Browsing by Subject "rangaistuslajin valinta"
Now showing items 1-2 of 2
-
(2023)Suomen rangaistusjärjestelmä koostuu useista erilaisista rangaistuslajeista, mutta kaikki niistä eivät ilmene RL 6:1:n mukaisesta luettelosta. RL 6:12 perusteisesta tuomitsematta jättämistä voidaan pitää yhtenä vähemmän tunnetuista rangaistuslajeista: tuomitsematta jättämisen voidaan katsoa käsitteellisesti olevan rangaistus, sillä tuomitsematta jättämiseen sisältyy aina syyllisyyden vahvistaminen. Rikos luetaan siis vastaajalle syyksi ilman, että aineellista rangaistusta määrätään. Tämänlainen aineeton rangaistus antaa tuomioistuimelle mahdollisuuden ilmaista tekijää kohtaan tietynlaisen moitteen. Tuomitsematta jätetty on lisäksi velvollinen korvaamaan aiheuttamansa vahingot, joten vastaaja ei kuitenkaan vapaudu vastuusta täysin. Aihetta on tutkittu suhteellisen vähän. Tämän tutkimuksen tavoitteena on tarkastella tuomitsematta jättämisen asemaa rikosoikeustieteellisessä kontekstissa ja ennen kaikkea empiirisen oikeustutkimuksen keinoin, keskittyen erityisesti RL 6:12:n mukaiseen soveltamiskäytäntöön eli tässä tapauksessa vuoden 2021 alioikeuksien tuomitsemattajättämisratkaisuihin. Tutkimuksessa pyritään ensin rakentamaan tuomitsematta jättämiselle teoreettinen viitekehys, jonka jälkeen empiirisessä osiossa tutkitaan tuomitsematta jättämisen käytännön soveltamista alioikeuksissa. Lopuksi empiirisen osion tuloksia tarkastellaan teoreettisista lähtökohdista käsin. Tutkimuksessa pyritään eksploratiivisesti aineiston ohjaamana tiedon hankkimiseen tästä vähän tutkitusta oikeudellisesta ilmiöstä. Tutkimus ei perustu ennalta määrättyihin hypoteeseihin. Empiirisessä osiossa tarkasteluun valikoituneesta 262 tuomiosta poimittiin 360 rikosta, joiden osalta rangaistus jätettiin tuomitsematta. Suurin osa tuomioista sisälsi siis vain yhden tuomitsematta jätetyn rikoksen, mutta noin joka neljännessä tuomiossa rikoksia oli useampia. Tuomitsematta jättämisen suhteellinen osuus on laskenut vuodesta 2009 vuoteen 2021 kaikissa rikostyypeissä ja kaikissa demografisissa ryhmissä. Rikostyypeittäin tarkasteltuna liikennerikokset olivat yleisimpiä rikoksia, mutta niitä jätettiin tuomitsematta suhteellisesti vähiten. Suhteellisesti useimmiten tuomitsematta jätettiin henkeen ja terveyteen kohdistuvia rikoksia ja määrällisesti taas omaisuusrikoksia. Ratkaisujen perusteluissa korostuivat vastaajan henkilöön liittyvät olosuhteet, kuten esimerkiksi terveydentila ja ikä. Tuomitsematta jättämisessä esiintyi alueellista vaihtelua, mutta tuomarin sukupuolella ei ollut vaikutusta ratkaisujen määriin. Tuomitsemattajättämisratkaisuja on tehty miesvastaajien kohdalla määrällisesti eniten, mutta tuomitsematta jättäminen on naisvastaajien osalta suhteellisesti yleisempää. Yksittäisten ryhmien osalta määrällisesti ja suhteellisesti eniten ratkaisuja tehtiin kuitenkin 15–17-vuotiaiden miesvastaajien kohdalla. Tutkimuksessa havaitaan, että RL 6:12:n mukaiset tuomitsemattajättämisperusteet voivat antaa tuomarille tarpeellista harkintavaltaa, mutta perusteet ovat sisällöllisesti jokseenkin epäselviä ja tuomitsematta jättämisen soveltaminen voi siten olla tuomareille haastavaa ja asianosaisten kannalta ennakoimatonta. Etenkin tuomitsematta jättämisen perusteluissa ilmenee puutteita alioikeuksissa. Huomioiden havaitut ongelmat tuomitsematta jättämisen käytännön soveltamisessa ja sen soveltamisen määrän runsas vähentyminen, lainsäätäjän olisi syytä arvioida tuomitsematta jättämisen asemaa toimenpiteistäluopumissäännösten systematiikassa ja kehittää sääntelyä.
-
(2022)Rikoslain 6 luvun 3 §:n 1 momentin mukaan rangaistusta määrättäessä on otettava huomioon kaikki lain mukaan rangaistuksen määrään ja lajiin vaikuttavat perusteet sekä rangaistuskäytännön yhtenäisyys. Tässä tutkielmassa käsitellään sitä, miten rikoksentekijän älyllisen kehitysvammaisuuden on mahdollista vaikuttaa tekijälle tuomittavaan rangaistukseen. Tutkielmassa kartoitetaan lainopin menetelmin sitä, mitkä rikoslain 6 luvun rangaistuksen määräämistä koskevat säännökset voisivat olla merkityksellisiä määrättäessä rangaistusta älyllisesti kehitysvammaiselle rikoksentekijälle. Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan syyntakeisuutta koskevia teemoja, sillä kehitysvammaisuus on tietyin edellytyksin yksi niistä perusteista, joiden nojalla tekijän voidaan katsoa olleen rikollisen teon tehdessään syyntakeeton tai alentuneesti syyntakeinen (rikoslain 3 luvun 4 §:n 2 ja 3 mom.). Tutkielmassa tarkastellaan myös empiirisellä tutkimusotteella hovioikeuksista kerättyä tutkimusaineistoa sen selvittämiseksi, miten älyllisesti kehitysvammaisten rikoksentekijöiden rangaistuksia koskevia tapauksia on kotimaisessa oikeuskäytännössä ratkaistu. Oikeuskäytännön osalta tarkastelun keskiössä on se, mitä rikoslain säännöksiä tuomioistuimet ovat soveltaneet määrätessään rangaistusta kehitysvammaiselle tekijälle ja millaisiin perusteluihin ne ovat ratkaisuissaan tukeutuneet. Lisäksi kartoitetaan muun muassa sitä, onko ratkaisuissa otettu kantaa tekijän syyntakeisuuteen ja onko tekijän kehitysvammaisuus lopulta vaikuttanut asiassa tuomittuun rangaistukseen. Lainopillinen tarkastelu ja analysoitu oikeuskäytäntö osoittivat, että kehitysvammaisia rikoksentekijöitä koskeva rangaistusharkinta ja sovellettavien säännösten valinta kietoutuvat korostuneesti juuri käsiteltävän yksittäistapauksen tosiseikaston ympärille, mistä syystä selkeää tulkintasuositusta tällaisiin tapauksiin ei ole mahdollista esittää. Suurimmassa osassa tutkimusaineiston ratkaisuista oli kuitenkin tunnistettu se seikka, että tekijän kehitysvammaisuuden vaikutusta asiassa annettavaan ratkaisuun on syytä vähintäänkin arvioida, minkä ohella kehitysvammaisuuden voitiin havaita olevan oikeuskäytännössä useimmiten lievempää rangaistusta puoltava tekijä. Syyntakeisuusarvioiden esiintyminen vaikuttaisi kuitenkin aineiston perusteella jokseenkin sattumanvaraiselta, mikä saattaa muodostaa ongelman kehitysvammaisten tekijöiden yhdenvertaisuuden kannalta, sillä tuomioistuimen syyntakeisuutta koskeva ratkaisu voi vaikuttaa tuomittavaan rangaistukseen merkittävästikin.
Now showing items 1-2 of 2