Browsing by Subject "osallisuus"

Lapsen henkilökohtaisella osallisuusoikeudella on korkein mahdollinen hierarkkinen tuki erityisesti perustuslain 6.3 §:ssä ja YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen 12 artiklassa ja se vaikuttaa myös kaikki lapsen oikeudet läpileikkaavana periaatteena. Osallisuusoikeus on toteutettava jokaisessa lasta koskevassa tilanteessa ja se on otettava huomioon niin lapsen ja huoltajien kuin lapsen ja muiden yhteiskunnan toimijoiden, kuten koulutoimen, välisessä vuorovaikutuksessa. Tutkielmassa tutkitaan alaikäisille kuuluvaa henkilökohtaista osallisuusoikeutta, ja sen kontekstina on sekä perhe että peruskoulu, jotka sulautuvat lapsen henkilöä koskevissa kysymyksissä yhteen moniulotteiseksi suhteeksi. Lapsen osallisuusoikeudesta peruskoulun toimintaympäristössä on nostettu tiettyjä ongelma- tai erityiskohtia. Tutkimuskysymykset muodostetaan näiden pohjalta ja niihin pyritään vastaamaan pääasiallisesti lainopillisella tutkimusmenetelmällä, kuitenkaan unohtamatta oikeuden ulkopuolisen maailman vaikuttavuutta lapsen oikeuksiin. Ensinnäkin tutkitaan, turvataanko perusopetusta koskevassa sääntelyssä riittävällä tavalla lapsen osallisuusoikeutta henkilökohtaisella tasolla siten kuin perus- ja ihmisoikeussääntely velvoittaa. Toiseksi selvitetään, millainen on lapsen ja huoltajien vaikutusvallan ja lapsen henkilökohtaisen osallisuusoikeuden suhde peruskoulun toimintaympäristössä lasta koskevissa kysymyksissä. Tutkielmassa käsitellään lapsen osallisuusoikeuden tärkeimpiä ulottuvuuksia perus- ja ihmisoikeuslähtökodissa tutkimuskysymysten kannalta. Osallisuusoikeudesta on erotettavissa erilaisia elementtejä, kuten velvollisuus lapsen mielipiteiden selvittämiseen ja kuulemiseen sekä niiden painoarvon huomioimiseen lapsen kehittyvien valmiuksien mukaisesti, kuin myös lapsen tiedonsaantioikeus. Lisäksi huomioon on otettava lapsen edun ensisijaisuus, jossa eräänlaisena punnintaparina on lapsen osallisuus ja erityinen suojeluntarve, joka voi joissakin tilanteissa rajoittaa lapsen osallisuutta. Lisäksi tärkeä seikka on huoltajille kuuluva perhe-elämän suojasta seuraava autonomisuus lapsen huoltoon ja kasvatukseen. Huoltajilla on lähtökohtaisesti oikeus päättää lapsen henkilökohtaisista asioista sekä edustaa lasta ja käyttää hänen puhevaltaansa. Huoltajille kuuluu myös velvollisuus keskustella lapsensa kanssa ennen päätöksentekoa. Lisäksi tutkielmassa käsitellään kattavasti lapsen osallisuutta perusopetusta koskevassa sääntelyssä ja esitetään seikkoja kodin ja koulun yhteistyöstä ja vuorovaikutuksellisuudesta. Erityisenä kysymyksenä tutkielmassa nostetaan oppilaan oppiainevalintoihin liittyvää sääntelyä. Esimerkkinä huoltajien vaikutusvallasta käsitellään lapsen uskonnonopetusta koskevaa sääntelyä sekä oppilashuoltolain 18.2 §. Oppilaan osallisuutta turvataan peruskoulussa henkilökohtaisen osallisuuden sijasta varsin korostuneesti yleisenä ja kollektiivisena osallisuutena etenkin perusopetuslain 47a §:ssä. Tätä on pidettävä heikkoutena, sillä useat lasta koskevat kysymykset vaikuttavat peruskoulussa hyvin vahvasti ja konkreettisesti lapsen elämään. Lisäksi osallisuus näyttäytyy koulussa enemmänkin yhteiskunnallisten kansalaistaitojen opetteluna. Hallintopäätöksenteon yhteydessä lapsen osallisuus on turvattu hallintolaissa kuulemisena, mutta tosiasiallisen hallintotoiminnan yhteydessä oppilaan osallisuus saa velvoittavuutensa lähinnä perus- ja ihmisoikeustasolta ja hallinnon periaatteista. Johtopäätöksenä pidetään tutkielmassa esitetyn mukaisesti sitä, että nimenomaiselle lapsen henkilökohtaista osallisuutta turvaavalle säännökselle olisi tarvetta perusopetusta koskevassa sääntelyssä lapsen oikeusturvan turvaamiseksi. Lisäksi tutkielmassa esitetään johtopäätöksenä huoltajille koululainsäädännössä annetun vaikutusvallan korostuneisuus ja osittainen ristiriitaisuus. Lisäksi todetaan huoltajien vaikutusvallan olevan suhteessa siihen, millä tavoin ja, kuinka aktiivisesti huoltajat toteuttavat lapsensa osallisuutta ja ottavat lapsensa mielipiteet ja toiveet huomioon.

Tutkielmassa selvitetään virkavelvollisuuden rikkomisen rikostunnusmerkistön yhteyttä laiminlyönnin rikosoikeudelliseen käsitteeseen ja laiminlyönnin rangaistavuuteen. Erityisen mielenkiinnon kohteena on laiminlyönnillä aiheutetun virkavelvollisuuden rikkomisteon liittymä laiminlyönnistä mahdollisesti aiheutuneeseen seurausrikokseen eli epävarsinaiseen laiminlyöntirikokseen (RL 3:3.2). Lisäksi tarkastellaan laiminlyöntivastuun kohdentumista etenkin niissä tilanteissa, joissa vastuuasemassa olevia on useita. Rikoslain 3 luvun 3.2 §:n 1-kohdan mukaan erityinen oikeudellinen velvollisuus estää seurauksen syntyminen voi perustua virkaan, toimeen tai asemaan. Lähtökohta on se, että tietyn toimintavelvollisuuden tulee ilmetä laista laillisuusperiaatteen vaatimalla tavalla ja että tuo velvollisuus on sillä tavalla selkeä, että toimintavelvollinen henkilö on tietoinen sen sisällöstä ja velvoittavuudesta. Kun kysymyksessä on laiminlyöty virkatoimi, teon tahallisuus- ja tuottamusvastuuta arvioidaan ensisijaisesti rikoslain 40 luvun mukaisena virkarikosvastuuna ja jos laiminlyödystä virkatoimesta on aiheutunut seurausrikos, tahallisuus- ja tuottamusvastuun arvioiminen laajenee myös tämän rikoksen, eli epävarsinaisen laiminlyöntirikoksen, syyksilukemisarviointiin. Epävarsinaisen laiminlyöntirikoksen syyksilukemisarvioinnissa huomioitavat pääelementit ovat seuraavat: 1) seurausrikos on ollut sellainen, että se on ylipäätään toteutettavissa laiminlyönnin kautta, 2) laiminlyöjällä on ollut erityinen oikeudellinen velvollisuus, siis viran kohdalla täsmällinen virkavelvollisuus, estää seurausrikoksen syntyminen, ja 3) juuri tuosta laiminlyönnistä on aiheutunut kyseinen seurausrikos. Virkavelvollisuuden rikkomisen ja siitä mahdollisesti syntyneen seurausrikoksen eli epävarsinaisen laiminlyöntirikoksen vastuuperusteet arvioidaan hieman toisistaan poikkeavasti: virkavelvollisuuden rikkomisen vastuuperusteeksi riittää lähtökohtaisesti yleistä virkavelvollisuutta määrittävän normin vastainen toiminta tai laiminlyönti, kun taas laiminlyönnin rangaistavuuden ja sellaisen epävarsinaisen laiminlyöntirikoksen, jonka taustalla oleva aktiivisuuteen velvoittava peruste on virka, yleinen virkavelvollisuus ei sellaisenaan yleensä riitä, vaan tuon virkaan perustuvan suojaamis- tai valvontavelvollisuuden tulee olla täsmennetty koskemaan tiettyä henkilöä, henkilöjoukkoa tai määrättyä omaisuutta. Vastuuaseman velvoittavuuden ja laajuuden arvioimisen tärkeys ja yksilöllisyys korostuvat tilanteessa, jossa mahdollisia vastuuasemassa olleita henkilöitä on useita. Tutkielmassa tuodaan esille, että usean toimijan tai laiminlyöjän ja varsinkin jaetun vastuun työtilanteisiin liittyvissä vastuun kohdentamisissa on tapauskohtaisesti mahdollista huomioida luottamusperiaate ja tapahtumankulun hallinnan vaatimus vastuunkohdentamiseen liittyvien normien lisäksi. Laiminlyöjän tahallisuus ja tuottamus tulevat arvioitaviksi epävarsinaisessa laiminlyöntirikoksessa usean eri osatekijän kohdalla. Näistä korostuu erityisesti kaksi seuraavaa: ensinnäkin toiminnan puuttuminen eli itse laiminlyöntiteko voi olla eriasteisesti tahallinen tai vaihtoehtoisesti huolimattomuudesta aiheutettu, ja toiseksi tahallisuus ja tuottamus tulevat arvioitaviksi myös laiminlyönnistä syntyvään seuraukseen nähden. Jos seurausrikos katsotaan aiheutuneeksi tuottamuksesta, mutta ei tahallisuudesta, seurauksen sattumisen todennäköisyys ja sen kautta myös ennakoitavuus nousevat usein merkittävään asemaan huolimattomuutta arvioitaessa. Laiminlyöjän tulee mieltää syntyvä kielletty seuraus laiminlyöntinsä vähintään varsin todennäköiseksi seuraukseksi, jotta teon tahallisuus tahallisena rikoksena täyttyisi. Lisäksi vastuuasemassa olevan tulee tunnistaa ja mieltää olevansa vastuuasemassa vähintään varsin todennäköisesti, jotta tahallisuus täyttyisi tämän olosuhdetunnusmerkistötekijän kohdalla. Jos seurausrikos on myös tuottamuksellisena rangaistava, myös laiminlyönnin kautta aiheutetun seurauksen rikosvastuun perustaksi riittää tuottamus. Rikosoikeustiede ja oikeuskäytäntö ovat määrittäneet vaadittavan syy-yhteyden tasoa velvollisuuden laiminlyönnin ja aiheutuneen seurauksen välillä, ja syy-yhteyskynnyksen täyttymisen osalta voidaan pääsääntönä sanoa, että jos laiminlyöty teko olisi erittäin todennäköisesti estänyt seurauksen syntymisen, ovat laiminlyönti ja seuraus siten syy-yhteydessä toisiinsa, että laiminlyöjä voidaan asettaa vastuuseen seurauksesta. Rikoslain 3:3.2:n tarkoittama laiminlyönnillä aiheuttaminen saattaa vastuuasemassa olevan laiminlyöjän tekijävastuuseen seurausrikoksesta siinäkin tapauksessa, että seurausrikoksen tekee tai aikaansaa toinen henkilö, ja on siten huomionarvoista, että laiminlyönti on siis moitittavampaa menettelyä kuin esimerkiksi avunanto seurausrikokseen. Tähän liittyen tutkielmassa päädytään toteamaan, että rajanveto epävarsinaisen laiminlyöntirikoksen tekijävastuun ja vaihtoehtoisen avunantovastuun välillä ei nykytilanteessa ole aivan perusteltavissa niissä tilanteissa, joissa päärikoksen tekee toinen henkilö kuin laiminlyöjä ja vain päärikoksen tekijällä on niin sanottu teonherruus päärikoksen suhteen. Laiminlyönnin ja teon samanarvoisuusvaatimuksen lisääminen rikoslakiin laiminlyönnin rangaistavuuden edellytykseksi voisi parantaa tällaisten tilateiden arvioimista ja ratkaisujen perustelemista. Rikoslakiin kirjattu vaatimus laiminlyönnin ja teon samanarvoisuudesta suhteessa seurausrikoksen aiheuttamiseen parantaisi myös rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen ja lain antaman perusteen selkeyden näkökulmasta erityisesti niitä käytännön tilanteita, joissa tunnusmerkistövalinta on vaikeaa – lähinnä tahallisen ja tuottamuksellisen tunnusmerkistön välillä – tai joissa seurausrikosten erityisehdot, esimerkiksi rikoksen kvalifioidut tekomuodot, tulevat harkittaviksi ja mahdollisesti myös sovellettaviksi. Samanarvoisuusvaatimuksen lisääminen antaisi lisäksi eräänlaisen lakiin perustuvan velvollisuuden erottaa laiminlyöjän teko seurausrikoksen tekijän eli päätekijän teosta tilanteessa, jossa seurausrikoksen tekee joku muu kuin laiminlyöntiin syyllistynyt, eikä tekijöiden tekoja voida katsoa tunnusmerkistöltään samoiksi tai kvalifioinniltaan samanarvoisiksi. Tämänhetkinen tilanne, jossa rikoslaki ei sisällä nimenomaista mainintaa siitä, että rangaistavan laiminlyönnin tulee olla moitittavuudeltaan samanarvoinen kuin saman seurausrikoksen aiheuttaminen aktiivisella teolla, jättää lainsoveltajalle runsaasti tulkinnanvaraa.