Browsing by Subject "markkinointi"

Maailman terveysjärjestö WHO julkaisi vuonna 2010 suosituksensa alaikäisiin kohdistuvasta epäterveellisten elintarvikkeiden markkinoinnista. Valtioiden päättäjille sunnatun suosituksen tavoitteena oli vähentää lasten ja nuorten altistumista runsaasti tyydyttyneitä rasvoja, suolaa ja sokeria sisältävien elintarvikkeiden markkinoinnille. Suosituksen taustalla oli huoli lasten ja nuorten viime vuosikymmenten aikana moninkertaistuneesta liikalihavuudesta – tutkimusnäytön mukaan epäterveellisten elintarvikkeiden markkinoinnilla on liikalihavuutta lisäävä vaikutus. Suomessa ollaan 11 vuotta myöhemmin tilanteessa, jossa lukuisista kansainvälisistä täytäntöönpanosuosituksista ja lisäselvityksistä huolimatta tarvittaviin toimiin lasten suojelemiseksi ei ole ryhdytty. Suomessa alaikäisiin kohdistuvan epäterveellisten elintarvikkeiden markkinoinnin sääntelystä ei ole saatavilla vahvaa tutkimusnäyttöä. Vähiten tutkimustietoa on saatavilla nimenomaan mainonnan rajoittamisesta. Jotta epäterveellisten elintarvikkeiden markkinointiin voidaan esittää lainsäädännön keinoin tehtäviä rajoituksia, on ensiksi selvitettävä sääntelyn nykytila. Tämän tutkielman tavoitteena on tuottaa uutta tietoa elintarvikemarkkinoinnin sääntelyn nykytilasta ensimmäistä kertaa nimenomaan alaikäisiin kohdistuvan epäterveellisten elintarvikkeiden markkinoinnin näkökulmasta. Tutkielman taustoittavassa osassa tarkastellaan tutkielmalle olennaista käsitteistöä sekä alaikäisiä elintarvikemarkkinoinnin kohderyhmänä siihen liittyvine erityispiirteineen. Tutkimuksen aiheitta tarkastellaan viime aikaisessa oikeudellisessa keskustelussa keskiöön nousseen lapsen oikeuksien toteutumisen näkökulmasta, jota voidaan pitää kantavana teemana läpi koko tutkielman. Tässä vaiheessa sääntelylle haasteellisista seikoista tunnistetaan ikäryhmäjaottelu, epäterveellisen elintarvikkeen määritelmä sekä digitaalinen markkinointiympäristö. Tutkielman lainsäädäntöä tarkasteltavassa osassa keskitytään elintarvikemarkkinoinnin kannalta olennaisten kuluttajansuojalain (KSL, 38/1978) ja elintarvikelain (ETL, 297/2021) säädösten, sekä kuluttaja-asiamiehen viranomaiskäytännön tarkasteluun. Tarkastelun yhteydessä havaitaan, ettei lainsäädännön, lain esitöiden tai viranomaisohjeiden perusteella voi riittävällä tarkkuudella päätellä sitä, milloin epäterveellisten elintarvikkeiden markkinointi kohdistuu nimenomaan alaikäisiin. Lisäksi havaitaan, että normatiivisen arvioinnin kannalta ongelmallista on KSL:n markkinointisäännösten alaikäisille takaaman suojan osittainen päällekkyys. Uudistetun ETL:n tarkastelun yhteydessä taas havaitaan, ettei lain esitöissä ole huomioitu alaikäisiä elintarvikemarkkinoinnin kohderyhmänä lainkaan. Valvonta- ja seuraamusjärjestelmän tarkastelussa havaitaan, että kuluttaja-asiamiehen sekä ETL:n toimivaltaisen valvontaviranomaisen toimivaltuutta on laajennettu lainvastaiseen markkinointiin puuttumisen helpottamiseksi. Valvonta- ja seuraamusjärjestelmän kannalta ongelmalliseksi kuitenkin havaitaan, ettei alaikäisiin kohdistuvan epäterveellisten elintarvikkeiden lainmukaisuuden arviointi koske lainkaan markkinoitavan tuotteen ravinnollisia ominaisuuksia. Tutkielmassa edetään tämän jälkeen Suomessa markkinoinnin sääntelyn kannalta olennaisen itsesääntelyn tarkasteluun. Tarkasteltavana on erityisesti Kansainvälisen kauppamarin (ICC) markkinointisäännöstö ja sitä ratkaisukäytännössään soveltava Mainonnan eettinen neuvosto (MEN). Tarkastelussa havaitaan, että MEN on valinnut lausunnoissaan sallivan tulkintalinjan alaikäisiin kohdistuvaa epäterveellisten elintarvikkeiden markkinointia koskevissa tilanteissa. Ongelmalliseksi lapsen oikeuksien näkökulmasta erityisesti katsotaan, että MEN on lausunnoissaan asettanut elinkeinonharjoittajien edun lapsen edun edelle. Tutkielman arvioivassa osassa lopuksia katsotaan, että nykyisen sääntelyn kannalta ongelmallista on erityisesti 1) alaikäisten saaman erityissuojan eriarvoisuus lainsäädännössä ja itsesääntelynormistossa; 2) sääntelyn tulkinnanvaraisuus; ja 3) valvonnan tehottomuus. Tutkimuksessa tehtyjen havaintojen perusteella katsotaan, että A) epäterveellisten elintarvikkeiden markkinointia koskeva sääntely tarvitsee tuekseen elintarvikkeiden luokittelujärjestelmän; B) kuluttaja-asiamiehen linjaus on uudistettava; ja C) alaikäisiin kohdistuvan epäterveellisten elintarvikkeiden markkinoinnin rajoittamista lainsäädännöllä tulee vakavasti harkita.

Kuluttajille tarjottavien yksityisten terveyspalveluiden markkinointiin sovelletaan kuluttajansuojalain (38/1978, KSL) 2 luvun (561/2008) markkinointia ja menettelyjä asiakassuhteessa koskevaa sääntelyä. Kuluttajansuojalain markkinointisääntely perustuu yleislauseketyyppisille säännöksille, joiden sisältö ja soveltumisalan rajat täsmentyvät vähitellen muodostuvassa soveltamiskäytännössä. Lain 2 luvun 1 §:n mukaan markkinointi ei saa olla hyvän tavan vastaista eikä siinä saa käyttää kuluttajien kannalta sopimatonta menettelyä. Tämän lainopillisen tutkielman tavoitteena on selvittää terveyspalveluiden markkinointisääntelyn sisällöllisiä rajoja eli sitä, minkälainen terveyspalveluiden markkinointi on kuluttajansuojalain tarkoittamalla tavalla hyvän tavan vastaista tai kuluttajien kannalta sopimatonta. Edellä mainitussa tarkoituksessa tutkielmassa tarkastellaan myös sitä, minkälaisesta hyödykkeestä terveyspalvelussa on kysymys. Kuluttajille tarjottaviin terveyspalveluihin liittyy erityispiirteitä, jotka erottavat ne muista kulutushyödykkeistä. Nämä erityispiirteet tulee ottaa huomioon myös silloin, kun arvioidaan terveyspalveluiden markkinoinnin lainmukaisuutta. Tutkielmassa käytetään tutkittavan aiheen havainnollistamiseksi Helsingin Sanomista kerättyä terveyspalveluiden sanomalehtimainontaa koskevaa aineistoa. Aineisto koostuu 1.7.–30.11.2015 sekä 1.7.–30.11.2022 välisinä ajanjaksoina Helsingin Sanomissa julkaistuista terveyspalvelumainoksista. Vastauksen saamiseksi tutkitaan terveyspalveluiden markkinointiin sovellettavaa kuluttajansuojalainsäädäntöä ja siihen perustuvaa markkinaoikeuden ja sen edeltäjän markkinatuomioistuimen oikeuskäytäntöä sekä kuluttaja-asiamiehen ratkaisukäytäntöä. Oikeudellisen sääntelyn lisäksi tarkastellaan terveyspalveluiden markkinointia koskevaa itsesääntelyä, joka on tarkoitettu täydentämään lainsäädäntöä. Tältä osin tarkastelu painottuu Keskuskauppakamarin yhteydessä toimivan markkinoinnin itsesääntelytoimielimen mainonnan eettisen neuvoston terveyspalveluiden markkinointia koskevaan lausuntokäytäntöön. Neuvosto antaa lausuntoja siitä, onko markkinointimenettely hyvän tavan vastaista. Lausuntojen ratkaisuperustana ovat kansainvälisen kauppakamarin markkinointisäännöt sekä neuvoston omat hyvää markkinointitapaa koskevat periaatteet. Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan Suomen Lääkäriliitto ry:n lääkäreitä ja lääkärinpalveluja koskevia markkinointiohjeita, jotka ovat osa toimialan yksityiskohtaisempaa itsesääntelyä. Lääkäriliiton markkinointiohjeilla on keskeinen rooli, kun arvioidaan sitä, minkälaista terveyspalveluiden markkinointia on pidettävä KSL 2 luvun 3 §:n tarkoittamana sopimattomana menettelynä. Ratkaisukäytäntöä tutkimalla voidaan havaita, että kuluttajansuojalain vastaista markkinointia on ilmennyt silmälääkäri-, hammaslääkäri- ja plastiikkakirurgisten palveluiden markkinoinnissa. Kuluttajansuojalain vastaisessa markkinoinnissa on ollut pääsääntöisesti kysymys lain tarkoittamasta sopimattomasta menettelystä, jolla tarkoitetaan epäasiallista vaikuttamista kuluttajien kulutushyödykettä koskevaan päätöksentekoon. Ongelmia ovat aiheuttaneet markkinoinnissa annetut totuudenvastaiset ja harhaanjohtavat tiedot sekä markkinoissa käytetyt lisäedut ja sattumanvaraiset edut. Sen sijaan terveyspalveluiden yleisesti hyväksyttyjen yhteiskunnallisten arvojen vastainen markkinointi eli hyvän tavan vastainen markkinointi on tullut kysymykseen vain harvoin. Poikkeuksena tähän on alaikäisille kohdistettu plastiikkakirurgisten palveluiden markkinointi, jota voidaan arvioida KSL 2 luvun 2 §:n tarkoittamana hyvän tavan vastaisena markkinointina, mutta myös luvun 3 §:n tarkoittamana sopimattomana menettelynä.