Browsing by Subject "kuluttajaoikeus"

Tutkielmassa tarkastellaan luonnonmukaisen tuotannon ja luomutuotteiden oikeudellisia vaatimuksia kuluttajan perspektiivistä. Näkökulmia on neljä: luomutuotannon tavoitteet ja periaatteet, tuotantovaatimukset, markkinointi ja valvonta. Keskeisenä apukäsitteenä on EU:n luomulainsäädännön korostama kuluttajan luottamuksen suojaaminen. Suurin huomio kohdistetaan EU:n nykyiseen ja tulevaan luomuasetukseen 834/2007 ja 2018/848. Pääpaino on niin sanotuissa minimivaatimuksissa, eikä luomuasetuksen vaatimuksia ylittäviä vapaaehtoisia järjestelmiä käsitellä. Tuotantosääntöjen taustalla vaikuttavat tietyt tavoitteet ja periaatteet, jotka muodostavat selkärangan koko sääntelylle. Luomuasetusten kontekstissa nämä keskittyvät erityisesti kolmen teeman ympärille: (1) ympäristönsuojelun ja eläinten tarpeiden huomioon ottamiseen; (2) korkealaatuisten tuotteiden markkinoille tuottamiseen; ja (3) kuluttajien tarpeisiin vastaamiseen ja näiden luottamuksen suojelemiseen. On kuluttajan luottamuksen kannalta ratkaisevaa, että luomuasetus kykenee käytännössä toteuttamaan julkilausumiaan tavoitteita. Siksi tutkielmassa tarkastellaan, minkälaisia tavoitteita luomulainsäädännöllä on, ja kuinka hyvin se on tosiasiassa kyennyt vastaamaan niihin. Kuluttajan tulee voida luottaa siihen, että tuote on sellainen, kuin on luvattu. Luomutuotteen ostaessaan kuluttaja ostaa lopputuotteen lisäksi myös lupauksen tuotantotavasta. Tuotantovaatimukset muotoutuvat käytännössä kokonaan EU:n asetusten kautta. Samassa yhteydessä tarkastellaan myös kolmansien maiden kanssa käytävää kauppaa. Lukuisat poikkeukset ja tuontituotteiden erilainen kohtelu muodostavat tältä osin suurimmat kysymykset kuluttajan luottamuksen kannalta. Markkinoinnissakin toimijoiden tulee noudattaa luomuasetuksen normeja, eikä kuluttajalle saa muodostua harhaanjohtavaa kuvaa tuotteesta. Markkinointia koskevat vaatimukset ovat kuluttajaoikeuden perinteisiä suojakeinoja. Markkinoinnin kannalta oleellista sääntelyä löytyy myös muualta elintarvikelainsäädännöstä. Harhaanjohtavat ympäristöväittämät ovat tällä hetkellä markkinoinnin kannalta kenties suurimpia ongelmakohtia. Valvonta on viimesijainen keino varmistaa, että luonnonmukaisen tuotannon sääntöjä on noudatettu. Valvontaa käsitellään lähinnä luomuasetusten näkökulmasta, mutta myös sen käytännön toteutumista Suomessa ja laajemmin EU:n alueella käydään läpi. Lisäksi tarkastellaan luomuun liittyviä huijauksia ja sitä, kuinka niitä pyritään ehkäisemään. Tutkielmassa havaitaan, että uutta luomuasetusta luodessa on tiedostettu edeltävän asetuksen keskeiset ongelmakohdat ja niihin pyritään myös vastaamaan. Kuluttajan luottamusta ja asemaa parantaisi muun muassa kuluttajatiedotuksen kohentaminen sekä epämääräisten tavoitteiden ja käsitteiden selkeämpi määritteleminen.

Tiivistelmä – Referat – Abstract Tutkimuksessa selvitetään, olisiko vallitsevassa kansallisessa oikeustilassa hyväksyttävää, jos pankit alkaisivat periä negatiivista korkoa henkilöasiakkaidensa talletuksista. Negatiivinen korko on velvoiteoikeudellisesti poikkeuksellinen, sillä tyypillisesti korkoa maksetaan hyvityksenä käyttöön saadusta pääomasta. Talletussuhteessa velallisena on pankki, joka myös vakiintuneen käytännön mukaan maksaa talletukselle korkoa. Sen jälkeen, kun Euroopan keskuspankkijärjestelmässä laskettiin talletuskorko negatiiviseksi, ovat pankkien asiakkailleen maksamat talletuskorot myös lähellä nollaa. Negatiivisen talletuskoron käyttöönotto olisi toteutettavissa MaksupalveluL:n sääntelyn nojalla, sillä se soveltuu valtaosaan talletussopimuksista. Lain 3:30 §:ssä annetaan pankeille oikeus yksipuolisesti ehdottaa muutoksia tilien puitesopimuksiin, ja ehdotus tulee voimaan, ellei asiakas vastusta sitä. MaksupalveluL 3:32 §:n nojalla vaihtuvakorkoisten tilien korkoa voidaan myös suoraan pankin yksipuolisella ilmoituksella muuttaa. Tallettajan aseman turvaa oikeus irtisanoa sopimus päättymään ennen ehdotetun muutoksen voimaantuloa. Sääntely ei kuitenkaan anna vastausta siihen, olisiko ehtomuutos sisällöllisesti hyväksyttävä. Tallettajaa suojaavat kuluttaja- ja sopimusoikeudellinen sääntely sekä perustuslaillinen omaisuudensuoja. Ehtomuutoksen sallittavuutta taas puoltavat sopimusvapaus, pankkisääntelyn tavoitteet sekä pankeille asiakkaiden talletuksista aiheutuvat kustannukset. Talletusvaroihin kohdistetaan EU:n vakavaraisuussääntelyssä maksuvalmiusvaatimus, jonka kautta talletusvarat ovat suorassa yhteydessä keskuspankkitallettamiseen. Pankkisääntelyn suojan kohteita ovat sekä asiakkaat että pankkijärjestelmä itsessään, ja kuluttajaoikeudellisista pääsäännöistä poiketaan pankkisopimusten kohdalla ajoittain kuluttajan asemaa heikentävästi. Lopulta pankkipalveluille on tunnustettu asema välttämättömyyspalveluina, ja pankkeja myös velvoitetaan tarjoamaan kuluttajille tietyt palvelut kohtuulliseen hintaan. Tutkimuskysymykseen vastaaminen edellyttää näiden eri sääntelytavoitteiden yhteensovittamista. Menetelmä on ensisijaisesti lainopillinen, mutta erityisesti pankkisääntelyn tavoitteiden huomioon ottaminen edellyttää sitä, että tutkimukseen otetaan mukaan oikeustaloustieteellisempiä näkökulmia.

Nykyinen kuluttajansuojalain mukainen jaottelu tavaran kauppaa ja palveluksia koskevaan sääntelyyn on tullut tienhaaraan, jossa paineet uudenlaisten hyödykkeiden huomioimiselle lainsäädännössä ovat nousseet esiin. Älykoti on hyvä esimerkki hyödykkeestä, jonka luokittelu tavaraksi tai palveluksi ei ole yhtä yksinkertaista kuin esimerkiksi sohvan tai kampaamopalvelun. Yhä useampi hyödyke ja hyödykkeeseen liittyvä sopimus koostuu useasta elementistä, jossa samaan sopimukseen sisältyy sekä fyysisiä tavaroita että erilaisia palveluita ja digitaalista sisältöä. Tutkimuskysymyksenä on ollut tutkia älykoteihin sovellettavaa kuluttajaoikeudellista sääntelyä kuluttajansuojain mukaisen tavaran kaupan ja palveluksia koskevien kuluttajansuojalain 5 ja 8 lukujen valossa. Tutkielman kannalta merkityksellistä oli aloittaa selvittämällä sitä, minkälaisista hyödykkeistä älykodeissa on kyse. Tämän jälkeen tutkielmassa käsiteltiin tavaran ja palvelun välisen rajanvedon merkitystä. Tutkielmassa selvisi, että merkitys tavaran ja palvelun välillä nousee usein esiin tilanteissa, joissa jossakin hyödykkeen osassa on virhe. Erot tavaran ja palvelun välisessä virhesääntelyssä liittyvät esimerkiksi virheen määräytymisen ajankohtaan ja virheen seuraamusten osalta sopimuksen purkuoikeuteen. Tavaran kaupassa purkuoikeus tulee helpommin kyseeseen kuin palvelua koskevan virheen osalta. Älykotiratkaisujen osalta oli löydettävissä sekä tavaraan että palveluun viittaavia seikkoja, joiden perusteella älykotiratkaisuihin voidaan soveltaa nykyisin useissa tapauksissa sekä tavaran kauppaa että palveluksia koskevia kuluttajansuojalain lukuja. Tavaran kauppaa puoltavina seikkoina voidaan pitää fyysisen laitteen olemassaolon lisäksi sitä, että esimerkiksi tietokoneen ja sen käyttöjärjestelmän on katsottu joissain tapauksissa olevan tavaran kauppaa. Palveluksi luokittelua tukevia seikkoja ovat esimerkiksi se, että älykotiratkaisujen tarkoitus on usein palvelun tuottaminen. Kyse voi olla niin turvallisuudesta, käyttömukavuudesta kuin esimerkiksi energian säästämisestä. Lisäksi digitaalisiin sisältöihin voidaan soveltaa analogisesti KSL 8 luvun säännöksiä. Luokittelua vaikeuttaa se, että esimerkiksi ohjelmistoja ja päivityksiä on pidetty joissain tapauksissa tavaran kauppana ja joissain tapauksissa palveluna. Tästä syystä tutkielman kannalta oli merkityksellistä tutkia rajanvetoa tavaran ja palvelun välillä. Tutkielmassa selvisi, ettei rajanvetoa tavaran ja palvelun välillä säännellä lainkaan kuluttajansuojalaissa. Rajanvetoa koskevana säännöksenä kuluttajaoikeudessa käytetään kauppalain 2 §:n rajanvetosäännöstä, jonka perusteella arvioidaan sitä, miten suuressa osassa palvelu on suhteessa tavaraan. Kun laintasoista rajanvetoa koskevaa sääntelyä ei kauppalain säännöstä tarkemmin ole, oikeuskäytännön merkitys arvioinnissa on tärkeä. Kansallisen ja EU:n oikeuskäytännön avulla on pystytty nostamaan esiin tavaran ja palvelun väliseen rajanvetoon vaikuttavia arviointikriteereitä. Älykotiin liittyviä rajanvedossa tavaran kauppaa puoltavina seikkoina voidaan pitää esimerkiksi sitä, että tavara ja palvelu on hankittu samanaikaisesti, laitteen hankkiminen on edellytys palvelun toiminnalle ja että tavaraa voidaan käyttää itsenäisesti ilman palvelua. Joko palvelun puolesta puhuvina seikkoina tai tarkempaa tapauskohtaista arviointia vaativia seikkoja aiheuttavat tilanteet, joissa joudutaan arvioimaan, onko palvelun osuus sopimuksessa ratkaisevassa osassa, soveltuuko hyödykkeeseen erityissääntelyä, onko sopimuksen tarkoitus tavaran kaupassa vai palvelussa sekä tilanteet, joissa kuluttaja on vaikuttanut tarjottavan hyödykkeen sisältöön esimerkiksi antaen erilaisia määräyksiä hyödykkeen toimintaan tai sisältöön liittyen. Viimeisenä selvitettiin, onko sääntelyyn ja tavaran ja palvelun väliseen rajanvetoon tulossa lainsäädännöllisiä muutoksia. Osana Euroopan unionin digitaalisten sisämarkkinoiden strategiaa on annettu kaksi uutta kuluttajaoikeudellista direktiiviä, tavarankauppadirektiivi ja digisopimusdirektiivi. Älykotien osalta merkittävänä voidaan kirjoittajan mielestä pitää tavarankauppadirektiivin tuomaa digitaalisia elementtejä sisältävän tavaran -käsitettä. Käsite soveltuu määritelmänsä perusteella älykotiratkaisuihin silloin, kun älykodin laitteeseen sisältyvän digitaalisen elementin puuttuminen estäisi älylaitteen toiminnan ja sopimus älylaitteeseen liitettävästä digitaalisesta sisällöstä tai palvelusta on tehty samanaikaisesti älylaitteen hankinnan kanssa. Tällaisessa tilanteessa älykodin laitetta voidaan pitää kokonaisuudessaan digitaalisia elementtejä sisältävänä tavarana, johon sovelletaan tavaran kauppaa koskevia säännöksiä. Siinä missä digisopimusdirektiivi selkeyttää digitaalista sisältöä ja digitaalisia palveluita koskevaa sääntelyä, tavarankauppadirektiivi tuo ratkaisun siihen, mitä sääntelyä sovelletaan myös sellaisiin älykotiratkaisuihin, joita ei voida pitää digitaalisia elementtejä sisältävänä tavarana, mutta joissa digitaalinen sisältö tai palvelu liittyy tavaran toimintaan. Myös tällaisia sopimuksia arvioidaan tavaran kauppaa koskevan sääntelyn valossa, mutta erillisinä sopimuksina, toisin kuin digitaalista elementtiä sisältävän tavaran osalta, jossa kyseessä katsotaan olevan yksi sopimus.