Browsing by Subject "prosessioikeus"

Yksi vastaajan oikeusturvan ja menettelyllisen oikeudenmukaisuuden kannalta keskeinen säännös on ROL 5:17:n 1 momentissa asetettu pääsääntö syytteenmuutoskiellosta. Säännös ei ole kuitenkaan ehdoton, vaan syyttäjälle on annettu rikosprosessiuudistuksen yhteydessä ROL 5:17:n 1 ja 2 momentin mukaisesti mahdollisuus vielä pääkäsittelyn aikana laajentaa tuomioistuimen luvalla syytettään koskemaan kokonaan uusia tekoja sekä omaehtoisesti tarkistamalla rajoittaa syytettään ja vedota syytteensä tueksi uusiin lainkohtiin ja oikeustosiseikkoihin. Laajentamista ja tarkistamista koskeva sääntely on varsin muotoväljää, ja se on siten omiaan antamaan käytännössä tilaa monenlaisille yllättävillekin syytteen muutosvariaatioille. Tätä lähtökohtaa vasten tutkielman tarkoituksena on tarkastella lainopillisin keinoin syytteen laajentamisen ja tarkistamisen tosiasiallisia vaikutuksia vastaajan oikeusturvan näkökulmasta. Vaikutustenarviointi on kohdistettu etenkin oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimuksiin lukeutuviin vastaajan puolustuksellisiin vähimmäisoikeuksiin. Tutkielmassa esiin tulleiden havaintojen valossa suurimmat haasteet vastaajan oikeusturvan täysimääräiselle toteutumiselle asettaa uusiin seikkoihin vetoamisen kautta tapahtuva syytteen tarkistaminen. Kyseessä oleva tarkistamisen laji on omiaan aiheuttamaan puolustuksellisia haasteita niin viipymättömän yksityiskohtaisen tiedon saatavuudelle, riittävän ajan ja muiden puolustuksellisten edellytysten turvaamiselle kuin myös kontradiktorisuuden toteutumiselle. Haasteita aiheuttavat erityisesti tarkistamisen mahdollistamien muutosten laajuus ja yllätyksellisyys, mutta myöskin tarkistamisen rajojen paikoittainen tulkinnanvaraisuus. Tutkielmassa esitetyistä epäkohdista huolimatta syytteen laajaa tarkistamisoikeutta edellyttävät rikosprosessissa vahva aineellisen totuuden selvittämisintressi, tiukasti tulkittu syytesidonnaisuus sekä tuomion negatiivinen oikeusvoimavaikutus. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että tarkistamisen mahdolliset haitalliset oikeusturvavaikutukset voitaisiin jättää huomiotta, vaan tällöin tarkistamisesta aiheutuvaa vastaajan oikeusturvariskiä on kompensoitava entistä aktiivisemmin muilla oikeusturvan välineillä. Tutkielmassa tuodaankin laajalti esille myös erilaisia keinoja, joilla vastaajan oikeusturvaa voitaisiin toteuttaa paremmin syytteen tarkistamistilanteissa niin prosessuaalisten kuin myös tuomarin ja syyttäjän työnkuvaan kohdistuvien toimien näkökulmasta. Tutkielmassa saatujen tuloksien perusteella voidaan kootusti todeta, että vastaajan oikeusturvan ongelmat varsinkin laajoissa syytteen tarkistamistilanteissa ovat todellisia ja käytännön oikeuselämässä myös varsin mahdollisia. Hyvä puoli kuitenkin on, että monenlaisia oikeusturvaa kompensoivia keinoja on olemassa, ja näin myös merkittävätkin syytteen tarkistamisen tilanteet on mahdollista saattaa päätökseen oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin kriteerien valossa hyväksyttävällä tavalla. Tämä edellyttää kuitenkin viranomaisilta tutkielmassa esitetyin tavoin erityistä valveutuneisuutta ja tietoisuutta menettelyn tuomista haasteista.

Korkeat oikeudenkäyntikulut vaikuttavat asianosaisten oikeussuojaan ja mahdollisuuteen saattaa asia tuomioistuimen tutkittavaksi. Oikeudenkäyntikulujen yhteismäärä nousee usein korkeammaksi kuin riidan intressi, mikä vaikuttaa erityisesti yksityishenkilöiden mahdollisuuksiin ajaa perusteltua kannetta tuomioistuimessa. Korkean oikeudenkäyntikuluriskin vuoksi asianosaiset saattavat turvautua yhä useammin oikeudenkäymiskaaren sanktiosääntöihin saadakseen oikeudenkäyntikulunsa korvatuksi. Asianosaisen oikeussuojan takaaminen on kuitenkin saattanut johtaa OK 21:6:n soveltamiseen oikeuden väärinkäyttötarkoituksessa. Erityisesti maksukyvyttömyystilanteet ovat korostuneet, kun asianosaiselta puuttuu normaali oikeudenkäyntikuluriski. Asianosainen ei välttämättä saa oikeudenkäyntikulujaan korvatuksi edes voittaessaan oikeudenkäynnin. Tutkielmassa käsitellään oikeudenkäyntikulujen jakautumista silloin, kun asiamies tuomitaan yhteisvastuuseen toisen asianosaisen oikeudenkäyntikuluista joko osaksi tai kokonaan. Tutkielman lainopillisessa osuudessa tarkastellaan ensin asiamiehen kuluvastuun edellytyksiä eli tarpeetonta oikeudenkäyntiä ja oikeudenkäynnin pitkittämistä, asiamiehen tahallisuutta tai huolimattomuutta sekä velvollisuutta kuulla asiamiestä ennen kuluvastuuseen tuomitsemista. Tämän jälkeen tutkielmassa tarkastellaan oikeudenkäyntikulujen jakautumista asianosaisten kesken sekä asianosaisen ja asiamiehen välillä. Tutkielmassa tarkastellaan myös Ruotsin vastaavaa asiamiehen kuluvastuuta koskevaa sääntelyä sekä syvennytään Suomen ja Ruotsin korkeimpien oikeuksien oikeuskäytäntöön. Tutkielmassa käsitellään myös tuomioistuimen menettelyä. Tutkielmassa osoittautuu ongelmalliseksi erityisesti asiamiehen kuluvastuun tutkiminen viran puolesta. Toisin kuin Ruotsissa, ei Suomen OK 21:6:n sanamuodosta ei ilmene, tuleeko tuomioistuimen tutkia asiamiehen kuluvastuu omasta aloitteestaan. Samoin OK 21:15:n säännös on nykyisin kumottu. Toiseksi tutkielmassa tarkastellaan tuomioistuimen prosessinjohdon merkitystä suhteessa asiamiehen tahallisuuteen ja huolimattomuuteen. Tuomioistuimen aktiivisella prosessinjohdolla ja esimerkiksi suostumuksella todistelun vastaanottamiseen voi olla vaikutusta asiamiehen moitittavan menettelyn arvioinnissa. Tässä tilanteessa asiamiehen moitittava menettely voi kuitenkin tulla arvioitavaksi valvontapuolella. Tutkielman empiirisessä osuudessa syvennytään Helsingin hovioikeuden vuosina 2018-2022 antamiin ratkaisuihin. Tutkielmassa tutkitaan, vastaako tuomioistuimen tosiasiallinen ratkaisukäytäntö lainopillisia tulkintasuosituksia. Lisäksi tarkastellaan, onko sääntely toimivaa, ja vastaako se esimerkiksi nykypäivän tarpeisiin. Tutkielman johtopäätöksenä todetaan, että OK 21:6:n säännöstä sovelletaan varsin harvoin ja että säännöstä ja sen edellytyksiä tulkitaan suppeasti. Tosiasiallisen ratkaisukäytännön perusteella tuomioistuimet eivät tutki asiamiehen kuluvastuuta omasta aloitteestaan toisin kuin lain esitöiden mukaan oli tarkoituksena.

Kansainvälisen välimiesmenettelyn oikeudellisen tutkimuksen eksponentiaalisesta kasvusta huolimatta, välimiesten syytesuojaan siviilikanteilta on kiinnitetty oikeuskirjallisuudessa ja –tutkimuksessa hyvin vähän huomiota. Välimiesten syytesuojaa käsittelevän akateemisen kirjallisuuden nykytila on edelleen heikko ja rajallinen - huomattava osa siitä on peräisin useiden vuosikymmenten takaa. Oikeuskäytäntö on myös vähissä ja rajallista. Tämän seurauksena suuri määrä välimiesten syytesuojaa koskevia kysymyksiä on edelleen kiistanalaisia. Tästä johtuen aihe on jätetty melkein kokonaan kansallisten tuomioistuinten ja paikallisten lainsäätäjien vastuulle, mikä puolestaan on johtanut merkittäviin eroihin lähestymistavoissa kansainvälisellä tasolla. Suurimmassa osassa kansallisista ja ylikansallisista (esim. UNCITRAL-mallilaki) välimiesmenettelylaeista ei oteta kantaa välimiesten asemaan eikä osapuolten ja välimiesten välisiin suhteisiin - itse asiassa useimmassa laeissa ei viitata osapuolten ja välimiesten väliseen sopimukseen tai muuhun oikeussuhteeseen millään tavoin. Tällainen tutkimuksen ja tiedon tyhjiö on ongelmallista ja yllättävää, kun otetaan huomioon aiheen merkitys ja sen kokonaisvaikutus kansainvälisen välimiesmenettelyn käytäntöön. Nyt voidaan kuitenkin sanoa, että välimiesten syytesuojan osalta on olemassa laaja kirjo vaihtoehtoja. Toisessa päässä on tarjolla lähes absoluuttisen syytesuojan malli ja toisessa epäsuoran vastuun ja vahingonkorvausvelvollisuuden malli. Niiden välimaastosta löytyy myös tietynlainen nimenomainen syytesuoja (engl. express immunity), joka löytyy erityisesti Englannista. Tältä osin Yhdysvaltojen ja Englannin mallit myös eroavat selvästi toisistaan, joten niistä ei yleisesti voida puhu common law –maiden mallina. Kaiken kaikkiaan useimmissa maissa välimiehet nauttivat jonkintasoisesta syytesuojasta toimiensa suhteen. Näin on etenkin Yhdysvalloissa, jossa välimiehille myönnetään melkein ehdoton vapaus siviilikanteista, siitäkin huolimatta, että he toimisivat vilpillisesti, korruptoituneesti tai välinpitämättömästi. Hieman kevyempi versio tästä syytesuojasta löytyy Englannista, jossa välimies menettää syytesuojansa vain, jos osapuolet voivat osoittaa, että välimies on toiminut vilpillisesti tai kohtuuttomasti keskeyttänyt toimensa välimiehenä välimiesmenettelyprosessissa. Koska vilpillisyyttä on vaikea todeta, englantilaiset välimiehet pysyvät melko immuuneina myös tilanteissa, joissa välimies on saattanut toimia tahallisesti. Toisessa ääripäässä on puolestaan pohjoismainen malli, joka ei vain laajenna välimiehen vastuuta tahallisuuteen, mutta myös törkeään huolimattomuuteen. Niinpä voidaankin todeta, että vaikka pohjoismainen malli onkin oikeudellisten ennakkotapausten tai kirjattujen lakien kannalta vähiten kehittynyt malli, se on välimiesten vastuun ja vahingonkorvausvelvollisuuden kannalta tiukin malli. Siksi se luo osapuolille parhaimman turvan välimiehen vastuuseen saattamisesta tilanteissa, joissa välimies on mahdollisesti käyttäytynyt epäasiallisesti. Tämän lisäksi se myös tehokkaasti suodattaa pois pätemättömät henkilöt, jotka saattaisivat muissa maissa hyväksyä nimityksen välimieheksi kevyemmin perustein. Tämä johtuu siitä, että oletus Pohjoismaissa on, että sen sijaan, että välimiehet olisivat automaattisesti vapaita siviilioikeudellisesta vastuusta, välimiehiä arvioidaan ensin hyvän uskon ja törkeän huolimattomuuden kansallisten normien mukaisesti ennen kuin heille voidaan myöntää syytesuoja siviilikanteilta. Näin ollen voidaan päätellä, että pohjoismainen malli todellakin tarjoaa uuden ja tiukemman välimiesten syytesuojaa koskevan mallin, joka eroaa täten merkittävästi Yhdysvaltojen ja Englannin malleista.

Tutkimuksen tavoitteena on tarkastella, miten ympäristöulottuvuudet voisivat tulla paremmin huomioiduksi ryhmäkanteisiin liittyvässä sääntelyssä. Kysymyksenasettelu on merkityksellinen, sillä ympäristötietoisuuden kasvaessa ja toisaalta ympäristöongelmien kärjistyessä on odotettavaa, että ympäristöön liittyvä kollektiivisen oikeussuojan tarve tulee tulevaisuudessa kasvamaan. Tutkimus tuottaa lisää ymmärrystä niistä haasteista ja mahdollisuuksista, joita voisi liittyä ensinnäkin ryhmäkanteen soveltamisalan laajentamiseen ympäristövahinkoihin ja toiseksi kuluttajansuojaan liittyvien ryhmäkanteiden ympäristöulottuvuuksien kokonaisvaltaisempaan huomioimiseen. Tutkimuksen menetelmänä on oikeusvertailu. Tutkimuksessa vertaillaan pääasiallisesti Suomen ja Kanadan ryhmäkannemekanismeja. Tutkimuksen aineistona on käytetty tutkimuskirjallisuutta ja oikeuskäytäntöä. Ympäristövahinkoihin liittyvien ryhmäkanteiden soveltamisalan laajentaminen parantaisi monilta osin kansalaisten oikeussuojaa. Ryhmäkannemekanismien olemassaololla voidaan tehokkaasti ohjata käyttäytymistä. Tämä olisi omiaan edistämään ympäristön suojelun tilaa Suomessa, mikä myös puoltaa soveltamisalan laajentamista. Vertaileva analyysi kuitenkin osoittaa, että vahinkojen määrittäminen ympäristövahinkoihin liittyvissä ryhmäkanteissa voi olla varsin haastavaa. Työn johtopäätöksenä onkin, että vahingonkorvausoikeudelliset periaatteet määrittävät lopulta pitkälti ympäristökysymyksiin liittyvän kollektiivisen oikeussuojan rajoja. Etenkin rangaistusluonteisten vahingonkorvauksien kielto vaikeuttaa ympäristöön liittyvien ryhmäkanteiden edistämistä, joskaan ei tee sitä mahdottomaksi.

Tutkielman tarkoituksena on tarkastella edunvalvojan hakemista ja määräämistä koskevaa menettelyä sekä niihin lapsen oikeusturvan kannalta liittyviä ongelmia. Lapsen oikeusturva ei tarkoita ainoastaan menettelyllisen oikeusturvan takaamista, vaan myös lapsen oikeuksien huomioimista. Alle 18-vuotiaat ovat lain nojalla vajaavaltaisia ja tarvitsevat rinnalleen puhevaltaa käyttävän täysivaltaisen edustajan. Vuodesta 2014 lähtien lapselle on voitu hakea ja määrätä edunvalvojan sijainen rikosasiaan esitutkintalain nojalla, jos lapsen ensisijainen huoltajaedunvalvoja ei voi puolueettomasti valvoa lapsen etua. Pelkästään se, että lapsen oikeus puolueettomaan edustukseen on lainsäädännössä muodollisesti turvattu, ei täysimääräisesti vielä toteuta lapsen oikeusturvaa. Edunvalvojan hakemista ja määräämistä koskeviin menettelyihin liittyy useita lapsen oikeusturvan kannalta ongelmallisia piirteitä. Tutkielman tutkimuskysymys on, toteutuuko lapsen oikeusturva edunvalvojan määräämistä ja hakemista koskevissa menettelyissä voimassa olevan lainsäädännön valossa. Tutkielma on metodiltaan lainopillinen. Tutkielman pääasiallinen tutkimussuuntaus on prosessioikeudellinen, mikä rajaa tarkastelun ulkopuolelle edunvalvonnan sisältöä koskevat kysymykset. Lapsi on erottamaton osa tutkielman aihetta, mikä tekee tutkielmasta myös osin lapsioikeudellisen. Tutkielman lainsäädännöllinen viitekehys koostuu enemmälti esitutkintalain, holhoustoimilain ja oikeudenkäymiskaaren säännöksistä. Lapsen edunvalvonta on tärkeä osa lapsen oikeusturvan toteutumista. Tutkielmassa lähestytään aihetta ensin tarkastelemalla lapsen vajaavaltaista asemaa, lapsen etua ja oikeusturvan sisältöä. Tämän jälkeen tarkastellaan edunvalvonnan tarpeen tunnistamiseen liittyviä kysymyksiä. Esitutkintalaissa ei esimerkiksi ole tyhjentävästi määritelty puolueettomuuden vaarantavia tilanteita. Tämä voi johtaa siihen, ettei edunvalvonnan tarvetta tunnisteta kaikissa niissä tapauksissa, joissa lapsen oikeusturvan toteutuminen sitä edellyttäisi tai riittävän varhaisessa vaiheessa. Täysin selvää ei myöskään ole se, arvioidaanko huoltajan puolueettomuuden vaarantumista subjektiivisesti vai objektiivisesti. Tämän jälkeen tarkastellaan edunvalvonta-asian käsittelyä tuomioistuimessa. Edunvalvonta-asian käsittelyyn liittyy oleellisesti kysymys siitä, voiko huoltaja edustaa lasta edunvalvonta-asiassa, jos huoltaja on lapsen vastapuolena. Jos edunvalvonta-asiassa asiaan osallisina ovat ainoastaan lapsi ja huoltaja, ei kukaan puolueettomasti valvo lapsen etua. Tämä johtaa myös siihen, ettei kukaan huolehdi edunvalvontaa koskevan päätöksen muutoksenhakutarpeen arvioinnista. Tutkielmassa tarkastellaan myös tuomioistuimen harkintavaltaa, asiaan osallisten kuulemisen tarkoitusta ja edunvalvojan vaihtamista koskevaa menettelyä. Lopuksi tutkielmassa käsitellään holhoustoimilain 79 §:n mukaista väliaikaismääräystä, jolla on merkittävä rooli lapsen oikeusturvan kannalta. Lapsen etu edellyttää rikosprosessissa lapsen suojelullisten näkökulmien huomioimista ja sitä, että lapsiin kohdistuneet rikokset voidaan tehokkaasti tutkia. Edunvalvojan sijaisen hakemista ja määräämistä koskevat menettelyt ohjaavat koko rikosprosessia. Jos menettelyt eivät ole tehokkaita ja oikea-aikaisia, vaarantuu lapsen oikeus saada asiansa tuomioistuimen käsiteltäväksi. Osin tutkielmassa esiin nousseet ongelmat eivät kuitenkaan näytä olevan voimassa olevassa lainsäädännössä. Kysymys on enemmänkin siitä, tunnistetaanko lapsen erityinen asema ja oikeussuojan tarve, ja otetaanko ne huomioon kokonaisvaltaisesti säännöksiä sovellettaessa.

Oikeudenkäyntikulujen määrät ovat kasvussa. Tämä voi vaarantaa oikeussuojan saatavuuden, jos prosessikynnys nousee kuluriskin vuoksi kohtuuttoman korkeaksi. Pääsäännön mukaan oikeudenkäynnin hävinnyt asianosainen voi joutua korvaamaan voittaneen asianosaisen mahdollisesti korkeaksikin nousseet oikeudenkäyntikulut. Kuluvastuun jakautumisen yhtenä poikkeuksena on OK 21:8b, joka on luonteeltaan ns. sosiaalinen kulusääntö. Erityisen huolestuttavana on pidetty oikeudenkäyntikulujen kasvua ja sen myötä aiheutuvaa prosessikynnyksen nousua riita-asioissa, joissa vastapuolina ovat yksityishenkilö ja yhteisö. Tässä tutkimuksessa selvitetään, miten oikeudenkäyntikuluja on uusimmassa alioikeuskäytännössä kohtuullistettu OK 21:8b:n nojalla työsuhteen päättämistä koskevissa riita-asioissa. Tutkimuksessa hyödynnetään sekä lainopillista että empiiristä metodia kysymykseen vastaamiseksi. Tutkimuksessa käytetystä empiirisestä aineistosta havaitaan, että poikkeussäännökseksi tarkoitettua OK 21:8b:ää sovelletaan melko usein työsuhteen päättämistä koskevissa riita-asioissa. Soveltamiskäytäntö ei ole yhtäläistä ja esimerkiksi asianosaisten asemaa on oikeuskäytännössä arvioitu eri tavoin. Säännöstä on myös alettu viime vuosina soveltaa viran puolesta asianosaisten vetoamistoimista riippumatta. Lisäksi oikeudenkäyntikulujen jakautumista koskevien perustelujen laatu on vaihtelevaa. Johtopäätöksissä esitetään, että OK 21:8b ei ole onnistunut tarkoitetusti alentamaan prosessikynnystä pääosin sen ennakoimattomuudesta johtuen. Lisäksi arvioidaan kriittisesti sitä, mikä vaikutus korkealla oikeudenkäyntikulujen kohtuullistamisen asteella yhdistettynä muihin heikomman suojaksi tehtyihin poikkeuksiin työsuhteen päättämistä koskevissa riita-asioissa on asianosaisten asemalle prosessissa.

Tutkielmassa tarkastellaan pakottavan kontrollin kriminalisointia ja siihen liittyviä rikosprosessuaalisia haasteita keskittyen parisuhdeväkivaltatapauksiin. Pakottava kontrolli on erityisesti parisuhteessa esiintyvä käyttäytymismalli, johon sisältyy toisen hallitsemista eri keinoin. Aihetta lähestytään tutkimuskysymyksillä: millaisia prosessuaalisia haasteita pakottavan kontrollin kriminalisointi voi aiheuttaa sekä miten pakottavan kontrollin kriminalisoinnista aiheutuviin prosessuaalisiin haasteisiin voidaan varautua. Metodina käytetään pääasiassa lainoppia, joka on yhdistetty oikeuspoliittiseen tutkimukseen. Käsittelyssä hyödynnetään myös oikeusvertailua. Tutkielma sijoittuu prosessioikeuden alaan, mutta sivuaa myös rikosoikeutta. Istanbulin sopimuksen 33 artiklaan asettaa jäsenvaltioille suoran velvoitteen kriminalisoida kansallisessa lainsäädännössään psyykkisen väkivallan. Suomessa suoja psyykkistä väkivaltaa vastaan koostuu useasta eri rikoslain säännöksestä, kun taas psyykkinen väkivalta on kriminalisoitu nimenomaisilla säännöksillään Tanskassa sekä Englannissa ja Walesissa. Suomen kohdalla ongelmallisena on pidetty sitä, etteivät voimassa olevat säännökset huomio psyykkisen väkivallan luonnetta jatkuvana tekona, vaan suoja ulottuu vain yksittäisiin tekoihin. Oikeusministeriön julkaisussa on esitetty toimenpidesuosituksena pakottavan kontrollin kriminalisointia ja ehdotettu alustavaa tunnusmerkistöä, johon tutkielmassa paneudutaan tarkemmin. Pakottavan kontrollin tunnistamisen haasteet sekä uhrin haluttomuus viedä asiaa eteenpäin voivat olla esteenä tapausten etenemiselle rikosprosessissa. Lainkäyttöviranomaisille tarjottava koulutus on avainasemassa, jotta tapaukset etenevät rikosprosessiin säännönmukaisesti. Asianomistajan kertomus on tärkeässä roolissa todistelun kannalta, jolloin erityisesti vaitiolo-oikeuteen vetoaminen voi aiheuttaa näyttöongelmia pakottavassa kontrollissa. Tutkielmassa käsitellään vaitiolo-oikeuden ulottuvuutta sekä vastakuulusteluoikeuden huomioimista pakottavassa kontrollissa. Pakottavasta kontrollista tulisi kerätä monipuolisesti erilaista näyttöä asianomistajan kertomuksen lisäksi. Niin ikään uhrille tarjottavat tukitoimenpiteet voivat edesauttaa asianomistajan halua ja uskallusta kertoa tapahtumista. Pakottavan kontrollin kriminalisointi erillisellä säännöksellään parantaisi uhrien oikeusturvaa, mutta yhtä tärkeää on se, että oikeusprosessi tarjoaa tosiasiallisesti tehokkaat keinot puuttua pakottavaan kontrolliin. Tapausten eteneminen ei voi jäädä uhrien vastuulle, vaan yhteiskunnan tasolla on tehtävä kaikki tarpeelliset toimenpiteet tehokkaan oikeussuojan varmistamiseksi pakottavassa kontrollissa.

Prekluusiolla tarkoitetaan oikeudenkäynnin aikana tapahtuvaa oikeudenmenetystä, jonka johdosta asianosainen ei saa enää tietyn prosessivaiheen jälkeen vedota uuteen oikeudenkäyntimateriaaliin. Suomessa prekluusiosta säädetään oikeudenkäymiskaaressa. Tämä tutkielma käsittelee käräjäoikeuden valmisteluvaiheessa tapahtuvaa prekluusiota, jonka määräävä säännös on OK 5:22. Tutkielma keskittyy dispositiivisten riita-asioiden prekluusioon oikeudenkäynnin valmistelussa. Tutkielmassa pyritään hahmottamaan OK 5:22:n paikka modernissa siviiliprosessissa. Tämän lisäksi tutkielmassa pyritään selventämään, miten OK 5:22 toteuttaa sille alioikeusuudistuksessa annettuja tavoitteita. Aihetta käsitellään oikeusdogmaattisesti argumentoiden käyttäen apuna prosessioikeudellista laintulkintaa. Lisäksi tutkimuskysymyksiä pyritään hahmottamaan oikeusvertaillen ruotsalaisen siviiliprosessin prkeluusiosäännöksiin. Aineisto koostuu suomalaisesta ja ruotsalaisesta oikeuskirjallisuudesta, lain esitöistä sekä oikeustapauksista. Kansainvälisiä lähteitä on käytetty selventämään kansainvälisiä oikeudenkäynnin tavoitteita. Tutkielmassa käsitellään prekluusiota suhteuttaen se oikeudenkäynnille annettuihin tavoitteisiin ja vaatimuksiin paitsi kansallisesti, myös kansainvälisesti. Tämän jälkeen tutkielmassa tarkastellaan, mille lähtökohdille siviiliprosessin valmisteluvaihe on rakennettu minkä lisäksi tutkielmassa käsitellään lyhyesti prekluusiosäännöksiä ja prekluusion luonnetta yleisesti. Tämän jälkeen tutkielmassa siirrytään tarkastelemaan OK 5:22:ää näistä lähtökohdista. Tutkielmassa selvitetään OK 5:22:n käytännön yhteys muihin oikeudenkäymiskaaren säännöksiin, kuten prekluusioon pääkäsittelyssä sekä kanteenmuutoskieltoon. Lisäksi tutkielmassa esitellään oikeusvertaillen ruotsalaisen prekluusion lähtökohdat erityisesti tarkastellen sitä, millä tavoin prekluusio toteuttaa ruotsalaisen siviiliprosessin valmisteluvaiheen tavoitteita. Tutkielman johtopäätöksenä todetaan, että OK 5:22:ää säädettäessä siviiliprosessin ongelmakohtien katsottiin olevan erilaiset kuin nykyisin. Nykyaikaisen prosessin ongelmana on kallis ja hidas oikeudenkäynti. Aikaisemmin siviiliprosessissa korostettiin oikeusvarmuutta. Lisäksi tutkielmassa todetaan, että OK 5:22:n käyttöön liittyy tiettyjä tulkinnanvaraisuuksia. Näiden toteamusten pohjalta tutkielmassa esitellään eri vaihtoehtoja valmistelussa tapahtuvan prekluusion uudistamiselle vastaamaan paremmin nykyaikaisen siviiliprosessin ongelmakohtia.

Tiivistelmä Tiedekunta: Oikeustieteellinen tiedekunta Koulutusohjelma: Oikeustieteen maisterin koulutusohjelma Opintosuunta: Prosessioikeus Tekijä: Henri Linnankoski Työn nimi: Sovittelun luottamuksellisuuden prosessuaaliset tehosteet – tarkastelussa to-distamis- ja vetoamiskiellot Työn laji: Pro gradu -tutkielma Kuukausi ja vuosi: 9/2021 Sivumäärä: xiii + 110 sivua Avainsanat: sovittelun luottamuksellisuus, prosessuaaliset tehosteet, todistamiskielto, vetoamiskielto, vaihtoehtoinen riidanratkaisu, prosessioikeus Säilytyspaikka: Helsingin yliopiston kirjasto Muita tietoja: Tiivistelmä: Sovittelun luottamuksellisuutta sovittelun jälkeisessä oikeudenkäynnissä turvataan laki- ja sopimusperusteisilla todistamis- ja vetoamiskielloilla, joita voidaan kutsua luottamuksellisuuden prosessuaalisiksi tehosteiksi. Vetoamiskiellot kohdistuvat sovittelun osapuoliin ja niiden tarkoituksena on estää sovittelun osapuolia vetoamasta myöhemmässä oikeuden-käynnissä määrättyihin sovittelua koskeviin tietoihin. Tuomioistuinsovittelussa vetoamis-kiellosta säädetään riita-asioiden sovittelusta ja sovinnon vahvistamisesta yleisissä tuomio-istuimissa annetun lain (394/2011) 16 §:ssä, kun taas tuomioistuimen ulkopuolisissa sovit-telumenettelyissä vetoamiskieltoja on asetettu sovitteluinstituuttien sovittelusäännöissä. Todistamiskiellot puolestaan estävät lähtökohtaisesti sovittelijan kuulemisen myöhemmässä oikeudenkäynnissä. Todistamiskielto omaksuttiin oikeuteemme sovitteludirektiivin (2008/52/EY) johdosta ja siitä säädetään nykyisin oikeudenkäymiskaaren 17:11.2:ssa. Vaikka lakisääteinen todistamiskielto soveltuu myös tuomioistuimen ulkopuoliseen sovitte-luun, sovittelusäännöissä on lisäksi asetettu hieman laista poikkeavia todistamiskieltoja. Prosessuaalisten tehosteiden tarkoituksena on edistää avointa kommunikaatiota sovittelussa ja sitä kautta sovittelun tehokkuutta sekä estää sovittelumenettelyn käyttäminen tietojen kalasteluun oikeudenkäyntiä varten. Todistamis- ja vetoamiskieltojen yhteisvaikutuksesta sovittelua koskevien tietojen hyödyntäminen myöhemmässä oikeudenkäynnissä on vain hyvin rajoitetusti mahdollista. Luottamuksellisuuden edistäminen on kuitenkin ristirii-dassa vapaan todistelun periaatteen kanssa, jonka tarkoituksena on edistää aineellisen totuuden periaatteen toteutumista. Liian korkeaksi asetettu luottamuksellisuus voi viime kädessä asettaa esteitä asianosaisen oikeuksiin pääsylle. Erityisesti tästä syystä luottamuksellisuuden suojaaminen oikeudenkäynnissä ei voi toteutua absoluuttisena. Tutkielmassa hahmotellaan luottamuksellisuuden ulottuvuutta myöhemmässä oikeuden-käynnissä tutkimalla lainopillisesti todistamis- ja vetoamiskieltoja. Tarkastelun pääpaino on lakisääteisissä prosessuaalisissa tehosteissa, mutta vertailun vuoksi myös vastaavia so-pimusperusteisia kieltoja tarkastellaan suhteellisen laajasti. Prosessuaalisten tehosteiden tarkastelu rajautuu dispositiivisten riita-asioiden kontekstiin, mikä on perusteltua ottaen huomioon indispositiivisten ja dispositiivisten asioiden väliset eroavaisuudet. Tutkielmassa pyritään systematisoinnin ja tulkinnan keinoin määrittämään se, millaisia rajoituksia prosessuaaliset tehosteet sisältävät verrattuna siihen hypoteettiseen lähtökohtaan, jossa sovittelun luottamuksellisuutta suojattaisiin absoluuttisesti. Prosessuaalisten tehosteiden sääntelylle ja tulkinnalle asettaa haasteita luottamuksellisuuden piiriin potentiaalisesti tulevan aineiston moninaisuus sekä sovittelun ja oikeudenkäynnin monenlaiset rajapintatilanteet. Lisäksi tulkintaongelmia lisää varsinkin lakisääteisten prosessuaalisten tehosteiden väljyys sekä esitöiden ja oikeuskäytännön niukkuus. Vaikka prosessuaalisia tehosteita asettamalla lainsäätäjä on punninnut sovittelun salassapitointressit lähtökohtaisesti tärkeämmiksi kuin vapaan todistelun ja vetoamisoikeuden, tutkielman johtopäätöksinä esitetään, että prosessuaaliset tehosteet sisältävät itse asiassa varsin monenlaisia rajoituksia luottamuksellisuuden absoluuttiselle toteutumiselle.

Rikosprosessissa noudatetaan periaatetta, jonka mukaan kymmenen syyllisen henkilön vapauttaminen on parempi kuin yhdenkään syyttömän tuomitseminen. Rikosprosessiin kuuluu täten olennaisena osana se, että jokaista epäillyksi joutuvaa ei tuomita syylliseksi. Ketään ei kuitenkaan prosessissa varsinaisesti erikseen todeta syyttömäksi, koska syyttömyysolettama eli periaate siitä, että jokainen on syytön, kunnes toisin todistetaan, on voimassa koko prosessin ajan. Oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin periaatteisiin sisältyy monia takeita, joiden tarkoituksena on turvata oikeusturvan toteutuminen nimenomaisesti rikoksesta syytetyn kannalta. Näiden tarkoituksena on ensinnäkin se, että syytöntä ei tuomittaisi, ja toisaalta se, että kohtelu ennen syytteestä luopumista ei aiheuttaisi kohtuuttomia haittoja toimenpiteiden kohteeksi joutuneelle. Tässä tutkielmassa tutkitaan sitä, miten syytetyn oikeusturvan voidaan katsoa toteutuvan niissä tilanteissa, joissa syytteet hylätään kokonaan tai osittain tai niistä luovutaan muilta osin ennen tuomion julistamista. Vaikka rikoksesta epäillylle tai syytetylle ei aiheutuisi asiasta rikosoikeudellisia seuraamuksia, voi oikeusprosessilla itsellään olla taloudellisia, sosiaalisia tai psyykkisiä vaikutuksia ihmisten elämään. Oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimukset eivät sellaisenaan takaa oikeutta korvauksiin siitä, että henkilöä on epäilty tai syytetty rikosprosessissa ilman, että langettavaa tuomiota lopulta annettaisiin. Hänelle voidaan tästä huolimatta korvata rikosprosessin aikana puolustautumisesta aiheutuneet oikeudenkäyntikulut. Lisäksi korvauksia voidaan maksaa siitä, että henkilö on rikosprosessin aikana aiheettomasti joko menettänyt vapautensa tai vapautta on rajoitettu esimerkiksi matkustuskiellon muodossa. Tutkimuksessa havaitaan, että korvausten ulkopuolelle jää useita tilanteita, joissa oikeusturvan ei voida katsoa toteutuvan tarkoituksenmukaisesti, vaikka tilanteita onkin nykyisin tulkittu perus- ja ihmisoikeusmyönteisesti. Korvausjärjestelmää olisikin aiheellista kehittää siten, että oikeudenkäyntikulujen osalta korvauksia maksettaisiin puolustautumiskustannuksista silloinkin, kun kyse ei sananmukaisesti ole syyttäjän vaatimuksesta. Korvauksia olisi tarpeen maksaa lähtökohtaisesti myös muista kuin vapauteen kohdistuvista pakkokeinoista, jos näiden katsotaan aiheuttaneen vahinkoa niiden kohteelle. Lisäksi korvausten maksaminen itse aiheettoman rikosprosessin aiheuttamasta vahingosta voisi olla joissain tilanteissa aiheellista, jos erityinen syy vahingon korvaamiselle voidaan osoittaa.