Browsing by Subject "muutoksenhaku"

Muutoksenhakuoikeus alioikeuden ratkaisusta on meillä perinteisesti ymmärretty jokaiselle kansalaiselle kuuluvaksi oikeudeksi. Suomen liittyminen kansainvälisiin sopimuksiin, kuten Euroopan ihmisoikeussopimukseen, on aiheuttanut muutospainetta varsinkin hovioikeusprosessin kehittämisessä. 1990–luvulla hovioikeusmenettelyä uudistettiin tavoitteena saada ennen pääosin kirjallinen hovioikeusmenettely vastaamaan uutta keskitettyä, suullista ja välitöntä alioikeusmenettelyä niin, että Suomen tekemä varauma Euroopan ihmisoikeussopimukseen suullisten käsittelyiden järjestämisen osalta voitiin poistaa. Muutoksenhakua koskevien oikeudenkäymiskaaren säännösten muuttaminen ei kuitenkaan jäänyt tähän, vaan vuonna 2003 otettiin käyttöön seulontamenettely hovioikeuksissa. Vuonna 2011 seulontamenettely korvattiin jatkokäsittelylupajärjestelmällä, ja vuonna 2015 jatkokäsittelylupajärjestelmä tulee laajenemaan soveltamisalaltaan yleiseksi rikosasioita koskevaa soveltamisalan rajausta lukuunottamatta. Tämän tutkimuksen tavoitteena on löytää syitä siihen, miksi muutoksenhakua koskevat oikeudenkäymiskaaren säännökset ovat olleet jatkuvan muutoksen kohteena viimeisen kahden vuosikymmenen aikana. Tutkimuskysymykseni on täten avoin, eikä absoluuttisia vastauksia perimmäiseen kysymykseen ole tarkoitus tavoitella, vaan pyrkiä selittämään muutosta empiiristä aineistoa – kuten hovioikeustilastoja – hyödyntäen. Tutkimuksessani päähuomio kiinnittyykin viimeaikaisten muutoksenhakua koskevien muutosten kuvaamiseen, eli siihen, miten oikeudenkäymiskaaren säännöksiä on muutettu ja miten muutoksia on perusteltu. Toimivan prosessilainsäädännön säätäminen on osoittautunut ilmeisen haastavaksi tehtäväksi lainsäätäjälle; joustavat, mutta toisaalta ennustettavasti ja yhdenmukaisesti sovellettavat normit reunaehtoinaan kansainvälisistä sopimuksista seuraavien perus- ja ihmisoikeusvelvoitteiden täyttäminen rajallisin resurssein näyttää muodostuneen hankalaksi yhtälöksi. Kaikkia 2000–luvulla toteutettuja uudistuksia yhdistää lainsäätäjän huoli oikeusturvasta, oikeudenkäyntien keston lyhentämisestä sekä hovioikeuksien resurssien tarkoituksenmukaisesta kohdentamisesta. Samalla on kuitenkin haluttu säilyttää rajoittamaton muutoksenhakuoikeus yhdistettynä nopeaan, laadukkaaseen ja halpaan oikeudenkäyttöön oikeusturvasta tinkimättä. Hovioikeustilastot 2000–luvulta osoittavat, että hovioikeuksiin saapuneiden asioiden määrä kuten myös hovioikeuksissa vuoden lopussa vireillä olleiden asioiden määrä on ollut laskussa, käsittelyajat ovat tasaisesti lyhentyneet ja myönnettyjen jatkokäsittelylupien määrä ollut laskussa ja hylättyjen nousussa. Tällä hetkellä jatkokäsittelylupajärjestelmän piiriin kuuluu arviolta 30 %:a kaikista hovioikeuksiin saapuvista asioista, kun vastaisuudessa arvioitu luku on noin 80–90 %:a. Lainvalmistelussa painoarvoa on annettu hovioikeusnäkökulmalle, kun taas kansalaisnäkökulma – ja erityisesti uudistusten vaikutukset kansalaisten asemaan – näyttää jääneen lainvalmistelussa huomiotta. Viimeisintä, vuonna 2015 toteutettavaa uudistusta perustellaan ennen kaikkea valtiontalouden säästöpaineilla. Katsonkin perustelluksi todeta, että juuri säästöt – eikä vähiten hovioikeuksien työnsäästö – ovat olleet muutosten pääasiallisena teemana. Tästä on seurannut se, että kansalaisille kuuluvaa muutoksenhakuoikeutta ollaan lainsäädännön muutoksilla de facto rajoitettu säätämällä säännöksiä, jotka ovat vaikeuttaneet asianosaisten tosiasiallista oikeutta saada asiansa ylemmässä tuomioistuimessa tutkittavaksi.

Ulkomaalaislaissa säädetään maastapoistamispäätöksen saaneen ulkomaalaisen vapaaehtoisesta paluusta. Ulkomaalaislain mukainen vapaaehtoinen paluu perustuu Euroopan unionin paluudirektiivin mukaiseen sääntelyyn ja sitä pidetään ensisijaisena keinona saada maastapoistamispäätöksen saaneet ulkomaalaiset palaamaan kotimaihinsa. Vapaaehtoista paluuta koskevan sääntelyn tarkoitus on olla mahdollisimman tehokasta, jotta maasta poistamisesta syntyisi mahdollisimman vähän kustannuksia. Vapaaehtoisen paluun tehokkuutta pyritään edistämään lainsäädännöllisin keinoin, kuten maahantulokiellon määräämisen uhalla sekä kansainvälistä suojelua hakeneiden vastaanottopalveluita rajoittamalla. Lainsäädännöstä tulevat paineet johtavat vapaaehtoisen paluun tosiasiallisen vapaaehtoisuuden kyseenalaistamiseen. Vapaaehtoinen paluu on paluuvelvoitteen noudattamista, jolloin paluu on tosiasiallisesti pakollista, ei vapaaehtoista. Vapaaehtoiselle paluulle määrätty ajankohta alkaa maastapoistamispäätöksen täytäntöönpanokelpoisuudesta. Päätös tulee kansainvälistä suojelua koskevissa asioissa lähtökohtaisesti täytäntöönpanokelpoiseksi hallinto-oikeuden päätöksen jälkeen. Turvapaikanhakijoilla on mahdollisuus hakea muutosta hallinto-oikeuden päätökseen, vaikka heitä samalla painostetaan palaamaan oma- aloitteisesti kotimaihinsa. Vapaaehtoisella paluulla on merkittävät vaikutukset turvapaikanhakijoiden muutoksenhaun tehokkuuteen. Kansainvälistä suojelua koskevassa päätöksenteossa korostuvat kuitenkin useat perustavanlaatuiset perus- ja ihmisoikeudet, kuten oikeus elämään ja kidutuksen sekä epäinhimillisen ja halventavan kohtelun kielto. Vapaaehtoista paluuta koskevaa sääntelykokonaisuutta voidaan arvostella, kun otetaan huomioon palautuskiellon periaatteen merkitys kaikkea maasta poistamista koskevassa päätöksenteossa.