Browsing by Subject "kriminalisointi"

Tutkielmassa tarkastelen avioliittoon pakottamisen rangaistavuutta nykylainsäädännössä suhteessa Istanbulin sopimuksen 37 artiklan pakkoavioliittojen kriminalisointivelvoitteeseen. Avioliittoon pakottamista ei ole kriminalisoitu rikoslaissa (39/1889) omana rikosnimikkeenään, mutta teko voi tulla rangaistavaksi ihmiskauppana (RL 25:3), törkeänä ihmiskauppana (RL 25:3 a) tai pakottamisena (RL 25:8). Tutkielman tarkoituksena on selvittää, tulisiko avioliittoon pakottaminen säätää erikseen rangaistavaksi rikoslaissa. Tutkielmassa käsitellään lisäksi yleisten kriminalisointiperiaatteiden asettamia edellytyksiä erilliskriminalisoinnin hyväksyttävyydelle. Tutkielmassa nykylainsäädännön riittävyyttä ja soveltuvuutta pakkoavioliittotapauksiin pyritään arvioimaan niiden esiintymiskontekstissa. Näin ollen erityistä huomiota on kiinnitetty niiden asemaan vakavana ihmisoikeusloukkauksena sekä kunniaan liittyvän väkivallan esiintymismuotona. Tutkielmassa lähestytään pakkoavioliittojen määrittelyn ja tunnistamisen haasteita korostamalla niiden yhteyttä yhteisölliseen sosiaaliseen kontrolliin. Tutkimusmenetelmänä hyödynnetään lainopin lisäksi piirteitä de lege ferenda -tutkimuksesta. Lisäksi tutkielmassa esitetään oikeusvertailevia näkökohtia, sillä avioliittoon pakottaminen on nimenomaisesti kriminalisoitu esimerkiksi Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa. Keskeisenä lähde-aineistona toimii Istanbulin sopimuksen valmisteluaineisto sekä sen täytäntöönpanoa valvovan asiantuntijaryhmän GREVIO:n julkaisemat arviointiraportit. Oikeustilaa tarkasteltaessa oikeuskirjallisuuden ohella merkittävinä lähteinä toimivat Ihmisoikeusliiton ja Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutin julkaisemat selvitykset aiheesta. Tutkielmassa havaitaan, että pakkoavioliittoihin sovellettavassa lainsäädännössä on puutteita. Tutkielmassa päädytäänkin siihen, että pakkoavioliittojen kriminalisointi Istanbulin sopimuksen edellyttämällä tavalla puhuu erilliskriminalisoinnin puolesta – vaikkei sopimuksen 37 artikla sitä edellytäkään. Samalla kuitenkin huomioidaan, että lainsäädännön asema yhteisöllisen väkivallan, kuten kunniaan liittyvän väkivallan ja avioliittoon pakottamisen torjumisessa on rajallinen. Tästä huolimatta erillissäännös nähdään tarpeelliseksi oikeustilan selkiyttämiseksi ja uhrien oikeuksien toteuttamiseksi. Tutkielmassa käsitellyt kriminalisointiperiaatteet eivät myöskään aseta estettä kriminalisoinnille.

Tämä tutkielma pyrkii esittelemään joitain potentiaalisia vastauksia oikeustieteilijöitä ja taloustieteilijöitä 1960-luvulta asti arveluttaneeseen kysymykseen siitä, mitä sisäpiirintiedon väärinkäyttökiellolla pyritään suojelemaan. Kriminalisoinnin suojeluobjekti eli sillä suojeltava oikeushyvä on sellainen yhteiskunnallinen arvo, joka oikeuttaa kansalaisten vapausoikeuksien rajoittamisen. Oikeushyvien suojelun periaate on yksi kriminalisointiperiaatteista, joita on pidetty rikosoikeuden käytettävyyttä rajoittavina ehtoina. Yhdysvaltalaisessa common law-oikeuden käytännössä kehittynyt sisäpiirintiedon väärinkäyttökielto ei ole erityisemmin altistunut kriminalisointiperiaatteiden testille. Alun perin kielto perustui ajatukseen yhtiöjohdosta yhtiön osakkeenomistajien etua edistävinä fidusiaareina. Näiden osakkeenomistajia paremman tietoisuuden hyödyntämistä osakkeenomistajilta arvopapereita hankittaessa pidettiin erityisesti johdon fidusiaarisen velvoitteen, eli osakkeenomistajien etujen edistämisen velvoitteen, vastaisena, mutta pian tämän luottamuksellisen suhteen pettämisen konstruktiota jouduttiin venyttämään kattamaan liikkeellelaskijan muitakin yhteistyökumppaneita. Tässä yhteydessä esitettiin erilaisia teorioita perustelemaan sisäpiirintiedon väärinkäytön vahingollisuutta, joka oikeuttaisi rikosvastuun ulottumaan selvästi sen kieltävän säännöksen sanamuotoa laajemmaksi. Kieltoa on eri aikoina pyritty perustelemaan erilaisilla näkemyksillä teon haitallisuudesta joko liikkeellelaskijalle, sisäpiiriläisten vastapuoliksi valikoituville sijoittajille tai sijoittajakollektiivin luottamukselle markkinoiden häiriöttömään toimintaan. Väärinkäyttökiellon valvonta on koettu erityisen tärkeäksi markkinoiden luottamuksen horjuessa silloinkin, kun luottamuksen horjuminen ei ole johtunut sisäpiiriläisten kaupankäynnistä. Erityisesti Euroopassa säännöksen perusteluihin on kiinnitetty kovin vähän huomiota, eikä kriminalisoinnin hyötyjä ja haittoja ole erityisen uskottavasti punnittu vastakkain. Voidaan väittää muiden maiden lähinnä matkineen yhdysvaltalaistyylistä sääntelyä pyrkimättä arvioimaan sen perusteluja. Sijoittajien luottamus on epämääräinen abstrakti oikeushyvä, joka johti suomalaista lainsoveltajaa harhaan 20 vuoden ajan kriminalisoinnin jälkeen, kunnes korkein oikeus linjasi ratkaisussa 2009:1 toisen kerran, ettei rikoksella ole yksityistä asianomistajaa. Euroopan unioni on harmonisoinut sisäpiirintiedon väärinkäytön rikosoikeudellista sääntelyä ankaroittaen kriminalisointia, mutta näidenkään kiristysten yhteydessä kukaan ei ole pysähtynyt perustelemaan, miksi sisäpiirintiedon väärinkäyttäminen olisi vahingollista sijoittajien luottamukselle, markkinoiden häiriöttömälle toiminnalle tai sijoittajien luottamukselle markkinoiden häiriöttömään toimintaan. Tässä tutkielmassa havaitaan, ettei sisäpiirintiedon väärinkäytön kriminalisointi perustu kriminalisointiperiaatteita kunnioittavalle huolelliselle pohdinnalle rangaistavaksi säätämisellä suojattavista yhteiskunnallisista intresseistä. Toisaalta tutkielmassa havaitaan arvopaperimarkkinarikosoikeuden välineellinen käyttötarkoitus määrittelemättömän sijoittajien luottamuksen vahvistamiseen.