Browsing by Subject "pakkotyö"

Tutkielma käsittelee rikoslain 47:3a kiskonnan tapaisen työsyrjinnän tunnusmerkistön suhdetta RL 25:3 ihmiskauppaan ja pakkotyöhön.Tutkielmassa keskeiset kysymykset ovat mitä on moderni pakkotyö, onko voimassa oleva RL 47:3a:ssa kiskonnantapainen työsyrjintä oikea tunnusmerkistö kuvaamaan työperäistä hyväksikäyttöä?Tutkimusmenetelmänä on käytetty oikeusdogmaattista lähestymistapaa. Tutkimuksessa on käytetty lähteinä oikeuskirjallisuutta sekä oikeuskäytäntöä. Tutkimuksen alussa tarkastellaan yleisesti yhdenvertaisuutta ja syrjintää, yhdenvertaisuuden ollessa suojattu perustulain 2:6 nojalla. Tutkielma etenee perustuslain 2:6 mukaisen yhdenvertaisuuden avaamisella ja tämän tarkoituksella. Yleisen syrjinnän määrittelystä edetään työsyrjintään.Työsyrjinnän kuvauksen kautta on mahdollista kuvata tutkimuskysymyksen kannalta olennaista kiskonnan tapaista työsyrjintää, sillä RL 47:3 a on työsyrjinnän niin sanottu eritysmuoto. Tarkastelun kohteena on työntekijöiden mahdollinen syrjintä ulkomaalaisuuden perusteella ja pahimmillaan hyväksikäyttö henkilön heikon ja haavoittuvan aseman perusteella. Tätä havainnollistetaan oikeuskäytännöstä saaduilla tiedoilla, tuoden esille miten kyseiset tilanteet tosiasiassa esiintyvät ja paneudutaan ongelma kohtiin. Suuri osa ihmiskaupan uhreista on alun alkaen lähtenyt kotimaastaan vapaaehtoisesti todennäköisesti paremman elämän perässä, ilman väkivallalla pakottamista tai sillä uhkaamista. Hyväksikäytön mukaiset tilanteet koskevat usein niitä aloja missä työntekijöden kysyntä ylittää tarjonnan. Tyypillisiä aloja, joilla hyväksikäyttöä esiintyy ovat ravintola-, siivous-, marjanpoiminta- ja rakennusala. Ihmiskauppaa koskevassa luvussa käsitellään työperäistä ihmiskauppaa ja pakkotyötä. Ensin käistellään RL 25:3 tunnusmeristö. Tässä luvussa nostetaan esille orjuuden historiaa ja pakkotyön määritelmän monimutkaisuutta. Pakkotyön määritelmän monimutkaisuus kiteytyy sen epätarkkarajaisuuteen, mikä on syy sille, miksei pakkotyötä voida laintasoisesti määritellä. Olennaisena ongelmana tuodaan esille ihmiskaupparikoksen 25:3 tunnusmerkistön ylittymiskynnys oikeuskäytännön nojalla. Kynnys tunnusmerkistön ylittymiseen on varsin korkealla ja täten tuomittuja ihmiskaupparikoksia on varsin vähän, vaikka tapauksia jotka lähestyvät tunnusmerkistöä on.Tutkimuksessa esitetään kritiikkiä mahdollisten vahingonkorvausten määrien eroon, mikäli kyse on ihmiskaupasta tai kiskonnan tapaisesta työsyrjinnästä, vaikka tosiasiassa itse teko on lähellä kumpaakin tunnusmerkistöä. Lopussa nostetaan esille nykytilaa ja mahdollisia muutoksia, joita on vireillä voimassa olevassa hallitusohjelmassa 2019. Alustatalouden tuomat haasteet otetaan huomioon mainintana uutena työnteon muotona jossa mahdollista työsuhteen tunnusmerkistöä tutkitaan.Tutkimustuloksena todetaan tilanteen ongelmallisuus RL 47:3a ja RL 25:3 ihmiskaupparikoksen välillä. Lopussa esitetään kriittinen näkemys yritysten tietoisesta valinnasta työvoimakustannusten minimoimisella “halvemman työvoiman perässä” ja huomio siitä, mitkä olisivat todelliset kustannukset aloilla missä työperäisät hyväksikäyttöä tapahtuu eniten. Mitä maksaisivat palvelut ja tuotteet, jos töiden tekijöille maksettaisiin näille oikeudenmukaisesti kuuluvat korvaukset.

Tutkielman tarkoitus on tarkentaa pakkotyö- käsitteen merkityssisältöä ihmis- ja perusoikeusnäkökulmasta. Ihmiskauppa on perus- ja ihmisoikeuksia loukkaava teko, jollaiseksi se on määritelty myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ihmiskauppaa koskevassa ratkaisukäytännössä. Ihmiskauppa on teko, joka on tehty hyväksikäyttötarkoituksessa. Pakkotyö on yksi hyväksikäytön tarkoituksista, ja se määritellään tilanteeksi, jossa henkilö, joka ei ole vapaaehtoisesti tarjoutunut tekemään kyseistä työtä, pakotetaan siihen rangaistuksen uhalla. Pakkotyön ja ihmiskaupan kansallisen sääntelyn taustalla vaikuttaa kansainvälisesti velvoittava sääntely, joka vaikuttaa sekä kansallisen lain muotoon, että sen soveltamiseen Suomessa. Suomen lainsäädäntöä on muutettu useamman kerran vastaamaan kansainvälisen sääntelyn asettamia velvoitteita. Kansallisessa lainsäädännössämme pakkotyön käsite on kuitenkin jäänyt osittain epämääräiseksi ja tutkielmani tarkoitus on tarkentaa pakkotyökäsitteen merkityssisältöä ja tutkia pakkotyö-käsitteen tulkintaa erityisesti Suomea velvoittavien kansainvälisten sopimusten perus- ja ihmisoikeusnäkökohdat huomioon ottaen. Keskeisiä kansainvälisiä sopimuksia ovat Euroopan ihmisoikeussopimus (SopS 18/1990), Euroopan neuvoston ihmiskaupan vastainen yleissopimus (SopS 44/2012), Palermon sopimuksen ihmiskauppalisäpöytäkirja (SopS 71/2006) sekä ILO:n pakollista työtä koskeva yleissopimus (SopS 44/1935). Euroopan Ihmisoikeustuomioistuin (EIT) tunnustaa avoimesti YK:n ja ILO:n sopimusten vaikutuksen eurooppalaisiin sopimuksiin sekä niiden tulkintaan ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuin turvautuu ILO:n pakkotyön määritelmään tulkitessaan sitä, onko Euroopan ihmisoikeussopimuksen 4 artiklaa rikottu. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännön analyysi on tässä tutkielmassa keskeisessä roolissa. Ihmisoikeustuomioistuin on lisäksi myös itse korostanut, että sopimus on elävä asiakirja, living instrument, jota tulee tulkita kulloisenkin ajan olosuhteiden valossa, ja Euroopan ihmisoikeussopimuksessa turvattujen oikeuksien sisältö onkin täsmentynyt ja täsmentyy jatkuvasti Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tulkintakäytännön kautta. Suomessa keskeisin pakkotyötä käsittelevä laki on ihmiskauppasäännös RL 25:3. Säännöksen 1 momentin mukaan tunnusmerkistön täyttyminen edellyttää, että teko on tehty henkilön saattamiseksi ”20 luvun 9 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitetun tai siihen rinnastettavan seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi, pakkotyöhön tai muihin ihmisarvoa loukkaaviin olosuhteisiin taikka elimien tai kudoksien poistamiseksi.” Kyseessä on lainopillinen tutkimus, johon oikeuskirjallisuuden, virallislähteiden ja oikeuskäytännön lisäksi vaikuttavat sekä perusoikeuskeskeisen laintulkintaopin, että rikosoikeudellisenlaillisuusopin periaatteet. Periaatteiden välinen kollisio on perinteisesti ratkaistu Suomessa laillisuusperiaatteen hyväksi, mutta tutkielmatuloksena kartoitetaan syitä, miksi ihmis- ja perusoikeusmyönteinen tulkinta tulisi huomioida entistä vahvemmin.

Tutkielman tarkoituksena on selvittää ihmiskaupan ja sen lähirikosten: törkeän kiskonnan ja kiskonnantapaisen työsyrjinnän välistä rajanvetoa. Ulkomaisen työvoiman osuus Suomessa on kasvanut ja samaa tahtia on myös lisääntynyt riski työvoiman hyväksikäytöstä. Työvoiman hyväksikäytön vakavin muoto on työperäinen ihmiskauppa, joka on kriminalisoitu rikoslain 25 luvun 3 §:ssä. Jo vuonna 2010 muun muassa kansallinen ihmiskaupparaportoija on nostanut esille, että työperäisen ihmiskaupan tunnistaminen on haastavaa niin viranomaisissa kuin tuomioistuimissa. Tunnistamista hankaloittaa erityisesti se, että työvoiman hyväksikäyttötilanteisiin soveltuu myös alemman soveltamiskynnyksen tunnusmerkistöjä. Kyse on niin sanotuista työperäisen ihmiskaupan lähirikoksista ja niiden tunnusmerkistöt ovat osittain päällekkäisiä ihmiskauppatunnusmerkistöjen kanssa. Tuomioistuinten ratkaisukäytännön perusteella erityisesti tällaisia työperäistä ihmiskauppaa lähestyviä rikoksia ovat törkeä kiskonta ja kiskonnantapainen työsyrjintä. Tunnusmerkistöjen rajanvedon ongelmat liittyvät nimenomaan tilanteisiin, jossa työvoiman hyväksikäyttö asettuu vakavuudeltaan jonnekin ihmiskaupan ja näiden tunnusmerkistöjen väliin. Rajanvedolla on kuitenkin erityistä merkitystä mahdolliselle ihmiskaupan uhrille muun muassa Ihmiskaupan uhrien auttamisjärjestelmän tarjoaman avun vuoksi. Kun huomioidaan käytännön työvoiman hyväksikäyttötilanteet ja tunnusmerkistöjen päällekkäisyys, näyttää niiden välinen rajanveto tiivistyvän edellytettyyn toiminnan tarkoitukseen. Ihmiskauppatunnusmerkistö edellyttää tältä osin, että henkilö saatetaan pakkotyöhön, kun esimerkiksi työperäisessä ihmiskaupassa henkilö tulee asettaa huomattavan epäedulliseen asemaan. Rajanveto onkin tämän vuoksi ongelmallista, sillä pakkotyön käsite on avoin, eikä sitä ole määritelty Suomen lainsäädännössä. Tunnusmerkistöjen välistä rajanvetoa ja pakkotyön käsitettä on pyritty selventämään ihmiskauppatunnusmerkistön vuoden 2015 muutoksen yhteydessä. Tällöin pakkotyön käsitettä ei päädytty määrittelemään lainsäädäntöteitse, mutta hallituksen esitykseen (HE 103/2014 vp) sisällytettiin käsitettä koskevat tulkintaohjeet ja laajat viittaukset Kansainvälisen työjärjestö ILO:n pakkotyön määritelmään ja ohjeistuksiin. Pakkotyö jätettiin täsmentymään tarkemmin oikeuskäytännössä. Käsite on siten edelleen avoin ja se määritellään ikään kuin esimerkkien kautta. Oikeuskäytännön tulkinta onkin olennaista, jotta työperäistä ihmiskauppaa pystytään tunnistamaan tuomioistuimissa ja muissa viranomaisissa yhtenäisesti rikosprosessin kaikissa vaiheissa. Tutkielmassa ihmiskaupan ja sen lähirikosten välistä rajaa pyritään selventämään tutkimalla, mitkä seikat käytännössä täyttävät pakkotyön määritelmän. Kyseessä on perinteinen lainopillinen tutkimus, jossa oikeuskirjallisuuden ja virallislähteiden lisäksi keskitytään työperäistä ihmiskauppaa ja pakkotyön käsitettä koskevan oikeuskäytännön tulkintaan ja jäsentelyyn. Tutkimusaineistoksi on kerätty kaikki Suomen käräjä- ja hovioikeuksissa annetut työperäistä ihmiskauppaa koskevat tuomiot aikaväliltä 1.1.2015-1.1.2021. Näitä tuomioistuinten ratkaisuja analysoimalla on tarkoitus systemaattisen tulkinnan keinoin selvittää pakkotyön käsitteen sisältöä ja siten myös ihmiskaupan soveltamisen alarajaa. Tutkielman perusteella näyttää siltä, että hallituksen esitykseen otetut viittaukset ja tulkintaohjeet ovat selkeyttäneet pakkotyön arviointia tuomioistumissa. Ihmiskauppatunnusmerkistön muutoksen jälkeen annetuissa tuomioissa on viitattu kattavasti kyseisiin tulkintaohjeisiin ja sovellettu niitä onnistuneesti. Hallituksen esitykseen otettujen selkeiden viittausten johdosta ILO:n pakkotyön osoittimien ja ohjeistusten käyttö tulkinta-apuna on perustellumpaa myös laillisuusperiaatteen näkökulmasta. Koska työperäistä ihmiskauppaa on käsitelty tuomioistuimissa verrattain vähän viranomaisten tietoon tulleisiin tapauksiin nähden, ei tulkintaongelmaa voida vielä katsoa selätetyksi. Pakkotyön käsitteen voidaan kuitenkin olettaa selkeytyvän ja vakiintuvan sitä mukaa, kun sitä koskevaa ratkaisukäytäntöä kertyy. Pakkotyön arvioinnissa on viimekädessä kyse työntekijän näkökulmasta tehtävästä kokonaisarviosta, jonka lopputuloksen kannalta ratkaisevaa on se, onko työntekijällä ollut tosiasiallisia mahdollisuuksia lopettaa työntekoa ja lähteä työsuhteesta.