Browsing by Subject "prekluusio"

Esteellisyys on välimiesmenettelyssä dispositiivista. Asianosainen voi hyväksyä esteellisenkin kokoonpanon riidanratkaisijaksi ja esteellisyys otetaan huomioon vain asianosaisen väitteestä. Käytännössä esteettömyyttä edellytetäänkin vain asianosaisen niin vaatiessa. Oikeus saada asiansa puolueettoman ja riippumattoman elimen ratkaistavaksi on kuitenkin Euroopan ihmisoikeussopimuksessa, kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevassa kansainvälisessä yleissopimuksessa ja Suomen perustuslaissa turvattu oikeus, josta ei tulisi joutua tinkimään välimiesmenettelyssäkään. Oikea-aikainen esteellisyyteen vetoaminen onkin välimiesmenettelyn kontektissa tärkeää asianosaisten prosessuaalisten oikeuksien toteuttamiseksi. Esteellisyysväitteen tekemistä säännellään välimiesmenettelystä annetun lain (967/1992, jäljempänä VML) 11 ja 41 §:ssä. Mikäli asianosainen haluaa esteellisyyteen vedota, siihen tulee VML 11.2 §:n mukaisesti vedota 15 päivän kuluessa siitä, kun asianosainen on saanut tiedon esteellisyyden aiheuttavasta perusteesta ja välimiesten asettamisesta. Väitteen tekeminen on edellytys myös moiteoikeuden käyttämiselle VML 41.1 §:n 3 kohdan mukaisesti. VML 41.2 §:n perusteella moiteoikeutta ei kuitenkaan ole, jos asianosaisen voidaan pääasiaan vastaamalla tai muulla tavoin katsoa luopuneen moiteoikeudestaan. Tutkielman tarkoituksena onkin selvittää, miten ja milloin esteellisyyteen tulee vedota, jotta asianosainen säilyttää oikeutensa moittia välitystuomiota esteellisyyden perusteella. Tämän selvittämiseksi on määriteltävä, milloin väitteen tekemiselle varattu aika alkaa juosta ja milloin asianosaisen voidaan katsoa luopuneen moiteoikeudestaan. Tutkielmassa pyritään myös hahmottamaan prosessin eri vaiheiden vaikutusta esteellisyysväitteen esittämiselle. Väitteen esittämistä tarkastellaan ennen varsinaisen prosessin käynnistymistä, varsinaisen prosessin aikana ja välitystuomion antamisen jälkeen. Lähtökohtana on pidettävä sitä, että väitteen tekemiselle varatun ajan alkamista on arvioitava säännösten sanamuodon valossa. Vaikka esimerkiksi prosessiekonomiset syyt puoltaisivatkin väitteen tekemistä aiemmin, velvollisuutta siihen ei voida katsoa olevan VML 11.2 §:n asettamaa tietoisuusvaatimusta aiemmin oli kyse minkä tyyppisestä esteellisyysperusteesta tahansa. Edes riidanratkaisun moniportaisuuden ei voida suoranaisesti katsoa vaikuttavan väitteen tekemiselle varatun ajan alkuhetkeen, joskin sopimuksen sisällöstä riippuen tehdyillä sopimuksilla saattaa olla vaikutusta väite- ja moiteoikeuden olemassaoloon. Reagoimisajan alkaminen ja väiteoikeus aktualisoituvatkin vasta varsinaisessa prosessissa, kun asianosainen tuntee esteellisyyden aiheuttavat yksilöidyt tosiseikat ja välimiehet on nimetty. Periaatteessa moiteoikeuden säilyttääkseen VML 41.2 §:n sanamuodon valossa tulisikin riittää, että asianosainen tekee esteellisyyden perusteella väitteen prosessin aikana.

Prekluusio tarkoittaa oikeudenmenetystä, joka estää asianosaista vetoamasta uuteen oikeudenkäyntiaineistoon enää tietyn prosessivaiheen jälkeen. Rikosprosessissa prekluusiouhka on säädetty vain käsittelyyn korkeimmassa oikeudessa. Perinteisesti suomalaisessa oikeustieteessä on suhtauduttu torjuvasti ajatukseen prekluusiouhan säätämisestä myös alempiin oikeusasteisiin. Tyypillisesti prekluusion on katsottu olevan kollisiossa keskeisimpien rikosprosessiperiaatteiden – erityisesti syyttömyysolettaman – kanssa. Etenkin viimevuosien aikana keskustelu prekluusiouhan laajentamisen tarpeellisuudesta on kuitenkin vilkastunut, kun on pyritty ratkomaan rikosprosessin ongelmia. Tutkielma on metodologisesti yhdistelmä oikeusdogmatiikkaa ja de lege ferenda -tutkimusta. Kysymystä prekluusiosta rikosprosessissa lähestytään oikeusdogmaattisesti hahmottelemalla normikehystä, jonka puitteisiin prekluusiota sovitetaan. Tutkielmassa prekluusiota tarkastellaan ensin suhteessa syyttömyysolettamaan ja sen lähiperiaatteisiin. Tämän jälkeen tutkielmassa siirrytään arvioimaan mahdollisen prekluusion suhdetta tuomitsemiskynnykseen ja vastaajalle asetettaviin velvollisuuksiin. Lopuksi tutkielmassa esitetään prekluusiosääntelyä koskevia de lege ferenda -suosituksia. Argumentoinnissa tukeudutaan rikosprosessioikeudellisen kirjallisuuden ohella soveltuvin osin siviiliprosessioikeudelliseen ja Euroopan ihmisoikeussopimusta käsittelevään kirjallisuuteen. Aineisto koostuu pääasiassa suomalaisesta oikeuskirjallisuudesta, lainvalmisteluaineistosta, oikeusministeriön hankeaineistoista sekä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ja korkeimman oikeuden ratkaisuista. Tutkielman johtopäätöksenä todetaan, että Euroopan ihmisoikeussopimuksesta tai Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännöstä ei ole johdettavissa ehdotonta estettä prekluusiouhan säätämiselle rikosprosessiin. Aineellisen totuuden tavoite ja vastaajan prosessuaaliset oikeudet kuitenkin rajoittavat prekluusiouhan sovellettavuutta rikosprosessissa. Vastaajan kannalta keskeinen rajoitus liittyy prekluusion soveltumiseen eri oikeusasteisiin. Prekluusiouhan kohdistaminen vastaajaan edellyttää tuomitsemiskynnyksen ylittymistä, jotta vastaajalle voidaan katsoa syntyvän ainakin jonkinlainen velvollisuus toimia asiassaan tai hyväksyä passiivisuutensa mahdolliset seuraukset. Näin ollen tutkielmassa päädytään siihen, että prekluusio voi tulla kyseeseen aikaisintaan hovioikeusvaiheessa.