Browsing by Subject "oikeudenmukainen oikeudenkäynti"

Eurooppalaisen pidätysmääräyksen täytäntöönpanosta vastuussa oleva oikeusviranomainen ei lähtökohtaisesti saa tarkastaa, toteutuvatko luovutettavaksi pyydetyn henkilön perusoikeudet pidätysmääräyksen antaneessa jäsenvaltiossa. Lähtökohdasta voidaan kuitenkin tietyissä tilanteissa poiketa. Poikkeaminen on mahdollista esimerkiksi silloin, kun pidätysmääräyksen antaneen jäsenvaltion oikeuslaitoksen riippumattomuuteen liittyvät puutteet vaarantavat luovutettavaksi pyydetyn henkilön perusoikeuden oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin. Tutkielmassa selvitetään oikeusviranomaisen arviointimenettelyä ja poikkeamisen aineellisoikeudellisia edellytyksiä tällaisessa tilanteessa EU-oikeudellisesta ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen (EIS) näkökulmasta. Poikkeamismenettelyn osalta tutkielmassa esitetään oikeusviranomaisen niin EU-oikeuden kuin EIS:n puitteissa suorittama perusoikeusvalvonta kaksivaiheisena menettelynä. Ensimmäisessä vaiheessa oikeusviranomaisen tulee selvittää, saako perusoikeuksien toteutumista tarkastaa. Se, ettei mitä tahansa loukkausta saa tutkia, liittyy perusoikeussuojan tarjoamista koskevan vastuun kohdentamiseen oikealle valtiolle. Toisin sanoen perusoikeussuojaa koskevan vastuun laajentuminen pidätysmääräyksen täytäntöönpanevalle jäsenvaltiolle on poikkeuksellista. Laajentumisen edellytyksenä on, että olettama siitä, että pidätysmääräyksen antanut jäsenvaltio kunnioittaa perusoikeuksia, kumoutuu. Olettama seuraa toisaalta EUT:n kehittämästä keskinäisen luottamuksen periaatteesta ja toisaalta Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) kehittämästä Bosphorus-olettamasta. Kun jompikumpi olettama kumoutuu, tulee oikeusviranomaisen tutkia perusoikeusloukkausta koskeva väite perusoikeusvalvonnan toisena vaiheena. Täytäntöönpanosta kieltäytymisen aineellisoikeudellisten edellytysten osalta puolestaan todetaan, että EIT:n asettama kynnys olla luovuttamatta henkilöä oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä koskevan perusoikeuden loukkauksen vuoksi on korkeampi kuin EU-oikeudessa. Lainopillisen tutkimuksen tukena käytetystä tuomioistuinratkaisuista koostuvasta empiirisestä aineistosta kuitenkin selviää, että kynnys luovuttamiselle on muodostunut erittäin korkeaksi myös EU-oikeudessa.

Pro gradu käsittelee ihmisoikeusdoktriinin ja perusoikeusjärjestelmän asettamia edellytyksiä salaisen tiedonhankinnan asianosaisjulkisuuden rajoittamista koskevalle oikeudelliselle punninnalle sekä lainsäädännölle. Poliisin toimivaltuuksiin kuuluu salainen tiedonhankinta, kuten telekuuntelu, tarkkailu ja peitetoiminta. Asianosaisella on oikeus saada jälkikäteen tieto myös salassa pidettävästä menetelmän käyttöä koskevasta asiakirjasta tai tallenteesta, mutta tätä oikeutta voidaan rajoittaa, jos se on välttämätöntä kansallisen turvallisuuden varmistamiseksi tai hengen, terveyden, yksityisyyden tai salassa pidettävien menetelmien suojaamiseksi. Oikeusdogmaattisessa pro gradussa tutkitaan (de lege lata), miten tiedonsaantioikeuden ja salaamisintressin välinen moniulotteinen perus- ja ihmisoikeuspunninta on suoritettava sekä ehdotetaan (de lege ferenda), miten lakiuudistuksella voitaisiin edistää tuomioistuimen punnintaedellytyksiä. Salaisen tiedonhankinnan asianosaisjulkisuutta voidaan punnita sekä hallintoprosessissa, esimerkiksi tietopyyntönä, että rikosprosessissa, esimerkiksi editiona. Prosessilaji vaikuttaa keskeisesti tuomioistuimen punnintaedellytyksiin, koska aineistoa voidaan käsitellä asianosaisen läsnä olematta vain hallintoprosessissa, mutta rikosoikeudenkäynnin oikeudenmukaisuus on turvattava rikosprosessissa. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön analyysin perusteella suomalaisessa rikosprosessioikeudessa asianosaisjulkisuuden rajoittamiseen suhtaudutaan ihmisoikeusdoktriinin asettamia edellytyksiä pidättyväisemmin. Ihmisoikeustuomioistuin on sallinut asianosaisjulkisuuden rajoittamisen myös rikosoikeudenkäynnissä, kun oikeudenkäynnin oikeudenmukaisuuden ydinalueella olevat puolustautumisedellytykset on voitu kompensoida. Hallintoprosessissa asianosaisjulkisuuden voimakkaampi rajoittaminen on mahdollista myös Suomessa. Johtopäätöksissä (de lege lata) ihmisoikeusdoktriinin asettamat edellytykset systematisoidaan punnintakehikoksi, jonka reunaehdoiksi tunnistetaan esimerkiksi rajoituksen ehdoton välttämättömyys, ydinalueen loukkaamattomuus sekä kompensoinnin prosessuaalisuus. Punnintakehikon sisällä on valittava parhaiten kaikkien oikeuksien toteutumista edistävä vaihtoehto punninnalla, jossa huomioitavaksi tunnistetaan esimerkiksi tiedonsaantioikeuden itsenäinen ulottuvuus sekä viranomaisten ennakointivelvollisuus. Johtopäätöksissä (de lege ferenda) ehdotetaan, että myös suomalaisessa rikosprosessissa otettaisiin käyttöön eräitä ihmisoikeustuomioistuimen hyväksymiä kompensointikeinoja, jotka mahdollistavat salaisen tiedonhankinnan asianosaisjulkisuuden rajoittamisen oikeudenmukaisessa rikosoikeudenkäynnissä. Ehdotusta perustellaan tarpeella optimoida tuomioistuimen punnintaedellytykset ennakoimattomissa oikeustapauksissa.

Vuonna 1991 Suomessa ratifioidun lapsen oikeuksien sopimuksen nojalla lapselle on hänen ikäänsä ja kehitystasoaan vastaavalla tavalla annettava mahdollisuus tulla kuulluksi häntä koskevissa oikeudellisissa ja hallinnollisissa menettelyissä. Lapsen oikeus vaikuttaa itseään koskeviin asioihin kehitystään vastaavasti turvataan nimenomaisesti myös perustuslaissa. Lapsen oikeus saada tietoa häntä koskevassa lastensuojeluasiassa ja mahdollisuus esittää siinä mielipiteensä kuuluukin myös lastensuojelun yleisiin periaatteisiin ja lähtökohtiin lastensuojelulain 5 §:n nojalla. Lapsen henkilökohtaisesta kuulemisesta hallinto-oikeudessa lastensuojeluasian asianosaisena säädetään lastensuojelulain 86 §:ssä, jota voidaan pitää lapsen prosessuaalisen aseman kannalta ainutlaatuisena säännöksenä. Lapsen tuomioistuinosallisuus lastensuojelulaissa on yleisestikin järjestetty paikoin muusta lapsilainsäädännöstä erottuvalla tavalla. Lapsi on ensinnäkin lähtökohtaisesti häntä koskevassa lastensuojeluasiassa aina asianosainen. Lisäksi 12 vuotta täyttäneellä lapsella on oikeus käyttää lastensuojeluasiassaan huoltajan rinnalla itsenäistä puhevaltaa. Oikeutta tulla kuulluksi tukeekin tällöin olennaisesti lapsen oikeuksien sopimuksen asettamien velvoitteiden ohella perustuslain 21 §:ssä sekä Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 (1) artiklassa asetetut oikeusturvan ja oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimukset. Lapsen oikeutta kontradiktoriseen prosessiin on toteuttava lapsen erityisten oikeuksien asettamista lähtökohdista ja niiden rajaamalla tavalla. Lisäksi lapsen oikeus nauttia perhe-elämäänsä kohdistuvaa kunnioitusta tukee keskeisesti lapsen menettelyllisiä oikeuksia lastensuojeluasian käsittelyssä. Tiedonsaantioikeutta voidaan pitää tietynlaisena lapsen kuulemisen ja osallisuuden perusedellytyksenä. Lapsen on saatava päätöksenteon perusteena olevista seikoista tietoa riittävällä tavalla, jotta hän voisi asiassaan aidon oman näkemyksensä muodostaa ja jotta näkemykselle voitaisiin myös antaa päätöksenteossa asianmukainen painoarvo. Lapsen tiedonsaantioikeus ei lähtökohtaisesti edellytä, että lapselle olisi annettava kaikki asiaa koskevat tiedot. Lapsen kehityksen ja hyvinvoinnin suojelemiseksi on tärkeää, että osallisuusoikeuden toteuttamisessa tunnistetaan mahdolliset osallistumisesta aiheutuvat kielteiset seuraukset lapselle. Lastensuojelulain 86.1 §:n nojalla lapselle ei saa antaa sellaisia tietoja, jotka voisivat vakavasti vaarantaa hänen terveyttään tai kehitystään. Arvio tiedon vaikutuksista on aina tehtävä suhteessa lapsen ikään, kehitystasoon sekä erityisiin olosuhteisiin ja ominaisuuksiin. Jotta lapsen tiedonsaantioikeus voisi toteutua mahdollisimman täysimääräisesti, on lisäksi olennaista huomata, ettei lastensuojelulain 86.1 § ole ainoa lapsen tiedonsaantioikeutta lastensuojelun asianosaisena tuomioistuimessa määrittävä säännös, vaan tiedonsaantioikeudesta säädetään myös lastensuojelulain ulkopuolella. Keskeisimpiin tiedonsaantioikeutta määritteleviin säännöksiin kuuluu tältä osin mm. oikeudenkäynnin julkisuudesta hallintotuomioistuimissa annetun lain 9.3 §, jonka mukaan lapsen tiedonsaantioikeutta hallintotuomioistuimessa voidaan rajoittaa lapsen edun nojalla. Lastensuojelulain 86.1 §:n terveyttä tai kehitystä vakavasti vaarantavan tiedon antamista koskeva kielto ei ole pelkästään lapsen tiedonsaantioikeuden sisältöä konkreettisesti määrittävä säännös, vaan sen ohella kielto ohjaa tuomioistuimen harkintaa kuulemisen toteuttamisen tavassa. Lapsen osallisuuden ja suojelun takaaminen voivat tällöin rajoittaa muiden asianosaisten prosessuaalisia oikeuksia. Mikäli terveyttä tai kehitystä vakavasti vaarantavan tiedon välittymistä lapselle ei pystyttäisi yhteisessä suullisessa käsittelyssä estämään, ja lapsen suojelemiseksi tai itsenäisen mielipiteen varmistamiseksi katsotaan tarpeelliseksi, voi tuomioistuin järjestää kuulemisen lastensuojelulain 86.2 §:n nojalla muiden oikeudenkäynnin osapuolten läsnäoloa rajoittamalla. Tällöin asianosaisilla tulee kuitenkin lähtökohtaisesti olla oikeus saada tietoa kuulemisen sisällöstä, ellei tiedonsaantioikeuden rajoittamista pidetä tarpeellisena lapsen suojelemiseksi tai hänen muun erittäin tärkeän etunsa turvaamiseksi. Asianosaisten oikeuksien rajoittamisessa on tällöin huomioitava perhe-elämän suojan sekä oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin lastensuojelumenettelylle asettamat vaatimukset. Nämä vaatimukset olisi erittäin tärkeä tuoda esille myös lastensuojelulain 86 §:n sanamuodossa.

Tiivistelmä - Referat – Abstract Rahanpesulla tarkoitetaan tekoa tai tekokokonaisuutta, jonka päämääränä on peittää tai häivyttää rikoksen tuottaman hyödyn tai omaisuuden alkuperä. Rahanpesemiseen liittyy taloudellista hyötyä tuottaneen esirikoksen tekijän pyrkimys rikoksesta saadun taloudellisen hyödyn alkuperän salaamiseen. Rahanpesemisen jälkeen hyöty lopulta kuitenkin palautuu esirikoksen tekijälle, joko omistus– tai hallintaoikeuksin. Rahanpesurikosten tausta on vahvasti kansainvälinen: rahanpesun kriminalisointi perustuu kansain¬välisiin instrumentteihin ja EU–lainsäädäntöön. Rahanpesun kriminalisoinnin tavoitteet kansainvälisissä instrumenteissa ovat laajentuneet alkuperäisestä kansainvälisen laittoman huumausainekaupan torjunnasta turvaamaan kansainvälisen rahoitusjärjestelmän puhtautta ja luotettavuutta sekä demokraattisen yhteiskuntajärjestelmän suojelua yleisesti vakavan rikollisuuden haitoilta. Viimeaikaisessa kehityksessä erityisesti terrorismin torjunta sen rahoitukseen puuttumalla on ollut keskiössä rahanpesurikosten tavoitteiden määrittämisessä. Suomen rikosoikeudessa yleisesti hyväksytyn käsityksen mukaan kriminalisoinneilla pyritään saavuttamaan yhteiskunnallisesti ajatellen jotain arvokasta: oikeushyvien suojelua. Oikeushyvien suojelun periaate on kiinteässä yhteydessä asianomistaja–aseman määrittämiseen, sillä Suomen rikosoikeudessa asianomistajana lähtökohtaisesti pidetään sitä, joka on rikoksella välittömästi loukatun, kriminalisoinnin suojeluobjektina olevan oikeushyvän haltija. Tämän vuoksi kunkin rangaistussäännön suojeluobjektin tunteminen on keskeistä vastattaessa kysymykseen asianomistajan asemasta. Rahanpesun suojeluobjekti on kuitenkin jäänyt sekä kansainvälisisissä instrumenteissa että kansallisella tasolla epämääräiseksi ja yhä laajenevaksi argumentoinniksi, eikä kysymykseen rahanpesun asianomistajuudesta ei kuitenkaan ole helppo antaa yksiselitteistä vastausta. Oikeuskirjallisuudessa useimmiten on todettu, että rahanpesulla ei ole asianomistajaa. Tämä näkemys perustuu ajatukselle siitä, että rahanpesun kriminalisoinnilla suojattavat oikeushyvät ovat ensisijaisesti yhteisöllisiä ja abstrakteja. Rahanpesu kriminalisoimalla pyritäänkin ensisijaisesti suojelemaan yhteisöllisiä oikeushyviä, kuten rahoitusjärjestelmän puhtautta ja demokraattista yhteiskuntajärjestystä, mutta kriminalisoinnin viimekätisenä tavoitteena on kuitenkin suojella esirikoksen kriminalisoinnilla turvattua oikeushy¬vää. Rahanpesun kohteena ollut omaisuus voidaan tietyissä tapauksissa kuitenkin tuomita esirikoksella loukatulle vahingonkorvauksena tai edunpalautuksena. Kysymys rahanpesun asianomistajasta on kohtuullisen helposti ratkaistavissa tilanteessa, jossa esirikoksella ei ole asianomistajaa. Tällainen tilanne on esimerkiksi huumausainerikoksessa. Käytännön ratkaisutilanteet voivat kuitenkin liittyä kaikkiin taloudellista hyötyä tuottaviin rikoksiin, jolloin kysymys rahanpesun asianomistajasta muuttuu monimutkaisemmaksi. Vaikka rangaistussäännöllä ensisijaisesti suojeltu oikeus¬hyvä olisikin yhteisöllinen, voidaan sillä tavoitella myös henkilöllisten oikeushyvien suojelua. Siten rahanpesun tunnusmerkistön täyttävällä teolla voidaan loukata ensisijaisten, yhteisöllisten suojeluobjektien lisäksi myös henkilöllisiä oikeushyviä, esimerkiksi omaisuudensuojaa. Mikäli rahanpesun tunnusmerkistön täyttävällä teolla aiheutetaan välitöntä vahinkoa suojelun kohteena olevan oikeushyvän haltijalle siten, että on mahdollista esittää tällä perusteella yksityinen oikeudellinen korvausvaade, asianomistajan aseman saavuttamisen edellytykset täyttyvät myös rahanpesussa. Harkinnassa on otettava huomioon myös oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin ja acces to justice – vaatimusten täyttyminen: joissa asianomistajan asema rahanpesuoikeudenkäynnissä voi olla esirikoksen uhrille ainoa keino esittää vahingonkorvausvaatimuksia niistä menetyksistä, joita esirikos on hänelle aiheuttanut.

Tutkielman tarkoituksena on arvioida pienen intressin riita-asioiden ratkaisemisen toimivuutta kirjallisessa menettelyssä. Metodina käytetään teoreettista ja käytännöllistä lainoppia sekä oikeudellisen siirrännäisen eli transplantin tutkimista. Arvioinnissa sovelletaan lisäksi kattavasti access to justice -tutkimusta. Tutkimus perustuu havainnolle, jonka mukaan oikeudenkäymiskaari ei nykyisellään sisällä pienille riita-asioille sopivaa menettelytapaa minkä myötä prosessikynnys on kohonnut kestämättömän korkeaksi. Tutkimuksessa selvitetään kirjallisen valmistelun käyttömahdollisuuksia ja sitä, voidaanko käytön laajentamisella vastata nykyisiin pieniä riitoja koskeviin oikeudenkäyntihaasteisiin, kuten menettelyjen pitkittymiseen ja oikeudenkäyntikulujen kohoamiseen. Ongelmaan on ehdottoman tärkeää puuttua, sillä tällä hetkellä monet riidat jäävät tuomioistuimen ulkopuolelle liian korkeaksi kohoavien kulujen pelossa. Riita-asian kirjallista ratkaisemista laajennettiin lakiuudistuksella vuonna 2003, jolloin oikeudenkäymiskaaren 5 lukuun lisättiin 27a §. Uudistuksen myötä myös riitaisa asia on ratkaistavissa kirjallisessa valmistelussa, jos riita on laadullisesti riittävän selvä sekä osapuolet ovat antaneet suostumuksensa. Pääsääntönä on kuitenkin oikeudenkäymiskaaren mukaan edelleen jokaisen oikeus saattaa asiansa käsiteltäväksi suullisessa istunnossa. Suullisuuden vaatimus perustuu EIS 6(1) artiklaan sekä PL 21 §:ään. Perustuslaintasoisuudesta johtuen suullisuuden periaatteesta ei voida lähtökohtaisesti joustaa, ja tämä aiheuttaa haasteita kirjalliselle menettelylle. Tutkielmassa analysoidaan EIS 6(1) artiklan ja PL 21 §:n säännösten suhtautumista asian ratkaisemisen laajentamiseen yhä enemmän kirjallisen menettelyn suuntaan. Kuulemisperiaate ja oikeus suulliseen käsittelyyn vaikuttavat estävän menettelyn kategorisen siirtämisen kirjalliseen muotoon ennalta vahvistettujen riidan intressien kohdalla. Pienen intressin riita-asioiden ratkaisemisen keventäminen vaatii siten analyysin keskittämistä toisiin ratkaisutapoihin, joiden kautta kyettäisiin turvaamaan perusoikeuksien ja prosessitavoitteiden toteutuminen kirjallista valmistelua tehokkaammin. Teoriaosan loppupuolella esitellään vaihtoehtoisia tapoja pienen intressin riitojen ratkaisemiseksi. Hyvänä esimerkkinä toimii Norjan pienten asioiden oikeudenkäyntimenettely, johon ohjataan noin 15.000 euron intressin alle jäävät riidat. Norjan mallissa menettelyn sujuvoittamiseen, nopeuttamiseen ja kustannusten alentamiseen on puututtu kevennetyn suullisen menettelyn kautta sekä asettamalla muutoksenhaun edellytykseksi valitusluvan myöntäminen. Suomea jo osittain koskettava eurooppalainen vähäisten vaatimusten menettely on käytettävissä jäsenmaiden välisissä rajat ylittävissä riidoissa. Eurooppalainen prosessi perustuu Suomen mallin tapaan menettelyn kirjallisuuteen, mutta asiamieskuluihin on puututtu vakiolomakkeiden kautta, jotka mahdollistavat menettelyyn osallistumisen ilman lakimiehen apua. Kummassakin menettelytavassa on lähtökohtana tavoite, jossa maallikot voivat ajaa asiaansa ilman lainoppineen edustusta. Tätä on tarpeen tavoitella myös kotimaisesti. Analyysin myötä tutkimuksessa saavutetaan lopputulos, jossa todetaan tehokkaimpana oikeudenkäyntikuluihin puuttumisen tapana olevan 2-3 tuntia kestävän kevennetyn suullisen menettelyn järjestäminen vakiolomakkeiden pohjalta. Prosessikynnystä saadaan laskettua ja taattua jokaiselle pääsy oikeuteen mahdollistamalla asian ajaminen itse ilman lakimiestä, tiivistämällä asian käsittely mahdollisimman tehokkaaksi paketiksi ja asettamalla tiukka seula muutoksenhaulle. Tutkielman lopussa esitetään johtopäätökset analyysin pohjalta. Tämän lisäksi tuodaan esiin ideoita, joilla tutkimusta voisi jatkaa tai laajentaa.

Rikosprosessissa noudatetaan periaatetta, jonka mukaan kymmenen syyllisen henkilön vapauttaminen on parempi kuin yhdenkään syyttömän tuomitseminen. Rikosprosessiin kuuluu täten olennaisena osana se, että jokaista epäillyksi joutuvaa ei tuomita syylliseksi. Ketään ei kuitenkaan prosessissa varsinaisesti erikseen todeta syyttömäksi, koska syyttömyysolettama eli periaate siitä, että jokainen on syytön, kunnes toisin todistetaan, on voimassa koko prosessin ajan. Oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin periaatteisiin sisältyy monia takeita, joiden tarkoituksena on turvata oikeusturvan toteutuminen nimenomaisesti rikoksesta syytetyn kannalta. Näiden tarkoituksena on ensinnäkin se, että syytöntä ei tuomittaisi, ja toisaalta se, että kohtelu ennen syytteestä luopumista ei aiheuttaisi kohtuuttomia haittoja toimenpiteiden kohteeksi joutuneelle. Tässä tutkielmassa tutkitaan sitä, miten syytetyn oikeusturvan voidaan katsoa toteutuvan niissä tilanteissa, joissa syytteet hylätään kokonaan tai osittain tai niistä luovutaan muilta osin ennen tuomion julistamista. Vaikka rikoksesta epäillylle tai syytetylle ei aiheutuisi asiasta rikosoikeudellisia seuraamuksia, voi oikeusprosessilla itsellään olla taloudellisia, sosiaalisia tai psyykkisiä vaikutuksia ihmisten elämään. Oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimukset eivät sellaisenaan takaa oikeutta korvauksiin siitä, että henkilöä on epäilty tai syytetty rikosprosessissa ilman, että langettavaa tuomiota lopulta annettaisiin. Hänelle voidaan tästä huolimatta korvata rikosprosessin aikana puolustautumisesta aiheutuneet oikeudenkäyntikulut. Lisäksi korvauksia voidaan maksaa siitä, että henkilö on rikosprosessin aikana aiheettomasti joko menettänyt vapautensa tai vapautta on rajoitettu esimerkiksi matkustuskiellon muodossa. Tutkimuksessa havaitaan, että korvausten ulkopuolelle jää useita tilanteita, joissa oikeusturvan ei voida katsoa toteutuvan tarkoituksenmukaisesti, vaikka tilanteita onkin nykyisin tulkittu perus- ja ihmisoikeusmyönteisesti. Korvausjärjestelmää olisikin aiheellista kehittää siten, että oikeudenkäyntikulujen osalta korvauksia maksettaisiin puolustautumiskustannuksista silloinkin, kun kyse ei sananmukaisesti ole syyttäjän vaatimuksesta. Korvauksia olisi tarpeen maksaa lähtökohtaisesti myös muista kuin vapauteen kohdistuvista pakkokeinoista, jos näiden katsotaan aiheuttaneen vahinkoa niiden kohteelle. Lisäksi korvausten maksaminen itse aiheettoman rikosprosessin aiheuttamasta vahingosta voisi olla joissain tilanteissa aiheellista, jos erityinen syy vahingon korvaamiselle voidaan osoittaa.

Tutkielman tarkoituksena on selvittää, miten perusteluvelvollisuus osana oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimusta suhteutuu hypoteettiseen tekoälytuomariin. Tarkastelu kohdistuu erityisesti siihen, sisältyykö perusteluvelvollisuuteen sellaisia tekijöitä, jotka ovat vain ihmistuomarin täytettävissä. Toisin sanoen tutkielmassa kysytään, sisältyykö oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin perusteluvelvollisuuden osatekijän tarkastelun perusteella tuomarin ihmisyyden vaatimus. Tutkimuskysymykseen vastataan tulkitsemalla ja systematisoimalla oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin ja perusteluvelvollisuuden tarkempaa sisältöä suhteessa tekoälytuomariin. Oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin avoimen luonteen vuoksi tarkempaa sisältöä selvitetään erityisesti perusteluvelvollisuuden funktioiden sekä ymmärrettävyyden arvon ja oikeudenmukaisuuden tunnun käsitteen kautta. Tekoälytuomarin mahdollisuuksia täyttää perusteluvelvollisuuden vaatimukset arvioidaan suhteessa tekoälyn keskeisiin toimintamenetelmiin, datapohjaisiin ja mallipohjaisiin tekoälymenetelmiin. Tarkastelussa havaitaan, että luonnollisen kielen ja ohjelmointikielen väliset erot sekä perusteluvelvollisuuden ulottuminen tekoälymenetelmän toimintaperiaatteisiin ovat keskeisiä kysymyksiä perusteluvelvollisuuden täyttämisessä tekoälytuomarin näkökulmasta. Perusteluvelvollisuuden ulottuvuuden ongelmien huomataan liittyvän laajempiin läpinäkyvyyden ja selitettävyyden ihanteisiin sekä niiden haasteisiin. Vastauksena tutkimuskysymykseen esitetään, että perusteluvelvollisuus tai oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimus eivät näyttäisi sisältävän vaatimusta tuomarin ihmisyydestä. Tekoälytuomariin kuitenkin tunnistetaan kohdistuvan jonkinlainen ihmiskontrollin tai ihmistoimijuuden vaatimus kuten tekoälymenetelmiin ja automatisoituihin toimintoihin laajemminkin. Ihmistoimijan tarvetta perustellaan esimerkiksi Euroopan unionin ja Euroopan neuvoston tekoälyä koskevissa asiakirjoissa tekoälyn valvonnalla. Oikeuskirjallisuudessa on kuitenkin havaittu, että ihmistoimija ei pysty käytännössä toteuttamaan sille annettua valvontatehtävää. Sen sijaan tutkielman perusteella vaikuttaisi siltä, että ihmistoimijuudella olisi merkittävä rooli tekoälytuomarin toiminnan legitimoinnissa.