Browsing by Subject "näytön arviointi"

Tutkielmassani tarkastelen raiskausrikosta sekä kansallisen että kansainvälisen oikeuden näkökulmasta ja käyn läpi tärkeimpien Suomea sitovien, kansainvälisten sopimusten asettamia vaatimuksia raiskausrikokselle. Rajaan tarkasteluni nimenomaisesti raiskaukseen, mikä tarkoittaa vielä toistaiseksi tarkastelun jakautumista kolmeen eriasteiseen tekomuotoon, eli pakottamiseen sukupuoliyhteyteen, raiskaukseen ja törkeään raiskaukseen. Raiskausrikoksen kansallisen tarkastelun aloitan kuvaamalla lyhyesti seksuaalirikoslainsäädännön vuonna 1999 voimaan tulleen uudistuksen tavoitteita, nykyisen raiskausrikoksen tunnusmerkistön soveltamiskäytäntöineen sekä myös syyskuun alusta voimaan tulevan lainsäädäntömuutoksen sisällön, unohtamatta muutosten taustalla olevia kansallisia ja kansainvälisiä vaikutteita. Aloitan raiskauksen tarkastelun kansainvälisenä rikoksena kuvaamalla raiskausrikoksen muotoutumisen entisen Jugoslavian ja Ruandan sotarikostuomioistuinten ratkaisuissa ja tuon esille niihin liittyvää, erityisesti suostumuksen näkökulmasta käytyä keskustelua. Lisäksi tarkastelen ICC:n Rooman perussäännön raiskauksen määritelmää, joka on muodostettu edellä mainittujen sotarikostuomioistuinten työn pohjalta, ja käyn läpi Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen raiskausta koskevaa ratkaisukäytäntöä Euroopan ihmisoikeussopimuksen 3 ja 8 artiklojen näkökulmista. Näissä ratkaisuissa raiskausta on tarkasteltu sekä raiskauksen tunnusmerkistön ja viime aikoina erityisesti sen tehokkaan tutkinnan näkökulmista. Suomi on ratifioimassa elokuun 1. päivänä voimaan astunutta Euroopan neuvoston yleissopimusta naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan ehkäisemisestä ja torjumisesta (Istanbulin sopimus), jossa asetetaan vaatimuksia sekä raiskausrikoksen tunnusmerkistölle että raiskausten ja muunlaisen väkivallan uhreille tarjottaville palveluille. Istanbulin sopimuksessa raiskaus kuvataan ilman uhrin suostumusta tapahtuvaksi sukupuoliyhdynnäksi. Kansainvälisesti raiskaus nähdäänkin pitkälti suostumuksen vastaiseksi teoksi. Edellä mainitut instrumentit eivät kuitenkaan velvoita sopimusmaitaan tietynlaisen tunnusmerkistön käyttöönottoon, kunhan ilman uhrin suostumusta tapahtuva sukupuoliyhdyntä tulee tutkituksi ja rangaistuksi. Rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen takia kansainvälisten sopimusten asettamat vaatimukset, kun on kysymyksessä rikosvastuun laajentaminen, kohdistuvat kuitenkin viime kädessä lainsäätäjään. Myös Suomessa väkivallan merkitys raiskausrikoksen arvioinnissa on koko ajan vähentynyt ja tämä kehitys tulee jatkumaan tulevan lainsäädäntömuutoksen myötä. Lainvalmistelun yhteydessä esitettiin, että Suomen raiskausrikostunnusmerkistö tekee raiskauksen jopa laajemmin rangaistavaksi kuin puhtaasti suostumukseen rakentuva raiskausrikostunnusmerkistö. Tätä pyrin selvittämään tutkielmani toiseksi viimeisessä luvussa, jossa kuvaan vuoden 2011 lainsäädäntömuutoksen jälkeistä hovioikeuskäytäntöä Englannin raiskausrikostunnusmerkistöä vasten. Englannin seksuaalirikoslainsäädännön olen ottanut esimerkiksi tällaisesta puhtaasti suostumukselle rakentuvasta tunnusmerkistöstä. Tarkoituksenani on sitä vasten arvioida, tuleeko rikoslain 20 luvun 1 § 2 momentin soveltamistilanteissa raiskaus yhtä laajasti rangaistavaksi, kuin suostumukselle rakentuva tunnusmerkistö sen tekisi. Käsittelen tutkielmassani myös raiskauksen näytön arviointia siltä osin kuin olen katsonut sen merkitykselliseksi suostumuskeskustelua silmällä pitäen.

Tutkimukseni käsittelee rikostuomion näyttökysymystä koskevien perustelujen ääripäitä ja näiden empiiristä havainnointia käräjäoikeustason lainkäytössä. Perustelujen ääripäihin voidaan luokitella riittämättömät perustelut, jotka eivät täytä laissa määriteltyjä edellytyksiä, ja toisaalta faktaperustelut, jotka ovat ovat tarpeettoman laajat. Molemmat ääripäät ovat haitallisia. Riittämättömät perustelut ovat lainvastaisia, ne loukkaavat oikeutta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin, hankaloittavat muutoksenhakua sekä rapauttavat luottamusta tuomioistuinlaitokseen. Tarpeettoman laajat perustelut sen sijaan todennäköisesti hidastavat oikeudenkäyntiprosessia, heikentävät perustelujen ymmärrettävyyttä ja niissä on kyse rajallisin verovaroin kustannettavien tuomioistuinresurssien tuhlaamisesta. Ideaaliolosuhteissa käräjäoikeudet löytäisivät aina tasapainon tuomion faktaperustelujen riittävyyden ja toisaalta prosessitavoitteiden välillä. Tällöin tuomioissa tunnistettaisiin ne asiat ja tosiseikat, jotka edellyttävät laajempia perusteluja ja toisaalta ne, joiden osalta suppeammat perustelut riittävät. Tutkielmassani pyrin tekemään empiirisiä havaintoja siitä, miten tämä toteutuu käytännössä. Tutkimuskysymysteni käsittely edellyttää sekä lainopillisten että empiiristen tutkimusmenetelmien käyttämistä. Kappaleissa 2 ja 3 käsittelen tuomion perustelemisen yleisiä lähtökohtia sekä perustelemisen funktioita ja niiden välistä painoarvohierarkiaa. Kappaleiden tarkoituksena on luoda riittävä tiedollinen pohja empiirisen tutkimuksen toteuttamiselle. Empiiristen havaintojen tekeminen perustelujen ääripäistä edellyttää faktaperustelujen arviointiin soveltuvan työkalun kehittämistä. Tätä varten luon kappaleessa 4 lainopillisia metodeja käyttäen arviointikehikon, jonka puitteissa on mahdollista määrittää rikostuomion näyttökysymystä koskevan perusteluvelvollisuuden laajuus ja tehdä tämän jälkeen empiirisiä havaintoja tarkasteltavien rikostuomioiden faktaperustelujen riittävyydestä sekä tarpeettomasta laajuudesta. Arviointikehikossa määritellyt arviointikriteerit perusteluvat voimassa olevaan oikeuteen. Esitän, että perusteltuvelvollisuuden laajuus määräytyy ensisijaisesti näyttökysymyksen vaikeusasteen ja asiaan liittyvän riitaisuuden perusteella. Asian merkitys on myös otettava huomioon perusteluvelvollisuuden laajuutta määritettäessä, mutta sillä on lähtökohtaisesti toissijainen painoarvo asian epäselvyyteen nähden. Tutkimusotantana käytän Helsingin käräjäoikeuden antamien tuomioiden faktaperusteluja. Tarkastelen yhteensä kolmessakymmenessä pahoinpitelyrikosasiassa laadittuja faktaperusteluja. Tutkielman kappaleet 5 ja 6 käsittävät empiirisen tutkimuksen tulosten esittelyn, analyysin ja johtopäätösten tekemisen. Tuloksena esitän, että tutkimusotannassa on havaittavissa sekä riittämättömästi, että tarpeettoman laajasti perusteltuja tuomioita. Riittämättömien perustelujen osalta selkein ongelma koskee näytön arvioinnin puutteellisuutta sekä perustelujen epätasapuolisuutta. Yliperustelemisen osalta selkeimpinä ongelmakohtina erottuvat näytön tarpeettoman yksityiskohtainen selostaminen, perustelujen pöytäkirjamaisuus sekä epäolennaisten seikkojen käsitteleminen. Yhteenvetona ja johtopäätöksenä tutkimustuloksista totean, että sekä perustelujen riittämättömyyttä että yliperustelemista esiintyy. Tulokset sisältävät viitteitä huomattavasti mittavamman empiirisen jatkotutkimuksen tarpeesta. Tutkimushavaintoja mahdollisesti selittävinä tekijöinä mainitsen tuomioistuimen perustelukulttuurin, suuresta työmäärästä johtuvan kiireen, psykologiset tekijät, tuomarin ammattiylpeyskäsityksen sekä puutteelliset tiedot perusteluvelvollisuuden laajuuteen vaikuttavasta sääntelystä ja oikeuskäytännöstä. Lopuksi esitän yhdeksän tutkimushavaintoihin perustuvaa kehittämissuositusta, joihin voi olla perusteltua kiinnittää huomiota käräjäoikeustasolla näyttökysymystä koskevia perusteluja laadittaessa.