Browsing by Subject "näyttökynnys"

Koventamisperusteilla tarkoitetaan rikoslaissa määriteltyjä tekijän rikollisen menettelyn vaikuttimia tai menettelyn muita ominaisuuksia, jonka perusteella rikoksesta määrättävää rangaistusta voidaan ankaroittaa. Koventamisperusteet ilmentävät tekijän menettelyn erityistä moitittavuutta ja tekijän keskimääräistä suurempaa syyllisyyden astetta. Rikoslakimme tunnistaa viisi koventamisperustetta: 1) rikollisen toiminnan suunnitelmallisuus; 2) rikoksen tekeminen osana järjestäytyneen rikollisryhmän toimintaa; 3) rikoksen tekeminen palkkiota vastaan; 4) rikoksen tekeminen rotuun, ihonväriin, syntyperään, kansalliseen tai etniseen alkuperään, uskontoon tai vakaumukseen, seksuaaliseen suuntautumiseen tai vammaisuuteen perustuvasta vaikuttimesta taikka niihin rinnastettavasta muusta vaikuttimesta; ja 5) tekijän aikaisempi rikollisuus. Koventamisperusteiden soveltuminen tulee ratkaistavaksi seuraamusharkinnassa, joka seuraa rikosprosessissa tehtyä ratkaisua rangaistusvastuusta. Tutkielma käsittelee sitä, miten koventamisperusteita koskeva näyttövaatimus suhteutuu rangaistusvastuuta koskevaan näyttövaatimukseen. Näytön arviointi on kiinnostava teema, jossa tosielämästä nousevat seikat yhdistyvät poikkeuksellisella tavalla todistelua koskevaan teoriaan. Näyttöratkaisun tekeminen on itsessään monimutkainen prosessi, jossa tuomari yhdistelee juridiikkaa, empiriaa ja logiikkaa tukeutuen kokemussääntöihin. Näyttövaatimus, tai näyttökynnys, määrittää sen, mikä katsotaan riittäväksi näytöksi. Rangaistusvastuun osalta näyttökynnys on lainsäädännössä asetettu siihen, että ”vastaajan syyllisyydestä ei jää varteenotettavaa epäilystä”. Koventamisperusteiden näyttövaatimuksesta ei ole samanlaista kannanottoa lainsäädännössä. Korkein oikeus kuitenkin linjasi ratkaisussaan 2020:32 näyttövaatimuksen laajuudesta vihamotiivin soveltamisen osalta siten, että näyttövaatimus rinnastuu rangaistusvastuun näyttövaatimukseen. Muiden koventamisperusteiden osalta vastaavaa oikeuskäytäntöä ei ole. Myöskään suomalaisessa oikeuskirjallisuudessa ei esiinny yhtenäistä näkemystä siihen, miten näytön arviointia tulisi koventamisperusteiden osalta suorittaa tai minkälaista näyttövaatimusta niiden soveltamisessa tulisi edellyttää. Tutkielmassa käytetään lainopillista metodia ja koventamisperusteiden näyttövaatimuksen laajuutta selvitetään peilaamalla sitä rangaistusvastuuta koskevaan näyttövaatimukseen. Problemaattista koventamisperusteiden osalta on se, että niiden soveltaminen on jäänyt todella vähäiseksi. Yksi tutkielman teesi on, että tämä on seurausta yhtäältä siitä, että moniin koventamisperusteisiin liittyy todistelua koskevia haasteita ja toisaalta siitä, että näytön arviointiin ja näyttövaatimuksen laajuuteen liittyy koventamisperusteiden osalta epäselvyyttä. Sen ohella, voidaanko vihamotiivin lisäksi samaa näyttövaatimusta soveltaa muihinkin koventamisperusteisiin, pyrkimyksenä on pohtia kysymyksiä siitä, voisiko eri koventamisperusteilla olla eri näyttövaatimus tai onko näyttövaatimus koventamisperusteiden kesken staattinen, ja toisaalta voiko se vaihdella yhden koventamisperusteen sisällä. Vahva lähtökohta tutkielman tarkastelussa on se, että kyse on lopulta periaatepunninnasta eri suojeltavien intressien välillä. Tutkielman keskeinen havainto on, että oikeusjärjestys on tällä hetkellä puutteellinen koventamisperusteita koskevan näyttövaatimuksen osalta, ja että koventamisperusteita koskevilla näyttöongelmilla on vaikutusta perusteiden sovellettavuuteen. Tästä johtuen koventamisperustesäännökset eivät täytä tavoitteitaan, sillä etenkin osaa koventamisperusteista sovelletaan niin harvoin. Jos perustetta sovelletaan oikeuskäytännössä kaikkiaan erittäin vähän ja soveltaminen kaatuu juuri näyttöongelmiin, on perusteltua pohtia sitä, onko tuomioistuimilla koherenttia käsitystä näyttökynnyksen tasosta.