Browsing by Subject "rangaistuksen mittaaminen"
Now showing items 1-9 of 9
-
(2021)Tässä tutkielmassa tarkastellaan ihmiskauppaa seksuaalisessa hyväksikäyttö tarkoituksessa eli niin kutsuttua seksikauppaa. Ihmiskauppa luokitellaan uhrin perus- ja ihmisoikeuksia loukkaavaksi hyötymisrikokseksi, jonka kansallinen kriminalisointi löytyy vapausrikoksia käsittelevästä rikoslain 25 luvun 3 §:stä. Ihmiskauppa pykälän oltua 10 vuotta voimassa, tuomioita oli annettu vuoteen 2014 mennessä vain muutama, niiden johtopäätökset olivat osin virheellisiä ja soveltamiskynnyksen voitiin katsoa asettuneen tarkoitettua korkeammaksi. Uhrin oikeuksien toteutumisen kannalta rikosnimikkeellä on suuri merkitys, mistä syystä osaltaan tilanteeseen puututtiin vuonna 2015 ihmiskauppa- ja parituspykäliä selkeyttämällä. Lainsäädäntömuutosten myötä ihmiskaupparikoksen piiriin oli tarkoitus tulla sellaiset kohdehenkilön kontrolloimista osoittavat teot, joiden silloin katsottiin kuuluvan paritukseen. Muutosten myötä parituksen oli sitä vastoin pyrkimys muuttua rikokseksi, jossa parituksen kohteena oleva henkilö ei ole alistussuhteessa rikoksentekijään ja kyse on puhtaasti ainoastaan taloudellisesta hyötymissrikoksesta. Tutkielma keskittyy ihmiskaupparikoksen tunnusmerkistöön, joka jakaantuu taustalla olevien kansainvälisten velvoitteiden mukaisesti kolmeen osaan. Pykälän 1 momentin numeroiduissa kohdissa määritetään rikoksessa käytettävät vaihtoehtoiset keinot. Tämän lisäksi tunnusmerkistössä mainitaan vaihtoehtoiset tekotavat ja rikoksen vaihtoehtoiset tarkoitukset, joka nyt tarkasteltavana olevan ihmiskaupan muodon kohdalla on seksuaalinen hyväksikäyttö. Oikeuskäytännön perusteella vuoden 2015 lakimuutosta voidaan pitää varsin onnistuneena siinä mielessä, että seksuaaliseen hyväksikäyttöön liittyvä ihmiskauppa on alettu ymmärtämään prosessinomaisena itsemääräämisoikeuden ja ruumiillisen koskemattomuuden riistämisenä ja alistamisena, jossa uhri antaa periksi vähän kerrallaan. Seksikauppaan liittyy vain harvoin liikkumisvapauden riistoa, uhkailua ja väkivaltaa, mikä tunnutaan ymmärtävän tuomioistuimissa entistä paremmin. Hienovaraisia, usein psyykkisiä keinoja, joilla saatetaan uhrit seksuaalisen hyväksikäytön kohteiksi, on alettu lakimuutoksen myötä niin ikään tunnistamaan. Aikaisemmin tunnusmerkistöä tulkittaessa uhrin alkuperäiselle vapaaehtoisuudelle annettiin ratkaiseva merkitys, mikä ei ollut rikoslain eikä Suomea sitovien kansainvälisten velvoitteiden mukaista. Lainmuutoksen myötä suhtautumistavan uhrin vapaaehtoisuuteen voidaan katsoa oikeuskäytännössä muuttuneen. Haasteita aiheuttavat kuitenkin yhä erityisesti tapaukset, joissa uhrin oma mies toimii parittajana ja uhri katsoo suostuneensa vapaasta tahdostaan seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi. Kysymyksen on katsottu olleen tällöin parituksesta, vaikka ihmiskaupan tunnusmerkistön täyttävät tekijät olisivat olleet käsillä. Tunnusmerkistötekijöiden tulkinnassa on kuitenkin siirrytty selvästi oikeaan suuntaan, mutta rangaistuksen mittaaminen sitä vastoin on ollut osin annettujen oikeusohjeiden vastaista eikä esimerkiksi teon moitittavuutta lisäävillä seikoilla välttämättä ole ollut lainkaan korottavaa vaikutusta rangaistukseen.
-
(2022)Yhdenvertaisuus on perustuslaissa ja kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa turvattu keskeinen perus- ja ihmisoikeus. Yhdenvertaisuusperiaatteen asettamista vaatimuksista johtuen rangaistuskäytännön on oltava yhtenäistä. Rangaistuksen määräämisessä yhdenvertaisuuden vaatimus linkittyy kiinteällä tavalla suhteellisuuden vaatimukseen. Rangaistusten on oltava sekä yhdenvertaisuusperiaatteen että suhteellisuusperiaatteen mukaisia. Tästä seuraa, että rangaistuksen mittaamisen on perustuttava tekojen vertailulle. Rangaistuksen mittaaminen on toisaalta luonteeltaan sen kaltaista toimintaa, että sitä on mahdollista säännellä lähinnä periaateluonteisilla normeilla. Rangaistuksen mittaamisessa on perinteisesti käytetty apuna normaalirangaistusajattelun nimellä tunnettua päätöksentekomallia, jossa mittaaminen perustuu oikeuskäytännössä muotoutuneeseen kuvaan rikosten tyypillisistä ilmenemis-muodoista ja niitä vastaavista rangaistuksista sekä käsillä olevan rikoksen vertailuun kyseisen rikos-tyypin ilmenemismuotoihin. Vastaavasti korkeimman oikeuden ennakkopäätösten merkitys rangaistuksen mittaamisessa on perinteisesti ollut pieni. Ratkaisussa KKO 2011:102 korkein oikeus kuitenkin linjasi mittaamisessa huomioon otettavia oikeuslähteitä osin perinteisen normaalirangaistusajattelun kanssa ristiriitaisella tavalla korostaen omien ennakkopäätöstensä merkitystä. Ratkaisun antamisen jälkeen mittaamista koskevia ennakkopäätöksiä on annettu aiempaa enemmän. Tutkielman tarkoituksena on hahmottaa kokonaiskuva tapahtuneesta muutoksesta ja selvittää, mikä merkitys korkeimman oikeuden linjauksella on. Lisäksi tavoitteena on tutkia, minkälainen rooli nor-maalirangaistusajattelulla on uudessa muuttuneessa tilanteessa. Tutkielma piirtää kuvan rangaistuksen mittaamisesta ja siinä noudatettavista keskeisistä periaatteista sekä normaalirangaistusajattelusta. Tutkielmassa on läsnä historiallinen tulokulma, jossa tapahtunutta muutosta ja nykytilannetta suhteutetaan menneeseen. Tutkielmassa havaitaan, että tapahtunut muutos ei ehkä lopulta olekaan niin dramaattinen normaali-rangaistusajattelun kannalta. Normaalirangaistusajattelu on vain päivitettävä vastaamaan muuttunutta tilannetta. Keskeistä on ennen kaikkea yhdenvertaisuuden ja suhteellisuuden toteuttaminen rangaistuksen määräämisessä parhaalla mahdollisella tavalla. Tutkielmassa havaitaan lisäksi, että korkeimman oikeuden roolin vahvistuminen rangaistuksen mittaamiseen liittyen näkyy ennen kaikkea mahdollisuutena linjata uudelleen vakiintunutta rangaistuskäytäntöä. Konkreettisessa rangaistuksen mittaamistilanteessa alemmassa tuomioistuimessa mittaamista koskevien ennakkopäätösten merkitys sen sijaan jää pitkälti riippumaan kyseistä rikostyyppiä koskevien mittaamisratkaisujen määrästä sekä niiden tarjoamasta vertailumahdollisuudesta käsillä olevan tapauksen kannalta.
-
(2024)Tutkielmassa tarkastellaan rangaistuksen määräämisen ja mittaamisen keskeistä kokonaisuutta. Tutkielmassa tarkastellaan yleisiä rangaistuksen mittaamiseen liittyviä periaatteita, kuten tarkoituksenmukaisuus- ja oikeudenmukaisuusperiaatteita, normaalirangaistusasteikkoa ja siitä poikkeamista, sekä korkeimman oikeuden oikeuskäytäntöä rangaistuksen mittaamisesta. Korkein oikeus on 2010-luvulta alkaen pyrkinyt aktiivisempaan ohjausvaikutukseen rangaistuskäytännön ohjaajana ja normaalirangaistusasteikosta luopumiseen suuntaavan oikeuskäytännön viitoittajana. Korkein oikeus antoi vuonna 2011 ennakkopäätöksen, jossa se korosti omaa asemaansa rangaistuksen mittaamisessa ja totesi, että rangaistuksen mittaamisen lähtökohdaksi tulee ottaa korkeimman oikeuden rangaistuskäytäntö. Erityisesti tutkielmassa kuitenkin keskitytään rikoslain 6 luvun koventamis-. lieventämis- ja kohtuullistamisperusteiden syntyyn, kehitykseen, tulkintaan ja systematisointiin. Koventamis-, lieventämis- ja kohtuullistamisperusteet lisättiin rikoslakiin ensimmäisen kerran vuonna 1976. Rikoslain yleisten oppien kokonaisuudistuksen yhteydessä koventamis-, lieventämis- ja kohtuullistamisperusteet vakiinnuttivat paikkansa rikoslain 6 luvun 5, 6, ja 7 §:nä vuonna 2003. Lieventämis- ja kohtuullistamisperusteet ovat pysyneet muuttumattomina siitä saakka. Koventamisperusteita sen sijaan on muutettu useamman kerran myös rikoslain yleisten oppien kokonaisuudistuksen jälkeen, viimeisimpänä vuonna 2022. Myös tulevaisuudessa rikoslain 6 luvun 5, 6 ja 7 §:ä koskevat muutokset tulevat todennäköisesti suuntautumaan nimenomaan koventamisperusteisiin.
-
(2024)Suomi on Euroopan unionin toiseksi vaarallisin maa naiselle Euroopan perusoikeusviraston vuonna 2014 julkaiseman koko EU:n laajuisen tutkimuksen mukaan. Suomessa 53 prosenttia naisista, jotka ovat elämänsä aikana olleet parisuhteessa, on kokenut parisuhdeväkivaltaa aikuiselämänsä aikana. Parisuhdeväkivalta on korostuneen sukupuolistunut väkivallan muoto, jolle on ominaista väkivallan toistuvuus, monimuotoisuus, vakavoituminen ajan myötä sekä uhrin alisteinen asema tekijään nähden. Suomen rikoslaissa ei ole parisuhdeväkivaltaa koskevaa erityissääntelyä, mutta parisuhde on mahdollista huomioida tekoa ankaroittavana seikkana rangaistuksen mittaamisharkinnassa rikoslain 6 luvun 4 §:n yleissäännöksen nojalla. Tutkielmassa tarkastellaan ensinnäkin sitä, kuinka Suomen voimassa oleva rikoslainsäädäntö soveltuu parisuhdeväkivallan ja sen erityispiirteiden käsittelyyn ja sitä, huomioidaanko rikoslaissa tarpeeksi tehokkaasti Istanbulin sopimuksen velvoitteet etenkin parisuhdeväkivallan ja sen ankaramman rangaistavuuden osalta. Tutkielmassa havaitaan, että voimassa oleva rikoslainsäädäntö asettaa useita haasteita parisuhdeväkivallan käsittelylle, minkä johdosta tutkielmassa arvioidaan tarvetta erityissääntelylle. Vertailukohdiksi otetaan Ruotsi ja Norja, joissa molemmissa parisuhdeväkivalta on huomioitu keskenään erityyppisillä erilliskriminalisointiratkaisuilla. Tutkielmassa päädytään siihen, että parhaiten suomalaisen rikosoikeusjärjestelmän ja sen läpileikkaavien periaatteiden kanssa sopusoinnussa olisi rikoslain 6 luvun 5 §:n mukainen rangaistuksen koventamisperuste, joka mahdollistaisi parisuhdeväkivallan korostuneen moitittavuuden tehokkaamman huomioimisen. Koventamisperusteen hyväksyttävyyttä ja tarkoituksenmukaisuutta tarkastellaan rangaistusteorioiden ja kriminalisointiperiaatteiden kautta hyödyntäen erityisesti rikosoikeusteoreettista lähestymistapaa. Tutkielmassa esitetään, että koventamisperusteen säätämisellä voisi olla välillisen yleisprevention ja kommunikatiivisen vaikutuksen kautta saavutettavaa parisuhdeväkivaltaa vähentävää vaikutusta. Lisäksi moitittavuuden huomioimisella kirjoitetun lain tasolla voidaan nähdä olevan oikeustilaa selkeyttävä ja vakiinnuttava vaikutus.
-
(2023)Suomen rangaistusjärjestelmä koostuu useista erilaisista rangaistuslajeista, mutta kaikki niistä eivät ilmene RL 6:1:n mukaisesta luettelosta. RL 6:12 perusteisesta tuomitsematta jättämistä voidaan pitää yhtenä vähemmän tunnetuista rangaistuslajeista: tuomitsematta jättämisen voidaan katsoa käsitteellisesti olevan rangaistus, sillä tuomitsematta jättämiseen sisältyy aina syyllisyyden vahvistaminen. Rikos luetaan siis vastaajalle syyksi ilman, että aineellista rangaistusta määrätään. Tämänlainen aineeton rangaistus antaa tuomioistuimelle mahdollisuuden ilmaista tekijää kohtaan tietynlaisen moitteen. Tuomitsematta jätetty on lisäksi velvollinen korvaamaan aiheuttamansa vahingot, joten vastaaja ei kuitenkaan vapaudu vastuusta täysin. Aihetta on tutkittu suhteellisen vähän. Tämän tutkimuksen tavoitteena on tarkastella tuomitsematta jättämisen asemaa rikosoikeustieteellisessä kontekstissa ja ennen kaikkea empiirisen oikeustutkimuksen keinoin, keskittyen erityisesti RL 6:12:n mukaiseen soveltamiskäytäntöön eli tässä tapauksessa vuoden 2021 alioikeuksien tuomitsemattajättämisratkaisuihin. Tutkimuksessa pyritään ensin rakentamaan tuomitsematta jättämiselle teoreettinen viitekehys, jonka jälkeen empiirisessä osiossa tutkitaan tuomitsematta jättämisen käytännön soveltamista alioikeuksissa. Lopuksi empiirisen osion tuloksia tarkastellaan teoreettisista lähtökohdista käsin. Tutkimuksessa pyritään eksploratiivisesti aineiston ohjaamana tiedon hankkimiseen tästä vähän tutkitusta oikeudellisesta ilmiöstä. Tutkimus ei perustu ennalta määrättyihin hypoteeseihin. Empiirisessä osiossa tarkasteluun valikoituneesta 262 tuomiosta poimittiin 360 rikosta, joiden osalta rangaistus jätettiin tuomitsematta. Suurin osa tuomioista sisälsi siis vain yhden tuomitsematta jätetyn rikoksen, mutta noin joka neljännessä tuomiossa rikoksia oli useampia. Tuomitsematta jättämisen suhteellinen osuus on laskenut vuodesta 2009 vuoteen 2021 kaikissa rikostyypeissä ja kaikissa demografisissa ryhmissä. Rikostyypeittäin tarkasteltuna liikennerikokset olivat yleisimpiä rikoksia, mutta niitä jätettiin tuomitsematta suhteellisesti vähiten. Suhteellisesti useimmiten tuomitsematta jätettiin henkeen ja terveyteen kohdistuvia rikoksia ja määrällisesti taas omaisuusrikoksia. Ratkaisujen perusteluissa korostuivat vastaajan henkilöön liittyvät olosuhteet, kuten esimerkiksi terveydentila ja ikä. Tuomitsematta jättämisessä esiintyi alueellista vaihtelua, mutta tuomarin sukupuolella ei ollut vaikutusta ratkaisujen määriin. Tuomitsemattajättämisratkaisuja on tehty miesvastaajien kohdalla määrällisesti eniten, mutta tuomitsematta jättäminen on naisvastaajien osalta suhteellisesti yleisempää. Yksittäisten ryhmien osalta määrällisesti ja suhteellisesti eniten ratkaisuja tehtiin kuitenkin 15–17-vuotiaiden miesvastaajien kohdalla. Tutkimuksessa havaitaan, että RL 6:12:n mukaiset tuomitsemattajättämisperusteet voivat antaa tuomarille tarpeellista harkintavaltaa, mutta perusteet ovat sisällöllisesti jokseenkin epäselviä ja tuomitsematta jättämisen soveltaminen voi siten olla tuomareille haastavaa ja asianosaisten kannalta ennakoimatonta. Etenkin tuomitsematta jättämisen perusteluissa ilmenee puutteita alioikeuksissa. Huomioiden havaitut ongelmat tuomitsematta jättämisen käytännön soveltamisessa ja sen soveltamisen määrän runsas vähentyminen, lainsäätäjän olisi syytä arvioida tuomitsematta jättämisen asemaa toimenpiteistäluopumissäännösten systematiikassa ja kehittää sääntelyä.
-
(2022)Tutkielmassa on tavoitteena selvittää, mitkä tahot tekevät rangaistustasoon muutoksia ja miksi. Lisäksi tutkielmassa käsitellään sitä, mihin suuntaan rangaistustaso muuttuu. Tutkielman metodi on teoreettisen kriminaalipoliittinen, ja tarkoituksena on esittää kannanottoja vallitsevasta oikeustilasta. Rangaistustasolla tarkoitetaan rikoksista tuomittavien rangaistusten ankaruutta. Rangaistustason muuttamiseen on kaksi pääväylää: lainsäädännölliset muutokset ja oikeuskäytännön kautta tapahtuvat muutokset. Rangaistustasoa muuttaa ensisijaisesti lainsäätäjä perusteellisen lainvalmistelun kautta. Lainsäätäjän on otettava muutoksia tehdessään huomioon rikosoikeudellisten periaatteiden ja perusoikeusajattelun asettamat edellytykset ja rajoitteet. Rangaistustason määräytymiseen vaikuttaa muun muassa se, millainen painoarvo rikoksen moitittavuudelle annetaan eli rikoksen rangaistusarvo. Oikeuskäytännössä tapahtuvia muutoksia ohjaa pitkälti normaalirangaistusajattelu, jossa korostuu vakiintuneen oikeuskäytännön merkitys rangaistuksen mittaamisessa. Rangaistuksen mittaamisen apuvälineenä voidaan hyödyntää myös tilastollisia selvityksiä rangaistuskäytännöstä sekä rangaistussuosituksia. Korkeimman oikeuden rooli rangaistustason muuttajana on vahvistunut erityisesti 2010-luvun aikana, kun korkein oikeus on antanut useita rangaistuksen mittaamiseen liittyviä ratkaisuja. Rangaistustason muutosten syyt ovat varsin monipuolisia, mutta usein muutokset liittyvät erityisesti oikeudenmukaisuuteen ja rikosten ennaltaehkäisyyn. Tutkielmassa määritellään hyväksyttäviksi argumenteiksi ne, jotka eivät ole ristiriidassa perusoikeuksien ja rikosoikeudellisten oikeusperiaatteiden kanssa. Erityisesti mediaan ja yleisön mielipiteeseen liittyviä näkökulmia on painotettu niiden ajankohtaisuuden vuoksi. Tutkielman lopuksi käsitellään viime vuosikymmenten kriminaalipoliittisen ilmapiirin muutosta ja sen vaikutusta rangaistustasoon. Sekä lainsäätäjä että -käyttäjä ovat tehneet esimerkiksi seksuaalirikosten rangaistustason ankaroitumiseen tähtääviä muutoksia.
-
(2022)Rikoslain 6 luvun 3 §:n 1 momentin mukaan rangaistusta määrättäessä on otettava huomioon kaikki lain mukaan rangaistuksen määrään ja lajiin vaikuttavat perusteet sekä rangaistuskäytännön yhtenäisyys. Tässä tutkielmassa käsitellään sitä, miten rikoksentekijän älyllisen kehitysvammaisuuden on mahdollista vaikuttaa tekijälle tuomittavaan rangaistukseen. Tutkielmassa kartoitetaan lainopin menetelmin sitä, mitkä rikoslain 6 luvun rangaistuksen määräämistä koskevat säännökset voisivat olla merkityksellisiä määrättäessä rangaistusta älyllisesti kehitysvammaiselle rikoksentekijälle. Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan syyntakeisuutta koskevia teemoja, sillä kehitysvammaisuus on tietyin edellytyksin yksi niistä perusteista, joiden nojalla tekijän voidaan katsoa olleen rikollisen teon tehdessään syyntakeeton tai alentuneesti syyntakeinen (rikoslain 3 luvun 4 §:n 2 ja 3 mom.). Tutkielmassa tarkastellaan myös empiirisellä tutkimusotteella hovioikeuksista kerättyä tutkimusaineistoa sen selvittämiseksi, miten älyllisesti kehitysvammaisten rikoksentekijöiden rangaistuksia koskevia tapauksia on kotimaisessa oikeuskäytännössä ratkaistu. Oikeuskäytännön osalta tarkastelun keskiössä on se, mitä rikoslain säännöksiä tuomioistuimet ovat soveltaneet määrätessään rangaistusta kehitysvammaiselle tekijälle ja millaisiin perusteluihin ne ovat ratkaisuissaan tukeutuneet. Lisäksi kartoitetaan muun muassa sitä, onko ratkaisuissa otettu kantaa tekijän syyntakeisuuteen ja onko tekijän kehitysvammaisuus lopulta vaikuttanut asiassa tuomittuun rangaistukseen. Lainopillinen tarkastelu ja analysoitu oikeuskäytäntö osoittivat, että kehitysvammaisia rikoksentekijöitä koskeva rangaistusharkinta ja sovellettavien säännösten valinta kietoutuvat korostuneesti juuri käsiteltävän yksittäistapauksen tosiseikaston ympärille, mistä syystä selkeää tulkintasuositusta tällaisiin tapauksiin ei ole mahdollista esittää. Suurimmassa osassa tutkimusaineiston ratkaisuista oli kuitenkin tunnistettu se seikka, että tekijän kehitysvammaisuuden vaikutusta asiassa annettavaan ratkaisuun on syytä vähintäänkin arvioida, minkä ohella kehitysvammaisuuden voitiin havaita olevan oikeuskäytännössä useimmiten lievempää rangaistusta puoltava tekijä. Syyntakeisuusarvioiden esiintyminen vaikuttaisi kuitenkin aineiston perusteella jokseenkin sattumanvaraiselta, mikä saattaa muodostaa ongelman kehitysvammaisten tekijöiden yhdenvertaisuuden kannalta, sillä tuomioistuimen syyntakeisuutta koskeva ratkaisu voi vaikuttaa tuomittavaan rangaistukseen merkittävästikin.
-
(2022)Tiivistelmä Tiedekunta: Oikeustieteellinen tiedekunta Koulutusohjelma: Oikeustieteen maisterin koulutusohjelma Opintosuunta: Rikosoikeus, straffrätt, criminal law Tekijä: Mikko Klemola Työn nimi: Suunnitelmallisuus ja erityinen suunnitelmallisuus törkeässä huumausainerikoksessa – Käsitteiden sisällöstä, soveltamisesta ja rangaistusvaikutuksista Työn laji: Maisteritutkielma Kuukausi ja vuosi: Maaliskuu 2022 Sivumäärä: XIII + 81 Avainsanat: törkeä huumausainerikos, suunnitelmallisuus, suhteellisuusperiaate, kokonaistörkeysarvostelu, rangaistuksen määrääminen, rangaistuksen mittaaminen Ohjaaja tai ohjaajat: Dan Frände ja Dan Helenius Säilytyspaikka: E-thesis -järjestelmä, Helsingin yliopiston kirjasto Muita tietoja: Tiivistelmä: Tutkielmani tarkoituksena on jäsentää törkeissä huumausainerikoksissa esiintyvää eri asteista suunnitelmallisuutta sekä sen yleistä rikosoikeudellista ja rangaistukseen liittyvää relevanssia. Tutkielmassa selvitetään törkeissä huumausainerikoksissa esiintyvän suunnitelmallisuuden ja erityisen suunnitelmallisuuden käsitteellistä sisältöä, niiden esiintymistä ja soveltamista tuomioistuinkäytännössä sekä eri asteisen suunnitelmallisuuden rangaistusvaikutuksia. Tutkielman pontimena on toiminut korkeimman oikeuden ratkaisukäytännön viimeaikainen kehitys. Aiemmin huumausaineiden laadun ja määrän osoittama rikoksen vahingollisuus ja vaarallisuus ovat määrittäneet törkeiden huumausainerikosten rangaistuksia lähes kaavamaisesti. Nyttemmin rangaistuksen mittaamisessa on siirrytty kohti rikosoikeudellisen suhteellisuusperiaatteen täysimääräisempää huomioimista edellyttävää doktriinia. Suunnitelmallisuus ilmentää suhteellisuusperiaatteen elementtinä rikoksesta ilmenevää muuta tekijän syyllisyyttä. Suunnitelmallisuudessa on siten kyse korostuneesta tekijän syyllisyydestä sekä teon suuremmasta moitittavuudesta. Rikoslain törkeää huumausainerikosta koskeva rikossäännös ei sisällä mainintaa suunnitelmallisuudesta tunnusmerkistötekijänä. Suunnitelmallisuuden relevanssi törkeän huumausainerikoksen kohdalla kiinnittyy yhtäältä yhdenvertaisuusperiaatteen ja teon lisääntyneen moitittavuuden kautta rikoksen kokonaistörkeysarvosteluun ja syyllisyysperiaatteeseen. Toisaalta suunnitelmallisuus kiinnittyy rikoslain 6 luvun 4 §:n suhteellisuusperiaatteen ja 6 luvun 5 §:n 1 mom. 1 kohdan koventamisperusteen kautta keskeisesti rangaistuksen mittaamiseen. Tutkimus osoitti, että törkeän huumausainerikoksen suunnitelmallisuutta ilmentäviä temaattisia kokonaisuuksia ovat: rikoksen valmistelemiseen ja menestykselliseen toteuttamiseen tähtäävät toimet, rikoksen peittelyyn ja kiinnijäämisriskin minimointiin tähtäävät toimet sekä toiminnan ajalliseen kestoon, liiketoiminnanomaisuuteen, yhteistoimintaan ja laajuuteen liittyvät seikat. Erityisen suunnitelmallisuuden kohdalla kyseiset tunnusmerkit ovat pitkälti samat. Suunnitelmallisuuden temaattisten kokonaisuuksien osalta tutkimustulokseen on päästy hovioikeusratkaisuja laajasti tutkimalla. Erityisen suunnitelmallisuuden osalta tutkimus on kohdistunut hovioikeuskäytännön lisäksi korkeimman oikeuden ratkaisukäytäntöön sekä muualla rikoslaissa erityistä suunnitelmallisuutta koskevien rikossäännösten esitöiden analyysiin. Tutkimuksen perusteella suunnitelmallisuuden huomioinnissa eri asteissaan, käsitteiden soveltamisessa ja sisällöllisessä johdonmukaisuudessa esiintyy tuomioistuinkäytännössä hajontaa. Suunnitelmallisuuden ja erityisen suunnitelmallisuuden vaikutukset tuomittavan rangaistuksen määrään jäävät tutkitun oikeuskäytännön perusteella epäselviksi. Kun tapauksissa mainitaan suunnitelmallisuus rangaistuksen määräämisen kannalta relevanttina seikkana, suunnitelmallisuuden rangaistusvaikutuksia tulisi kirjoittaa selvemmin auki tuomioiden perusteluissa, jotta suunnitelmallisuudelle rangaistusharkinnassa annettua konkreettista vaikutusta voidaan paremmin arvioida.
-
(2022)Tässä tutkielmassa selvitetään pluralistista metodia ilmentäen lainopillisesti ja empiirisesti vallitsevan oikeuskäytännön tilaa liittyen ympäristörikoksista annettuihin yhteisösakkoihin. Suomen rikoslakiin sekä ympäristörikoksia että oikeushenkilön rangaistusvastuuta koskeva luku on otettu 1995, mikä tekee sääntelystä verrattain uutta perinteisiin rikosoikeuden säännöksiin nähden. Tämä on omiaan vaikuttamaan siihen, että oikeuskäytäntö ja -kirjallisuus on vielä jokseenkin rajallista aiheeseen liittyen sekä etenkin oikeuskäytännön vähäisyys on tutkielman hypoteesin mukaan potentiaalinen vaikuttaja tuomioiden johdonmukaisuuteen ja yhdenmukaisuuteen. Tutkielmassa lähestytään perinteisen lainopillisen metodin avulla tutkimaan ympäristöoikeuden ja rikosoikeuden muodostamaa temaattista ympäristörikosoikeudellista kokonaisuutta sekä oikeushenkilön rangaistusvastuuta ja etenkin sen ilmenemismuotona yhteisösakkoa. Tavoitteena tässä jaksossa on selventää niitä lainopillisia lähtökohtia, mitkä liittyvät yhtäältä ympäristörikosoikeuteen ja toisaalta yhteisösakon mittaamiseen. Lisäksi tutkielmassa huomioidaan EU-sääntelyn vaikutus ensinnä ympäristöoikeuteen, mutta toisaalta oikeushenkilön rangaistusvastuuseen ympäristörikosoikeudessa, ja kiinnitetään huomio valmisteilla olevaan ympäristörikoksesta annettavan yhteisösakon harmonisointipyrkimyksiin. Suurin painoarvo annetaan luonnollisesti lain tasoiselle sääntelylle, mutta erityistä huomiota kiinnitetään sitä koskevaan lainvalmisteluaineistoon, mistä ilmenee lainsäätäjän tahtotila ympäristönsuojelusta omana oikeushyvänään sekä ne mittausperusteet, jotka yhteisösakkoa määrätessä tuomioistuinten tulisi ottaa huomioon. Lainopillisten lähtökohtien selvityksen myötä tutkielmassa siirrytään empiirisen aineiston kvantitatiiviseen ja kvalitatiiviseen analysointiin. Pääasiallisena aineistona tutkimuksessa käytetään kaikista Suomen hovioikeuksista pyydettyjä tuomioita liittyen rikoslain 48 luvun mukaisiin rikoksiin vuosien 2011 ja 2022 väliltä, joissa oikeushenkilö on ollut vastaajana. Empiirisen aineiston perusteella voitiin havaita yhteisösakkotuomioiden lukumäärän pysyneen melko tasaisena ja vähäisenä läpi edellisen vuosikymmenen. Lisäksi huomattiin ympäristörikoksista annettujen yhteisösakkojen kohdistuvan suhteellisesti ankarammin pieniin oikeushenkilöihin. Lopuksi selvitettiin empiiristen löytöjen lainopillista näkökulmaa, minkä perusteella voitiin todeta ensinnäkin avoimempien ja konkreettisimpien perustelujen tarve oikeuskäytännössä yhteisösakon mittaamisen osalta sekä toisaalta ympäristörikoksista annettujen yhteisösakkojen epäyhdenmukaisuus, mikä johtuu RL 9:6 mukaisten mittaamisperusteiden soveltamisesta epätasapainoisesti rangaistusten kohdistuen suhteellisesti ankarammin pieniin oikeushenkilöihin.
Now showing items 1-9 of 9