Browsing by Subject "lapsen etu"

Maailman terveysjärjestö WHO julkaisi vuonna 2010 suosituksensa alaikäisiin kohdistuvasta epäterveellisten elintarvikkeiden markkinoinnista. Valtioiden päättäjille sunnatun suosituksen tavoitteena oli vähentää lasten ja nuorten altistumista runsaasti tyydyttyneitä rasvoja, suolaa ja sokeria sisältävien elintarvikkeiden markkinoinnille. Suosituksen taustalla oli huoli lasten ja nuorten viime vuosikymmenten aikana moninkertaistuneesta liikalihavuudesta – tutkimusnäytön mukaan epäterveellisten elintarvikkeiden markkinoinnilla on liikalihavuutta lisäävä vaikutus. Suomessa ollaan 11 vuotta myöhemmin tilanteessa, jossa lukuisista kansainvälisistä täytäntöönpanosuosituksista ja lisäselvityksistä huolimatta tarvittaviin toimiin lasten suojelemiseksi ei ole ryhdytty. Suomessa alaikäisiin kohdistuvan epäterveellisten elintarvikkeiden markkinoinnin sääntelystä ei ole saatavilla vahvaa tutkimusnäyttöä. Vähiten tutkimustietoa on saatavilla nimenomaan mainonnan rajoittamisesta. Jotta epäterveellisten elintarvikkeiden markkinointiin voidaan esittää lainsäädännön keinoin tehtäviä rajoituksia, on ensiksi selvitettävä sääntelyn nykytila. Tämän tutkielman tavoitteena on tuottaa uutta tietoa elintarvikemarkkinoinnin sääntelyn nykytilasta ensimmäistä kertaa nimenomaan alaikäisiin kohdistuvan epäterveellisten elintarvikkeiden markkinoinnin näkökulmasta. Tutkielman taustoittavassa osassa tarkastellaan tutkielmalle olennaista käsitteistöä sekä alaikäisiä elintarvikemarkkinoinnin kohderyhmänä siihen liittyvine erityispiirteineen. Tutkimuksen aiheitta tarkastellaan viime aikaisessa oikeudellisessa keskustelussa keskiöön nousseen lapsen oikeuksien toteutumisen näkökulmasta, jota voidaan pitää kantavana teemana läpi koko tutkielman. Tässä vaiheessa sääntelylle haasteellisista seikoista tunnistetaan ikäryhmäjaottelu, epäterveellisen elintarvikkeen määritelmä sekä digitaalinen markkinointiympäristö. Tutkielman lainsäädäntöä tarkasteltavassa osassa keskitytään elintarvikemarkkinoinnin kannalta olennaisten kuluttajansuojalain (KSL, 38/1978) ja elintarvikelain (ETL, 297/2021) säädösten, sekä kuluttaja-asiamiehen viranomaiskäytännön tarkasteluun. Tarkastelun yhteydessä havaitaan, ettei lainsäädännön, lain esitöiden tai viranomaisohjeiden perusteella voi riittävällä tarkkuudella päätellä sitä, milloin epäterveellisten elintarvikkeiden markkinointi kohdistuu nimenomaan alaikäisiin. Lisäksi havaitaan, että normatiivisen arvioinnin kannalta ongelmallista on KSL:n markkinointisäännösten alaikäisille takaaman suojan osittainen päällekkyys. Uudistetun ETL:n tarkastelun yhteydessä taas havaitaan, ettei lain esitöissä ole huomioitu alaikäisiä elintarvikemarkkinoinnin kohderyhmänä lainkaan. Valvonta- ja seuraamusjärjestelmän tarkastelussa havaitaan, että kuluttaja-asiamiehen sekä ETL:n toimivaltaisen valvontaviranomaisen toimivaltuutta on laajennettu lainvastaiseen markkinointiin puuttumisen helpottamiseksi. Valvonta- ja seuraamusjärjestelmän kannalta ongelmalliseksi kuitenkin havaitaan, ettei alaikäisiin kohdistuvan epäterveellisten elintarvikkeiden lainmukaisuuden arviointi koske lainkaan markkinoitavan tuotteen ravinnollisia ominaisuuksia. Tutkielmassa edetään tämän jälkeen Suomessa markkinoinnin sääntelyn kannalta olennaisen itsesääntelyn tarkasteluun. Tarkasteltavana on erityisesti Kansainvälisen kauppamarin (ICC) markkinointisäännöstö ja sitä ratkaisukäytännössään soveltava Mainonnan eettinen neuvosto (MEN). Tarkastelussa havaitaan, että MEN on valinnut lausunnoissaan sallivan tulkintalinjan alaikäisiin kohdistuvaa epäterveellisten elintarvikkeiden markkinointia koskevissa tilanteissa. Ongelmalliseksi lapsen oikeuksien näkökulmasta erityisesti katsotaan, että MEN on lausunnoissaan asettanut elinkeinonharjoittajien edun lapsen edun edelle. Tutkielman arvioivassa osassa lopuksia katsotaan, että nykyisen sääntelyn kannalta ongelmallista on erityisesti 1) alaikäisten saaman erityissuojan eriarvoisuus lainsäädännössä ja itsesääntelynormistossa; 2) sääntelyn tulkinnanvaraisuus; ja 3) valvonnan tehottomuus. Tutkimuksessa tehtyjen havaintojen perusteella katsotaan, että A) epäterveellisten elintarvikkeiden markkinointia koskeva sääntely tarvitsee tuekseen elintarvikkeiden luokittelujärjestelmän; B) kuluttaja-asiamiehen linjaus on uudistettava; ja C) alaikäisiin kohdistuvan epäterveellisten elintarvikkeiden markkinoinnin rajoittamista lainsäädännöllä tulee vakavasti harkita.

Tutkielma on keskittynyt käsittelemään lapsen huoltoa ja tapaamisoikeutta koskevien asioiden soveltumista hovioikeuden jatkokäsittelylupajärjestelmään. Nykyinen jatkokäsittelylupajärjestelmä tuli voimaan vuonna 2011 ja sitä koskeva laajennus vuonna 2015. Aihetta käsitellään suhteessa oikeuteen oikeudenmukaisesta oikeudenkäynnistä. Tutkielma käsittelee sekä lain esitöitä että oikeuskäytäntöä. Tutkielmassa havaitaan, että lainvalmistelussa lapsen edun merkityssisältö on jäänyt huomiotta, eikä jatkokäsittelyluvan oikeusturvanäkökohdat ole saaneet riittävästi huomiota. Tutkielmassa todettiin, että lakiuudistuksen tavoitteet, kuten oikeudenkäynnin keston lyhentäminen taikka oikeuslaitoksen työtaakan vähentäminen, eivät ole toteutuneet. Tutkielman perusteella jatkokäsittelylupajärjestelmä voisi nykyisessä muodossaan toteuttaa oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimukset, mutta tällöin epääviä jatkokäsittelylupia koskeva perustelukäytäntö tulisi laajentaa.

Poikien ei-lääketieteellisiä ympärileikkauksia suoritetaan uskonnollisista ja kulttuurisista syistä erityisesti juutalaisten ja muslimien keskuudessa. Poikien ei-lääketieteellisten ympärileikkausten oikeustila Suomessa on edelleen jokseenkin epäselvä, sillä asiasta ei ole saatu aikaan lainsäädäntöä 2000-luvun sääntelypyrkimyksistä huolimatta. Korkein oikeus on antanut kolme ratkaisua vuosina 2008 ja 2016 poikien uskonnollisista ja kulttuurisista syistä suoritetuista ympärileikkauksista. Oikeuskäytännön mukaan pojan ei-lääketieteellinen ympärileikkaus täyttää lähtökohtaisesti pahoinpitelyn tunnusmerkistön, sillä kyse on lapsen henkilökohtaiseen koskemattomuuteen puuttumisesta, mutta tapauskohtaisen arvioinnin perusteella toimenpide voi olla oikeutettu lapsen kokonaisedun kannalta. Tutkielmassa tarkastellaan lääkärin vastuuta pääosin korkeimman oikeuden ympärileikkauksia koskevien ratkaisujen valossa sekä ammattieettisten velvollisuuksien perusteella. Lääkärin rikosvastuu on tällaisissa ympärileikkauksissa vahvasti sidoksissa siihen, katsotaanko toimenpiteen olevan yksittäistapauksessa lapsen edun mukainen. Lapsen etu saa sisältönsä tapaukseen soveltuvista perus- ja ihmisoikeuksista. Siten lääkärin rikosvastuun ennakointi voi olla haastavaa. Koska poikien ei-lääketieteellisten ympärileikkausten ei katsota kuuluvan terveyden- ja sairaanhoidon toimenpiteisiin, niihin ei sovelleta terveydenhuoltoa koskevaa lainsäädäntöä. Lisäksi STM on antanut vuonna 2015 ohjeen poikien ei-lääketieteellisistä ympärileikkauksista, mutta kyse on kuitenkin vain suosituksesta. Sen sijaan ammattieettisestä näkökulmasta lääkärien ei pitäisi suorittaa poikien ei-lääketieteellisiä ympärileikkauksia, kun lapsi ei kykene antamaan siihen itse tietoon perustuvaa suostumustaan eikä toimenpiteellä ole terveydellistä tai lääketieteellistä perustetta. Lisäksi tutkielmassa selvitetään aiheesta käytyä kansainvälistä keskustelua, sillä kyse on maailmanlaajuisesta ilmiöstä, jota ei voi erottaa globaalista kontekstista. Poikien uskonnollisista ja kulttuurisista syistä suoritettavista ympärileikkauksista ei vallitse yhdenmukaista mielipidettä kansainvälisesti. Osa pitää niitä kiellettyinä pojan ihmisoikeuksien rikkomisena, sillä toimenpiteellä puututaan pojan ruumiilliseen koskemattomuuteen ilman pojan omaa suostumusta. Toisaalta osa puolustaa poikien ei-lääketieteellisiä ympärileikkauksia erityisesti uskonnonvapauden ja perheelämän suojan perusteella. Sen sijaan tyttöjen sukuelinten silpomiseen suhtaudutaan kansainvälisesti nykyään kielteisesti, ja esimerkiksi Maailman terveysjärjestö WHO tekee aktiivisesti silpomista vastustavaa työtä. Suomessa tyttöjen sukuelinten silpominen on rangaistavaa törkeänä pahoinpitelynä, jota ei voi poikien ympärileikkausten tapaan oikeuttaa lapsen edulla.

Oikeudenkäynnin julkisuus on perus- ja ihmisoikeus, joka vahvistetaan muun muassa Suomea sitovissa kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa ja perustuslaissa yhtenä oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin osatekijöistä. Julkisuutta toteuttaessa rikosasian oikeudenkäynnissä on otettava huomioon lisäksi rikoksen uhrin eli asianomistajan yksityisyyden suoja. Kun rikoksen uhrina on alaikäinen lapsi, tulee tuomioistuimen huomioida myös Yhdistyneiden kansakuntien lapsen oikeuksien sopimuksessa turvatut lapsen oikeudet ja niistä johtuvat velvoitteet. Tässä tutkielmassa analysoidaan lainopin menetelmien avulla lapsen oikeuksien sopimuksen 3(1) artiklan mukaista lapsen edun ensisijaisuuden vaikutusta oikeudenkäynnin julkisuuteen. Tarkastelu painottuu siihen, mitä rikosasian tuomarin on otettava huomioon rikosasiaa koskevia julkisuusratkaisuja tehdessään. Kyseessä on lapsen ennakollisen oikeusturvan toteuttaminen ja hänen perus- ja ihmisoikeuksiensa kunnioittaminen lapsen edun mukaisesti. Oikeudenkäynnin julkisuutta analysoidaan kokonaisuutena sisältäen käsittelyn, asiakirjojen ja ratkaisun julkisuuden. Julkisuuden toteuttamista tarkastellaan pääasiassa yleisö- ja mediajulkisuuden kannalta. Lapsen oikeuksien sopimus edellyttää, että lapsen etu arvioidaan ja ratkaisut toteutetaan sen mukaisesti kaikissa lasta koskevissa asioissa. Tutkielmassa analysoidaan lapsen oikeuksien sopimuksen lapsikäsitystä ja omaksutaan lapsi itsenäisenä oikeuksien haltijana, erityisen suojelun kohteena sekä aktiivisena osallistujana. Tätä lapsioikeudellista näkökulmaa hyödynnetään tutkielmassa, kun systematisoidaan oikeudenkäynnin julkisuuteen liittyvää käytäntöä oikeuskirjallisuuden, lainvalmisteluaineiston ja oikeuskäytännön mukaan. Tutkielmassa esitetään, että lapsen edun lisäksi rikosasiassa asianomistajana olevan lapsen oikeuksia tulee arvioida myös uhrin edun mukaisesti. Julkisuuteen liittyviä kysymyksiä tulee punnita ottaen huomioon tapauskohtaiset seikat. Keskeistä on löytää ratkaisu, joka toteuttaa sekä lapsen etua että uhrin etua siten, että myös rikosprosessuaaliset oikeudet ja tavoitteet toteutuvat.

Tutkielmassa tarkastellaan maahanmuuttoviranomaisen perusteluvelvollisuutta perheensä mukana turvapaikkaa hakevan lapsen edun menettelytakeena, jotta lapsen oikeuksien sopimuksen (LOS) turvaama lapsen oikeus saada etunsa arvioiduksi ja otetuksi ensisijaisesti huomioon myös aineellisesti toteutuisi. Lapsen edulla on sekä sisällöllinen, että menettelyllinen puoli. Jotta etu tulee aineellisesti huomioiduksi, on lapsen etu arvioitava. Arvioinnissa on huomioitava LOS:n perustuvat tekijät sekä punnittava lapsen intressejä muita intressejä vasten. Lasta on myös kuultava, muuten lapsen etu ei täysimääräisenä toteudu. Perusteleminen on lapsen edun muodollinen menettelytae. Turvapaikanhakijalapset ovat kahdenkertaisesti haavoittuvaisessa asemassa. Perheyhteys korostuu ja lapsen etu arvioidaan osana perheen aikuisille hakijoille tehtävää päätöstä. Lapsen oikeudet ja etu eivät välttämättä eivät välttämättä toteudu ulkomaalaislain tavoitteiden, hallitun maahanmuuton ja toisaalta perus- ja ihmisoikeuksien edistämisen, ristipaineissa. Monissa lapsioikeudellisissa tutkimuksissa on ilmennyt puutteita lapsen edun arvionnissa ja päätösten perusteluissa. Edellisenä hallituskautena tehdyt ulkomaalaislain muutokset ovat heikentäneet turvapaikanhakijoiden, myös lasten, oikeusturvaa. Perustuslaki (PL) turvaa jokaiselle oikeusturvaperusoikeuden (PL 21§). Siihen sisältyy hyvän hallinnon takeena oikeus saada perusteltupäätös. Siitä säädetään myös hallintolain 45 §:ssä. Viranomaisella on velvollisuus turvata perus- ja ihmisoikeudet (PL 22§) ja soveltaa lakeja perus- ja ihmisoikeusmyönteisesti. Oikeus saada perusteltu päätös on lapsen perusoikeus ja se takaa oikeudellisen lapsen edun toteutumisen. Kansainvälisen suojelun myöntämisen sääntelyssä on monia avoimia kriteerejä ja niitä soveltaessa viranomainen käyttää väistämättä harkintavaltaa. Vain avoimien perustelujen kautta harkintavalta ja lapsen edun arvioinnin punninta tulevat näkyväksi. Tutkielman pääasiallisena metodina on lainoppi. Tutkielmaan suppeahkossa empiirisessä, tapaustutkimuksellisessa osiossa tarkastellaan maahanmuuttoviranomaisen päätöksiä, joissa lapsi on perheensä mukana hakenut kansainvälistä suojelua. Tarkastelu kohdistuu nimenomaan päätöksen perusteluihin ja tarkastelu tapahtuu sitä kehikkoa vasten, jonka mukaan lainopillisesti maahanmuuttoviranomaisen on päätöksensä perusteltava sen takeena, että lapsen oikeus etunsa ensisijaiseen huomioon ottamiseen ja sitä kautta täysimääräisen oikeusturvaan toteutuu. Tarkastelusta ilmenee, että lapsen edun arviointia avataan perusteluissa suppeasti, eikä sitä arvioida kaikkia oleellisia tekijöitä vasten.

Tutkielmassa tarkastellaan elatuslain 1 §:n mukaista lapsen oikeutta riittävään elatukseen suhteessa lain 2 §:n mukaiseen vanhemman elatuskykyyn. Pyrin tarkastelemaan sitä, miten vanhemman elatuskykyä ja siinä tapahtuviin muutoksia arvioidaan sekä missä määrin vanhemmalla on esimerkiksi velvollisuus tinkiä omasta elintasostaan taatakseen lapsen riittävän elatuksen toteutumisen. Lisäksi tarkastelen sitä, miten lapsen tarve ja vanhemman elatuskyky suhtautuvat toisiinsa. Tutkimuksessa on tarpeen syventyä erityisesti riittävän elatuksen käsitteen ympärille. Näkisin, että riittävän elatuksen käsite tarkoittaa myös sitä, että lapsen etu toteutuu parhaiten elatusapua koskevissa ratkaisuissa. Riittävä elatus tarkoittaa sellaista elatusta, jossa lapsen tarpeet tulevat asianmukaisella tavalla tyydytyksi. Lisäksi tutkielmassa keskitytään tarkastelemaan sitä, miten esimerkiksi korkeimman oikeuden ratkaisuissa on otettu huomioon lapsen tarve suhteessa vanhemman elatuskykyyn sekä miten ratkaisuissa, oikeuskirjallisuudessa ja elatusapuohjeessa on suhtauduttu vanhemman elatuskyvyssä tapahtuviin muutoksiin. Tutkimuskysymykselle on tarvetta, sillä erityisesti lapsen edun periaatteen kannalta elatuslaki on ongelmallinen. Itse elatuslaissa sitä ei ole mainittu ollenkaan sekä sen valmistelussa se on vaikuttanut vain varsin välillisesti. Lasten oikeuksien sopimus ratifioitiin1970-luvulla lapsioikeudelliset periaatteet eivät olleet vielä lyöneet itseänsä Suomen lainsäädännössä läpi sillä tasolla kuin ne tänä päivänä tulisi olla.

Tutkielmassa tarkastellaan sijaissynnytystä koskevaa lainsäädäntöä ihmisoikeuksien näkökulmasta. Tutkielman tarkoituksena on vastata kysymykseen siitä, ovatko sijaissynnytysjärjestelyt yhteensovitettavissa perus- ja ihmisoikeuksien kanssa. Sijaissynnytykseen ihmisoikeuskysymyksenä liittyy ratkaisemattomia teoriatason kysymyksiä arvioitaessa sitä, ovatko sijaissynnytysjärjestelyt perus- ja ihmisoikeuksien kanssa yhteensovitettavissa. Tämä käy ilmi sekä suomalaisista että kansainvälisistä lainvalmisteluaineistoista. Tarkastelu rajautuu sijaissynnyttäjänä toimivan naisen osalta ihmisarvon loukkaamattomuuden vaatimukseen, ja järjestelyn tuloksena syntyvän lapsen osalta lapsen yksityis- ja perhe-elämän suojaan sekä lapsen etuun. Ihmisarvo-osio kytkeytyy kotimaassa käynnissä olevaan keskusteluun altruististen sijaissynnytysjärjestelyiden sallittavuuden edellytysten selvittämisestä, ja on luonteeltaan teoreettinen. Ihmisarvokeskustelun kanssa erottamattomalla tavalla rinnakkaisena tutkielmassa nostetaan esiin lapsen oikeudet, erityisesti sijaissynnytysjärjestelyn tuloksena syntyvän lapsen näkökulmasta. Myös lapsen osalta pohdittavaksi nousee ihmiskauppaan ja ihmisarvoon liittyvät kysymykset, mutta tutkielman rajallisuuden vuoksi tutkielmassa keskitytään lapsen oikeuksien osalta tilanteisiin, joissa Suomeen tuodaan sijaissynnytettyjä lapsia ulkomailta. Tällaisessa tilanteessa tarkastelun keskiköön nousee lapsen oikeus vanhempiin ja identiteettiin. Tutkielmassa esitetään yksi tapa systematisoida ihmisarvon ja lapsen oikeuksien suhdetta sijaissynnytystä koskevissa tapauksissa. Ratkaisevaan asemaan nousee ihmisarvon määrittelykysymyksen lisäksi ordre public -ehdottomuusperiaate. Lopuksi esitetään, että perus- ja ihmisoikeusnäkökohtien huomioiminen voi vaatia muutoksia sijaissynnytystä koskevaan sääntelyyn.