Browsing by Subject "luonnollinen katsantokanta"

Tutkimuksen aiheena on rikoskonkurrenssi, tai tarkemmin sanoen sen alainen oppi rikosten yksiköinnistä. Rikoskonkurrenssilla tarkoitetaan rikosten yhtymistä käsittelevien oppien kokonaisuutta ja siitä on erotettava seuraamuskonkurrenssi, joka koskee rangaistusten yhdistämistä. Rikoskonkurrenssi jakautuu edelleen lainkonkurrenssiin, rikosten yksiköintiin sekä oppiin esi- ja jälkitekojen rankaisemattomuudesta. Rikosten yksiköinti on sanotuista rikoskonkurrenssin alaisista opeista se, johon tutkimuksessa syvennytään. Rikosten yksiköinnissä on ennen kaikkea kyse rikosnimikkeiden tunnusmerkistöjen ulottuvuuksien rajoista. Kuinka paljon tunnusmerkistönmukaista menettelyä voidaan mahduttaa yhden rikosnimikkeen yksinkertaiseen toteuttamiseen? Rikosten yksiköinnistä ei säädetä laissa, vaan yksiköintiratkaisut on jätetty tuomioistuimien harkintavallan alaisiksi. Tuomioistuimet tekevät ratkaisut oikeuskäytännön, -kirjallisuuden sekä oikeuskäytännössä vakiintuneen niin sanotun luonnollisen katsantokannan ja siihen vaikuttavien arviointikriteerien puitteissa. Arviointikriteerien painoarvot vaihtelevat yksiköintiharkinnassa pitkälti kulloinkin arvioitavana olevan rikosnimikkeen tunnusmerkistön sanamuodon mukaan. Tutkimuksessa esitellään luonnolliseen katsantokantaan vaikuttavat arviointikriteerit sekä arvioidaan niiden soveltamista tiettyihin rikosnimikkeisiin oikeuskäytännössä. Pyrkimykseni on ollut valikoida toteutustavoiltaan toisistaan eroavia rikostyyppejä, jotta luonnolliseen katsantokantaan vaikuttavien eri arviointikriteerien korostuminen muun muassa tunnusmerkistöjen sanamuodon perusteella tulisi esiin. Myös näiden rikosten mahdolliset privilegioidut ja kvalifioidut tekomuodot tulevat tarkasteltaviksi, sillä yksiköintiratkaisu voi suoraan vaikuttaa rikoksen rubrisointiin. Yksiköintipäätöksellä saattaa toisinaan olla huomattava merkitys lainvastaisesta menettelystä mitattavan rangaistuksen määrittämiseen sekä syyteoikeuden vanhentumiseen. Näiden vaikutusten mahdollista huomioimista jo yksiköintiharkinnassa voidaan pitää mielenkiintoisena kysymyksenä. Tutkimuksessa tarkastellaan rikosten yksiköintiä vainoamisen, rattijuopumuksen sekä petoksen osalta muun muassa rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen ja yhdenvertaisuuden näkökulmista; mikäli yksiköintiratkaisut todella voivat suoraan vaikuttaa lainvastaisen menettelyn rubrisointiin sekä menettelystä mitattavaan rangaistukseen, on ensiarvoisen tärkeää, että yksiköintipäätökset tehdään oikeusvarmuutta romuttamattomalla, ennakoitavissa olevalla sekä ennen kaikkea oikeudenmukaisella tavalla. Tutkimuksessa on käytetty aineistona Helsingin, Turun ja Vaasan hovioikeuksien vuosina 2015–2019 vainoamisasioissa antamia ratkaisuja, korkeimman oikeuden sekä eri hovioikeuksien tutkielman aiheen kannalta relevanttia oikeuskäytäntöä, lainvalmisteluaineistoa, ruotsalaista oikeuskäytäntöä sekä kotimaista, ruotsalaista ja saksalaista oikeuskirjallisuutta. Tutkimuksessa tarkasteltu oikeuskäytäntö osoittaa, ettei rikosykseyksiä määritetä johdonmukaisesti vainoamis- ja petosrikoksista tuomittaessa. Tutkimuksen perusteella yksiköintiharkintaa ohjaa luonnollisen katsantokannan ja siihen vaikuttavien arviointikriteerien ohella myös muun muassa tarkoituksenmukaisuus ja kohtuus. Vainoamisrikosten yksiköintikäytäntö näyttäytyy varsin umpimähkäisenä ja vaikuttaa seuraavan haastehakemusten rajauksia. Petosrikosten yksiköintiohjeet ovat lukuisista korkeimman oikeuden ratkaisuista huolimatta edelleen jokseenkin sekavat ja epäjohdonmukaiset. Rattijuopumusrikosten yksiköinti on yhdenmukaista, muttei ilmeisesti toteuta oikeushyvien suojelun periaatetta optimaalisimmalla mahdollisella tavalla. Yksiköintiratkaisujen yhdenmukaistamiseksi ehdotetaan ratkaisujen säännönmukaista perustelemista. Näin toimimalla eri tyyppitapausten yksiköintikäytännöt vakiintuisivat ja ratkaisujen ennakoitavuus kohentuisi huomattavasti. Myös yksiköintiharkintaan vaikuttavien arviointikriteerien tyhjentävää kodifioimista apusääntöön pohditaan.