Browsing by Subject "rangaistuksen määrääminen"

Yhdenvertaisuus on perustuslaissa ja kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa turvattu keskeinen perus- ja ihmisoikeus. Yhdenvertaisuusperiaatteen asettamista vaatimuksista johtuen rangaistuskäytännön on oltava yhtenäistä. Rangaistuksen määräämisessä yhdenvertaisuuden vaatimus linkittyy kiinteällä tavalla suhteellisuuden vaatimukseen. Rangaistusten on oltava sekä yhdenvertaisuusperiaatteen että suhteellisuusperiaatteen mukaisia. Tästä seuraa, että rangaistuksen mittaamisen on perustuttava tekojen vertailulle. Rangaistuksen mittaaminen on toisaalta luonteeltaan sen kaltaista toimintaa, että sitä on mahdollista säännellä lähinnä periaateluonteisilla normeilla. Rangaistuksen mittaamisessa on perinteisesti käytetty apuna normaalirangaistusajattelun nimellä tunnettua päätöksentekomallia, jossa mittaaminen perustuu oikeuskäytännössä muotoutuneeseen kuvaan rikosten tyypillisistä ilmenemis-muodoista ja niitä vastaavista rangaistuksista sekä käsillä olevan rikoksen vertailuun kyseisen rikos-tyypin ilmenemismuotoihin. Vastaavasti korkeimman oikeuden ennakkopäätösten merkitys rangaistuksen mittaamisessa on perinteisesti ollut pieni. Ratkaisussa KKO 2011:102 korkein oikeus kuitenkin linjasi mittaamisessa huomioon otettavia oikeuslähteitä osin perinteisen normaalirangaistusajattelun kanssa ristiriitaisella tavalla korostaen omien ennakkopäätöstensä merkitystä. Ratkaisun antamisen jälkeen mittaamista koskevia ennakkopäätöksiä on annettu aiempaa enemmän. Tutkielman tarkoituksena on hahmottaa kokonaiskuva tapahtuneesta muutoksesta ja selvittää, mikä merkitys korkeimman oikeuden linjauksella on. Lisäksi tavoitteena on tutkia, minkälainen rooli nor-maalirangaistusajattelulla on uudessa muuttuneessa tilanteessa. Tutkielma piirtää kuvan rangaistuksen mittaamisesta ja siinä noudatettavista keskeisistä periaatteista sekä normaalirangaistusajattelusta. Tutkielmassa on läsnä historiallinen tulokulma, jossa tapahtunutta muutosta ja nykytilannetta suhteutetaan menneeseen. Tutkielmassa havaitaan, että tapahtunut muutos ei ehkä lopulta olekaan niin dramaattinen normaali-rangaistusajattelun kannalta. Normaalirangaistusajattelu on vain päivitettävä vastaamaan muuttunutta tilannetta. Keskeistä on ennen kaikkea yhdenvertaisuuden ja suhteellisuuden toteuttaminen rangaistuksen määräämisessä parhaalla mahdollisella tavalla. Tutkielmassa havaitaan lisäksi, että korkeimman oikeuden roolin vahvistuminen rangaistuksen mittaamiseen liittyen näkyy ennen kaikkea mahdollisuutena linjata uudelleen vakiintunutta rangaistuskäytäntöä. Konkreettisessa rangaistuksen mittaamistilanteessa alemmassa tuomioistuimessa mittaamista koskevien ennakkopäätösten merkitys sen sijaan jää pitkälti riippumaan kyseistä rikostyyppiä koskevien mittaamisratkaisujen määrästä sekä niiden tarjoamasta vertailumahdollisuudesta käsillä olevan tapauksen kannalta.

Rikoslain 6 luvun 3 §:n 1 momentin mukaan rangaistusta määrättäessä on otettava huomioon kaikki lain mukaan rangaistuksen määrään ja lajiin vaikuttavat perusteet sekä rangaistuskäytännön yhtenäisyys. Tässä tutkielmassa käsitellään sitä, miten rikoksentekijän älyllisen kehitysvammaisuuden on mahdollista vaikuttaa tekijälle tuomittavaan rangaistukseen. Tutkielmassa kartoitetaan lainopin menetelmin sitä, mitkä rikoslain 6 luvun rangaistuksen määräämistä koskevat säännökset voisivat olla merkityksellisiä määrättäessä rangaistusta älyllisesti kehitysvammaiselle rikoksentekijälle. Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan syyntakeisuutta koskevia teemoja, sillä kehitysvammaisuus on tietyin edellytyksin yksi niistä perusteista, joiden nojalla tekijän voidaan katsoa olleen rikollisen teon tehdessään syyntakeeton tai alentuneesti syyntakeinen (rikoslain 3 luvun 4 §:n 2 ja 3 mom.). Tutkielmassa tarkastellaan myös empiirisellä tutkimusotteella hovioikeuksista kerättyä tutkimusaineistoa sen selvittämiseksi, miten älyllisesti kehitysvammaisten rikoksentekijöiden rangaistuksia koskevia tapauksia on kotimaisessa oikeuskäytännössä ratkaistu. Oikeuskäytännön osalta tarkastelun keskiössä on se, mitä rikoslain säännöksiä tuomioistuimet ovat soveltaneet määrätessään rangaistusta kehitysvammaiselle tekijälle ja millaisiin perusteluihin ne ovat ratkaisuissaan tukeutuneet. Lisäksi kartoitetaan muun muassa sitä, onko ratkaisuissa otettu kantaa tekijän syyntakeisuuteen ja onko tekijän kehitysvammaisuus lopulta vaikuttanut asiassa tuomittuun rangaistukseen. Lainopillinen tarkastelu ja analysoitu oikeuskäytäntö osoittivat, että kehitysvammaisia rikoksentekijöitä koskeva rangaistusharkinta ja sovellettavien säännösten valinta kietoutuvat korostuneesti juuri käsiteltävän yksittäistapauksen tosiseikaston ympärille, mistä syystä selkeää tulkintasuositusta tällaisiin tapauksiin ei ole mahdollista esittää. Suurimmassa osassa tutkimusaineiston ratkaisuista oli kuitenkin tunnistettu se seikka, että tekijän kehitysvammaisuuden vaikutusta asiassa annettavaan ratkaisuun on syytä vähintäänkin arvioida, minkä ohella kehitysvammaisuuden voitiin havaita olevan oikeuskäytännössä useimmiten lievempää rangaistusta puoltava tekijä. Syyntakeisuusarvioiden esiintyminen vaikuttaisi kuitenkin aineiston perusteella jokseenkin sattumanvaraiselta, mikä saattaa muodostaa ongelman kehitysvammaisten tekijöiden yhdenvertaisuuden kannalta, sillä tuomioistuimen syyntakeisuutta koskeva ratkaisu voi vaikuttaa tuomittavaan rangaistukseen merkittävästikin.

Tiivistelmä Tiedekunta: Oikeustieteellinen tiedekunta Koulutusohjelma: Oikeustieteen maisterin koulutusohjelma Opintosuunta: Rikosoikeus, straffrätt, criminal law Tekijä: Mikko Klemola Työn nimi: Suunnitelmallisuus ja erityinen suunnitelmallisuus törkeässä huumausainerikoksessa – Käsitteiden sisällöstä, soveltamisesta ja rangaistusvaikutuksista Työn laji: Maisteritutkielma Kuukausi ja vuosi: Maaliskuu 2022 Sivumäärä: XIII + 81 Avainsanat: törkeä huumausainerikos, suunnitelmallisuus, suhteellisuusperiaate, kokonaistörkeysarvostelu, rangaistuksen määrääminen, rangaistuksen mittaaminen Ohjaaja tai ohjaajat: Dan Frände ja Dan Helenius Säilytyspaikka: E-thesis -järjestelmä, Helsingin yliopiston kirjasto Muita tietoja: Tiivistelmä: Tutkielmani tarkoituksena on jäsentää törkeissä huumausainerikoksissa esiintyvää eri asteista suunnitelmallisuutta sekä sen yleistä rikosoikeudellista ja rangaistukseen liittyvää relevanssia. Tutkielmassa selvitetään törkeissä huumausainerikoksissa esiintyvän suunnitelmallisuuden ja erityisen suunnitelmallisuuden käsitteellistä sisältöä, niiden esiintymistä ja soveltamista tuomioistuinkäytännössä sekä eri asteisen suunnitelmallisuuden rangaistusvaikutuksia. Tutkielman pontimena on toiminut korkeimman oikeuden ratkaisukäytännön viimeaikainen kehitys. Aiemmin huumausaineiden laadun ja määrän osoittama rikoksen vahingollisuus ja vaarallisuus ovat määrittäneet törkeiden huumausainerikosten rangaistuksia lähes kaavamaisesti. Nyttemmin rangaistuksen mittaamisessa on siirrytty kohti rikosoikeudellisen suhteellisuusperiaatteen täysimääräisempää huomioimista edellyttävää doktriinia. Suunnitelmallisuus ilmentää suhteellisuusperiaatteen elementtinä rikoksesta ilmenevää muuta tekijän syyllisyyttä. Suunnitelmallisuudessa on siten kyse korostuneesta tekijän syyllisyydestä sekä teon suuremmasta moitittavuudesta. Rikoslain törkeää huumausainerikosta koskeva rikossäännös ei sisällä mainintaa suunnitelmallisuudesta tunnusmerkistötekijänä. Suunnitelmallisuuden relevanssi törkeän huumausainerikoksen kohdalla kiinnittyy yhtäältä yhdenvertaisuusperiaatteen ja teon lisääntyneen moitittavuuden kautta rikoksen kokonaistörkeysarvosteluun ja syyllisyysperiaatteeseen. Toisaalta suunnitelmallisuus kiinnittyy rikoslain 6 luvun 4 §:n suhteellisuusperiaatteen ja 6 luvun 5 §:n 1 mom. 1 kohdan koventamisperusteen kautta keskeisesti rangaistuksen mittaamiseen. Tutkimus osoitti, että törkeän huumausainerikoksen suunnitelmallisuutta ilmentäviä temaattisia kokonaisuuksia ovat: rikoksen valmistelemiseen ja menestykselliseen toteuttamiseen tähtäävät toimet, rikoksen peittelyyn ja kiinnijäämisriskin minimointiin tähtäävät toimet sekä toiminnan ajalliseen kestoon, liiketoiminnanomaisuuteen, yhteistoimintaan ja laajuuteen liittyvät seikat. Erityisen suunnitelmallisuuden kohdalla kyseiset tunnusmerkit ovat pitkälti samat. Suunnitelmallisuuden temaattisten kokonaisuuksien osalta tutkimustulokseen on päästy hovioikeusratkaisuja laajasti tutkimalla. Erityisen suunnitelmallisuuden osalta tutkimus on kohdistunut hovioikeuskäytännön lisäksi korkeimman oikeuden ratkaisukäytäntöön sekä muualla rikoslaissa erityistä suunnitelmallisuutta koskevien rikossäännösten esitöiden analyysiin. Tutkimuksen perusteella suunnitelmallisuuden huomioinnissa eri asteissaan, käsitteiden soveltamisessa ja sisällöllisessä johdonmukaisuudessa esiintyy tuomioistuinkäytännössä hajontaa. Suunnitelmallisuuden ja erityisen suunnitelmallisuuden vaikutukset tuomittavan rangaistuksen määrään jäävät tutkitun oikeuskäytännön perusteella epäselviksi. Kun tapauksissa mainitaan suunnitelmallisuus rangaistuksen määräämisen kannalta relevanttina seikkana, suunnitelmallisuuden rangaistusvaikutuksia tulisi kirjoittaa selvemmin auki tuomioiden perusteluissa, jotta suunnitelmallisuudelle rangaistusharkinnassa annettua konkreettista vaikutusta voidaan paremmin arvioida.