Browsing by Subject "pääliike"

Tämän tutkielman tarkoituksena on täsmentää Euroopan unionin sisällä turvatun sijoittautumisvapauden nykyistä ulottuvuutta rajat ylittävän tappiontasauksen kohdalla. Tarkastelu on ensisijaisesti rajattu pääliikkeen asuinvaltion oikeuteen rajoittaa kiinteiden toimipaikkojen tappioiden tuomista rajat ylittäen hyödynnettäväksi. Sijoittautumisvapauden arviointi on kerännyt tässä yhteydessä kritiikkiä erityisesti Euroopan unionin tuomioistuimen (EUT) oikeuskäytännön johdonmukaisuuden osalta eikä yksiselitteisiä edellytyksiä kansallisen tappiontasausta koskevan veroedun ulottamisesta ulkomaisen kiinteän toimipaikan tappioihin ole annettu. Tutkielma keskittyykin olennaista ratkaisukäytäntöä runkona käyttäen analysoimaan missä olosuhteissa tällaista veroetua ei voida rajata koskemaan vain puhtaasti kansallisia tilanteita. Valitusta rajauksesta johtuen oikeustapausten arviointi kiinnittyy erityisesti niiden Euroopan unionin jäsenvaltioiden sääntöihin, jotka eivät sovella hyvitysmenetelmää ulkomaisten kiinteiden toimipaikkojen tulokseen. Välittömään verotukseen kohdistuvan muutospaineen näkökulmasta aihe on kuitenkin merkityksellinen sovellettavasta kaksinkertaisen verotuksen poistomenetelmästä riippumatta. Sijoittautumisvapauden loukkauksen paikantaminen edellyttää rinnastettavuutta vertailtavana olevaan edullisempaan tilanteeseen. Siinä missä EUT on useaan otteeseen alleviivannut rinnastettavuuden arviointia tarkasteltavien sääntöjen päämäärän toteutumisen näkökulmasta, tappiontasausta koskevan veroedun kohdalla merkityksellistä vaikuttaa olevan pääasiassa asuinvaltion verotusvallan ulottaminen vastaaviin tuloihin. Vertailukelpoisuuden vallitessakin nousee vielä arvioitavaksi mahdolliset oikeuttamisperusteet ja näiden oikeasuhtaisuus. Oikeuttamisperusteiden hyväksyttävyyden kohdalla oikeuskäytännössä korostuu selkeästi käytännönläheisyys ja kunkin tapauksen tosiasiallisten olosuhteiden huomiointi. Suhteellisuusvaatimukseen liittyen EUT:n ratkaisukäytännössä runsaasti huomiota keränneeksi elementiksi on noussut tappioiden lopullisuuden doktriini. Kun tappiot ovat muodostuneet lopullisiksi kiinteän toimipaikan sijaintivaltiossa siten, että niiden tosiasiallinen hyödyntäminen on muusta kuin oikeudellisesta lopullisuudesta johtuen mahdotonta, vaikuttaisi siltä, että tällaisten tappioiden vähentämisvaatimusta ei voida tehokkaasti torjua pääliikkeen asuinvaltiossa. Lopullisuusarviointiin näyttää kuitenkin kytkeytyvän välttämättä rinnastettavuuden syntyminen verotusvallan ulottamisen kautta. Tappioiden lopullisuus ei itsessään muodosta kotimaisen ja rajat ylittävän tilanteen vertailukelpoisuutta, vaan lopullisiin tappioihin menestyksekäs vetoaminen edellyttää, että asuinvaltio on ainakin jossain muodossa ylettänyt verotusvaltansa kiinteän toimipaikan sijaintivaltiossa syntyneisiin tuloihin. Lähtökohdan siitä, että tappioiden vähentäminen on lähdevaltion velvollisuus, ei voi katsoa juurikaan muuttuneen huolimatta tästä aiheutuvista rajoitteista tosiasialliselle sijoittautumisvapaudelle, joista erityisesti veronmaksukyvyn heikentyminen on noussut viimeisimmissä EUT:n ratkaisuissa esille. Lähdeaineistona tutkielmassa on oikeuskirjallisuuden lisäksi käytetty Euroopan unionin tuomioistuimen ratkaisuja, joista yksityiskohtaisempaan rinnakkaiseen käsittelyyn on valittu seitsemän tapausta.