematta jätetyn rikoksen, mutta noin joka neljännessä tuomiossa rikoksia oli useampia. Tuomitsematta jättämisen suhteellinen osuus on laskenut vuodesta 2009 vuoteen 2021 kaikissa rikostyypeissä ja kaikissa demografisissa ryhmissä. Rikostyypeittäin tarkasteltuna liikennerikokset olivat yleisimpiä rikoksia, mutta niitä jätettiin tuomitsematta suhteellisesti vähiten. Suhteellisesti useimmiten tuomitsematta jätettiin henkeen ja terveyteen kohdistuvia rikoksia ja määrällisesti taas omaisuusrikoksia. Ratkaisujen perusteluissa korostuivat vastaajan henkilöön liittyvät olosuhteet, kuten esimerkiksi terveydentila ja ikä. Tuomitsematta jättämisessä esiintyi alueellista vaihtelua, mutta tuomarin sukupuolella ei ollut vaikutusta ratkaisujen määriin. Tuomitsemattajättämisratkaisuja on tehty miesvastaajien kohdalla määrällisesti eniten, mutta tuomitsematta jättäminen on naisvastaajien osalta suhteellisesti yleisempää. Yksittäisten ryhmien osalta määrällisesti ja suhteellisesti eniten ratkaisuja tehtiin kuitenkin 15–17-vuotiaiden miesvastaajien kohdalla. Tutkimuksessa havaitaan, että RL 6:12:n mukaiset tuomitsemattajättämisperusteet voivat antaa tuomarille tarpeellista harkintavaltaa, mutta perusteet ovat sisällöllisesti jokseenkin epäselviä ja tuomitsematta jättämisen soveltaminen voi siten olla tuomareille haastavaa ja asianosaisten kannalta ennakoimatonta. Etenkin tuomitsematta jättämisen perusteluissa ilmenee puutteita alioikeuksissa. Huomioiden havaitut ongelmat tuomitsematta jättämisen käytännön soveltamisessa ja sen soveltamisen määrän runsas vähentyminen, lainsäätäjän olisi syytä arvioida tuomitsematta jättämisen asemaa toimenpiteistäluopumissäännösten systematiikassa ja kehittää sääntelyä.

Maisteritutkielmani aiheena on rikosoikeudellinen vastuuikäraja ja katujengirikollisuuden vaikutus sen alentamistarpeeseen. Tarkastelen ensin erityisesti vastuuikärajan perusteluita ja aikaisempaa keskustelua sen muutostarpeesta sekä nuorisorikollisuuden erityisasemaa rikosoikeudessa ja kriminaalipolitiikassa. Tutkin myös nuorten katujengirikollisuutta kansainvälisen tutkimustiedon valossa ja pohdin ilmiön vaikutuksia nuorisorikollisuuteen ja sen kautta rikosoikeudelliseen vastuuikärajaan. Rikosoikeudellisen vastuuikärajan asettamisesta lain tasolla 15 ikävuoteen on Suomessa kulunut aikaa jo yli sata vuotta. Ajoittain herää keskustelua sen muutostarpeista. 2000-luvun vaihteessa aiheesta tehtiin useampi lakialoite ikärajan laskemiseksi tai poistamiseksi kokonaan. Vastuuikärajaa ja sen muutostarpeita käsiteltiin yhdessä eri instituutioiden kanssa rikoslain kokonaisuudistuksen yhteydessä. Vielä tuolloin Suomeen ei ollut rantautunut nykymuodossaan nuorten katujengirikollisuus ilmiönä, mihin olisi ollut tarvetta reagoida tai ottaa kantaa. Tanskassa rikosoikeudellista vastuuikärajaa laskettiin 15 vuodesta 14 vuoteen vuonna 2010. Muutoksen vaikutuksesta nuorisorikollisuuteen on sen jälkeen tutkittu. Lopputuloksena nuorisorikollisuus ei vähentynyt – päinvastoin. Nuorten katujengit ovat ilmiönä Suomessa uusi. Ilmiö on ollut kansainvälisessä kirjallisuudessa tutkimuksen kohteena jo pitkään, etenkin Yhdysvalloissa. Nuorten katujengeihin liittyy alle 15-vuotiaita. Suomalaisessa julkisessa keskustelussa viitataan usein Ruotsin tilanteeseen ja siihen, ettei Suomessa kehitystä tulisi päästää kehitystä seuraamaan ruotsalaista kehitystä. Tarkastelemalla saatavilla olevaa kansainvälistä tutkimustietoa ja verraten sitä ruotsalaiseen tutkimustietoon, voidaan katujengien mekanismeissa todeta huomattavia yhtäläisyyksiä kansainväliseen tutkimustietoon. Näin ollen on perusteltua paneutua olemassa olevaan tietoon ja hyödyntää sitä pohdittaessa keinoja hidastaa kehityskulkua Suomessa. Tarkastelen myös haasteita, joita katujengirikollisuuteen liittyy. Keskustelun viivyttelyn voidaan todeta olevan ilmiöön vaikuttamisen ongelma, sillä se samalla vaikeuttaa nuoriin vaikuttamista tarpeeksi varhaisessa vaiheessa. Rikosoikeudellisten rangaistusten koventaminen ja muut kovat keinot nostetaan esille, jos pehmeämpiä preventiivisiä keinoja ei pystytä implementoimaan tarpeeksi ajoissa. Huoli kriminaalipolitiikan reaktiivisuudesta on usein kirjallisuudessa esitetty olevan epäsuotavaa. Tutkielmassa käsitellyn tiedon perusteella vaikuttaa siltä, että nuorten katujengirikollisuuteen reagoiminen tulisi vaatia erillisiä toimia. Ne keinot, joita tähän reagointiin voidaan valita, eivät kuitenkaan pelkisty vain koviin keinoihin. Loppupäätelmissäni tulen johtopäätökseen, jonka mukaan rikosoikeudellisen vastuuikärajan laskeminen ei ole toimenpide, johon pitäisi ryhtyä edes nuorten katujengirikollisuuden mahdollisesti lisääntyessä. Pohdin myös asioita, jotka kuitenkin voivat johtaa tämän keinon esilletuloon, mikäli ilmiöön ei reagoida tarpeeksi ajoissa muilla keinoilla.

Tutkielmassa tarkastellaan työntekijöihin kohdistuvaa niin sanottua maalittamista rikosoikeudessa. Maalittamista lähestytään kriminaalipoliittisesti orientoituneesta näkökulmasta, ja tutkielman keskeisimpänä tutkimuskysymyksenä on, onko sitä koskevalle rikosoikeudelliselle sääntelylle muutostarpeita. Maalittaminen on 2010-luvun lopussa lisääntynyt ilmiö, jossa työntekijöitä asetetaan vahingoittamistarkoituksessa maalitauluiksi erityisesti verkkoympäristössä. Maalittamisen tekotavat jaetaan tutkielmassa työntekijöiden kokemusten perusteella neljään yläkategoriaan: 1) vihaisan puheen levittäminen, 2) tietojen levittäminen, 3) seuraaminen ja fyysinen häirintä sekä 4) oikeussuojakeinoilla tai muilla vastaavilla keinoilla painostaminen. Tutkielmassa keskitytään erityisesti kahteen ensimmäiseen tekotapaan, sillä ne liittyvät keskeisimmin maalittamisen erityispiirteisiin, erityisesti sen joukkoistettuun luonteeseen ja verkkoympäristöön. Maalittamisella on vaikutuksia sen kohteena olevan työntekijän perusoikeuksiin, ja ainakin tiettyihin työntekijöihin kohdistuneena myös työnantajan toimintaan. Maalittamisella vaikutetaan mahdollisesti välillisesti myös muiden kuin maalittamisen kohteen perus- ja ihmisoikeuksiin sekä myös laajemmalla tasolla oikeusvaltion ja demokratian toimintaan. Toisaalta sekä kriminaalipoliittisesta että valtiosäännöllisestä näkökulmasta on tärkeää, ettei maalittajan perus- ja ihmisoikeutena turvattuun ja demokratian kulmakivenä pidettyyn sananvapauteen perusteettomasti puututa. Erityisen tärkeää on huomioida, että virkamiehien ja muiden julkisessa tai yhteiskunnallisesti merkittävässä asemassa toimivien työntekijöiden arvosteleminen voi kuulua sananvapauden ydinsisältöön, minkä osalta sananvapauden rajoittamisen suhteen tulee olla erityisen tarkkana. Maalittamisen kohde saa jo nykyään rikosoikeudellista suojaa esimerkiksi rikoslain 24 luvun 8-10 §:n yksityiselämää loukkaavaa tiedon levittämistä ja kunnianloukkausta sekä niiden törkeitä tekomuotoja koskevien säännösten, 25 luvun laitonta uhkausta ja vainoamista koskevien 7 ja 7 a §:n ja 17 luvun 1 §:n mukaisen julkista kehottamista rikokseen koskevan säännöksen osalta. Viranomaisiset saavat suojaa tietyiltä osin lisäksi rikoslain 16 luvun 1-3 §:n mukaisilla kriminalisoinneilla. Nykyisten kriminalisointien suhdetta maalittamiseen tulkitaan lainopollisen tutkimuksen avulla, missä erityisasemassa on vuosien 2017-2020 säännöksiä koskeva hovioikeuskäytäntö. Tutkielmassa osoitetaan, että nykyisissä kriminalisoinneissa on ongelmallista, ettei niillä voida kaikilta osin puuttua maalittamisilmiön eri oikeushyviä loukkaavaan, joikkoistettuun luonteeseen. Aukkoja on myös vakavan niin sanotun absoluuttisen vihaisan puheen osalta kriminalisoinneissa siltä osin, kun maalittamisessa epäsuorasti uhkaillaan sen kohdetta vakavilla rikoksilla tai uhataan niin, ettei uhkaus tule sen kohteen tietoon. Kyseinen puhe on maalittamisessa erityisen vahingollista, koska sillä voidaan kannustaa verkkoympäristössä muita toteuttamaan uhkailussa tarkoitettu rikos. Lisäksi rikosoikeudelliseen suojan toteutumiseen liittyvät syyteoikeuden sekä syyte- ja esitutkintakynnyksen haasteet heikentävät nykyisten kriminalisointien tosiasiallista tehokkuutta. Vaikka uudelle kriminalisoinnille on löydettävissä oikeushyvien suojelun periaatteen vaatimuksen täyttämiseksi monia, myös täsmällisesti määriteltävissä olevia oikeushyviä, kriminalisointiperiaatteista ultima ratio -periaate edellyttää rikosoikeuden käyttämistä viimesijaisena keinona. Maalittamista koskevaan joukkoistettuun ilmiöön sekä rikosoikeuden tehokkuuteen liittyviin näkökulmiin voidaan puuttua useilla yhteiskunnallisilla keinoilla, kuten kiinnittämällä huomiota työnantajan, verkkosivustojen ja -alustojen vastuuseen sekä itsesääntelymekanismeihin. Ultima ratio -periaatteen lisäksi myös rikosoikeudellinen laillisuusperiaate ja ihmisarvon loukkaamattomuuden periaate puoltavatkin, että maalittamisen kokonaisvaltaiseen kriminalisointiin ei vielä toistaiseksi ryhdyttäisi. Yhteiskunnallisilla keinoilla ei voida kuitenkaan puuttua oikeustilan kaikkiin ongelmakohtiin, ja näiltä osin tutkielmassa tullaan siihen johtopäätökseen, että myös rikoslakia koskevia muutoksia on syytä toteuttaa.

Tutkielmassa tarkastellaan vakavien rikosasioiden sovittelun tilaa Suomessa. Käsittelyssä on rikossovittelulain mukainen valtakunnallisesti organisoitu sovittelu sekä vasta kokeiluluontoisesti toteutettu jälkikäsittelymenettely. Vakavien rikosten sovittelu jakaa mielipiteitä lähinnä siksi, että menettely on vieras perinteisessä rankaisukeskeisessä oikeuskulttuurissamme, jossa rikoksesta seuraavalla rangaistuksella on myös vahva yleisestävä tehtävä rikollisuuden vähentämisessä. Vakavien rikosten sovittelun pelätään vievän pohjan rangaistusjärjestelmältä, vähättelevän uhrin asemaa ja toimivan vain rikoksen tekijän sielunhoitona. Lisäksi huolta aiheuttaa osapuolten oikeusturvan toteutuminen. Rikossovittelu ja jälkikäsittely pohjautuvat restoratiiviseen oikeuteen. Restoratiivinen oikeusajattelu ja restoratiiviset menettelyt perustuvat näkemykseen korjaavuudesta keskustelemisen kautta. Rikosoikeuden ja rikosseuraamusten keskiössä ei tällöin ole syyllistäminen tai rangaistukset, vaan asiantilan palauttaminen kaikille osapuolille mahdollisimman samanlaiseksi kuin se oli ennen rikosta. Tämä tapahtuu mahdollistamalla osapuolten keskinäinen aito ja luottamuksellinen vuoropuhelu, jossa huomioidaan tunteet, molemminpuolinen kunnioitus, tapauksen ainutlaatuisuus ja vahinkojen korvaaminen tulevaisuussuuntautuneisesti mutta kuitenkin moraalisen oppimisen kautta. Sekä lakisääteisessä rikossovittelussa että jälkikäsittelymenettelyn dialogissa on mukana turvallinen puolueeton sovittelija, jonka tehtävä on kuitenkin toissijainen osapuolten omaan aktiiviseen rooliin verrattuna. Tutkielmassa selvitetään, mitä aikaisempaa tutkimusta ja kirjallisuutta aiheesta on, miten vakavien rikosten sovittelu on Suomessa kehittynyt ja mitkä ovat niitä tekijöitä, jotka mahdollisesti estävät restoratiivisten menettelyjen laajemman hyödyntämisen. Restoratiivisen ideologian piirteitä peilataan rikossovittelun tavoitteisiin ja käytäntöihin seuraamusjärjestelmän eri vaiheissa. Ei ole selvää, että restoratiivisten arvojen pohjalta noussut rikossovittelu aina toteuttaisi näitä arvoja käytännössä. Rikossovittelulla on silti selkeästi annettavaa uhrien oikeuksien turvaamisessa. Restoratiivisten menettelyjen hyödyntäminen vakavien rikosten yhteydessä ei meillä tällä hetkellä tarkoita rangaistusten syrjäytymistä tai radikaaleja seuraamusjärjestelmän muutoksia. Kyse on näyttöön perustuvan humaanin kriminaalipolitiikan eteenpäin viemisestä. Viime vuosina erilaiset restoratiiviset menettelyt ovat yleistyneet myös muualla maailmalla, ja vakavien rikosten sovittelusta on yhä enemmän tutkimustuloksia. Aihe on ajankohtainen, ja tutkielman valossa Suomessa on todennäköisesti luvassa lainsäädäntömuutoksia tai vähintään erilaisia yhteistyömuotoja rikossovittelupalvelujen laajentamiseksi. Tutkielmaan on haastateltu rikossovittelun kehittämisestä vastaavaa oikeustieteen tohtori Henrik Elonheimoa Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselta sekä jälkikäsittelyhankkeesta vastaavaa psykologian tohtori Arja Konttilaa Rikosseuraamuslaitokselta.