Browsing by Subject "lähisuhdeväkivalta"

Tutkielmassa tarkastellaan kansallista rikoslainsäädäntöä lähisuhdeväkivallan osalta ja arvioidaan tarvetta lähisuhteen säätämiseksi uudeksi rikoslain yleiseksi koventamisperusteeksi. Aihetta lähestytään etenkin Istanbulin sopimuksen 46 artiklan a-alakohdan valossa, jonka nojalla rikoksen kohdistuminen tekijälle läheiseen henkilöön tulee voida huomioida raskauttavana tekijänä rangaistuksen määräämisessä. Tutkimuskysymykset ovat: huomioidaanko lähisuhde rangaistusta koventavana seikkana Suomen lainsäädännössä ja -soveltamisessa Istanbulin sopimuksen 46 artiklan mukaisesti ja onko lähisuhteen säätäminen rangaistuksen koventamisperusteeksi tarpeellista ja kriminalisointiperiaatteiden valossa hyväksyttävää. Rikoslaissa ei ole nimenomaista lähisuhdeväkivaltaa koskevaa rikostunnusmerkistöä tai yleistä koventamisperustetta, eikä lähisuhdetta ole säädetty minkään rikoksen kvalifiointiperusteeksi. Edelleen Istanbulin sopimuksen 46 artiklan kansallisessa täytäntöönpanossa ei ryhdytty erillisiin lainsäädäntötoimiin. Sen sijaan lähisuhde voidaan huomioida koventavana seikkana rangaistuksen määräämisessä muun muassa RL 6:4:n kautta. Tutkielmassa selvitetään korkeimman oikeuden sekä Helsingin, Turun ja Rovaniemen hovioikeuksien ratkaisukäytännön valossa, millä tavoin ja miten kattavasti lähisuhde tulee huomioiduksi rangaistuksen määräämisessä. Oikeuskäytännön tarkastelu kohdistuu tältä osin rikosnimikkeisiin pahoinpitely, raiskaus ja vainoaminen, joita voidaan pitää lähisuhdeväkivallan tyypillisinä ilmenemismuotoina. Tarkastelun perusteella kansallinen lainsäädäntö täyttää Istanbulin sopimuksen vähimmäisvaatimuksen, sillä lähisuhde on mahdollista huomioida rangaistusta koventavana tekijänä RL 6:4:n kautta. Tuomioistuinaineiston perusteella etenkin pahoinpitelyrikosten osalta lähisuhde huomioidaan kattavasti, mutta raiskaus- ja vainoamisrikosten osalta lähisuhde tuli huomioiduksi vain noin puolessa tapauksista. Lisäsääntelyn tarvetta arvioitaessa tutkielmassa kiinnitetään huomiota oikeuskäytännön ohella siihen, miksi teon tapahtuminen lähisuhteessa ylipäätään tekee teosta moitittavamman. Tältä osin keskeiseksi nousevat kysymykset lähisuhteen määrittelystä ja rikoksen teko-olosuhteista. Arvioitaessa uuden koventamisperusteen säätämistä kriminalisointiperiaatteiden valossa huomio kiinnittyy etenkin sääntelyn välttämättömyyteen, painavan yhteiskunnallisen tarpeen olemassaoloon, sekä suhteellisuusvaatimuksen täyttymiseen. Tutkielmassa päädytään katsomaan, etteivät kriminalisointiperiaatteet aseta suoranaista estettä uuden koventamisperusteen säätämiselle. Niiden valossa on kuitenkin korostettava tarvetta rajata mahdollisen koventamisperusteen soveltamisalaa siten, että se koskee vain tilanteita, joissa teon tapahtuminen lähisuhteesta tekee siitä erityisen moitittavan. Näin ollen olisi välttämätöntä rajata sen soveltamisalan ulkopuolelle ainakin puolustusväkivallan käyttö, sekä pohtia tarvetta asettaa soveltamisen edellytykseksi esimerkiksi uhrin ja tekijän välinen erityisen läheinen suhde taikka riippuvuus-tai alistussuhde.

EU:n lainsäädäntö naisiin kohdistuvan väkivallan osalta on hyvin hajanaista. EU:ssa ei ole tällä hetkellä kattavaa säädöstä naisiin kohdistuvan väkivallan ehkäisemisestä, joten suurin osa naisiin kohdistuvan väkivallan eri muodoista eivät kuulu unionin oikeuteen. Naisiin kohdistuva väkivalta mainitaan tosin laajasti unionin ei-sitovissa instrumenteissa. Uusia lainsäädäntötoimenpiteitä tarvitaan EU-tasolla muun muassa, koska naisiin kohdistuva väkivalta lisääntyy edelleen. Näin ollen tutkielman tarkoituksena on ensisijaisesti lainopin avulla tarkastella kriittisesti EU:n lainsäädäntöä naisiin kohdistuvan väkivallan alalla, ja aihetta lähestytään pääasiallisesti kahdesta eri näkökulmasta. Tutkimuskysymykset ilmentävät myös tätä kahtijakoa. Ensimmäinen lähestymistapa aiheeseen on, miten EU:n oma lainsäädäntö voi kehittyä naisiin kohdistuvan väkivallan torjunnan alalla (rikosoikeudelliset keinot, liittyminen Istanbulin yleissopimukseen). EU:ssa on viime aikoina laitettu vireille lainsäädäntöehdotuksia naisiin kohdistuvan väkivallan alalla, joten tutkielmassa tarkastellaan lähemmin näitä sekä unionin mahdollisuuksia rikosoikeudellisiin toimenpiteisiin alalla. EU:n toimivalta nousee myös esille läpi tutkielman ja sitä tarkastellaan lähemmin tutkielmassa, koska toimivalta on avainpositiossa (rajoittavana tekijänä) lainsäädäntötoimenpiteiden ottamiselle naisiin kohdistuvan väkivallan osalta. Toimivaltakysymykset ovat myös keskiössä, kun tutkielma käsittelee EU:n liittymistä Istanbulin yleissopimukseen. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännöllä on ollut merkittävä vaikutus Euroopassa naisiin kohdistuvan väkivallan ehkäisemisessä. On tärkeää sisällyttää myös tämä näkökulma tutkielmaan, joka tarkastelee unionin oikeutta naisiin kohdistuvan väkivallan alalla. Näin ollen tutkielman toinen tulokulma aiheeseen on, miten Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen kehittämät positiiviset toimintavelvoitteet naisiin kohdistuvan väkivallan alalla vaikuttavat unionin oikeuteen. Aihe vaatii teoreettisemman tarkastelun, joten Euroopan ihmisoikeussopimuksen sekä EU:n monimutkaista suhdetta käsitellään liitännäisesti aiheen parissa. Tutkielman näkökulma on EU-oikeudellinen, mutta tutkielmassa hyödynnetään myös kansallisia lähteitä argumentaation tueksi. Tutkielman tarkoitus on tuottaa oikeudellista argumentaatiota sen puolesta, että unionin pitäisi lähestyä lainsäädännöllisesti naisiin kohdistuvaa väkivaltaa laajemmin kuin tällä hetkellä. Tutkielma tehdään tietoisesti perus- ja ihmisoikeusmyönteisen laintulkinnan keinoin, eli normeja tulkitaan siten, että valittavista tulkintavaihtoehdoista valitaan se, joka edistää parhaiten perus-ja ihmisoikeuksien toteutumista.