Browsing by Subject "rikoslaki"
Now showing items 1-4 of 4
-
(2021)Tutkielmani tavoitteena oli selvittää, millaisia tuomioistuimiin päätyvät, hevosiin kohdistuvat eläinsuojelurikokset ovat ja miten eläinsuojelurikospykäliä tulisi hevosiin kohdistuvissa eläinsuojelurikostapauksissa soveltaa. Lisäksi tarkastelin sitä, millainen rangaistuskäytäntö on ollut hevosiin kohdistuvissa eläinsuojelurikoksissa. Aineistona tutkielmassani oli lainsäädännön ja muiden perinteisten oikeuslähteiden lisäksi 173 käräjä- ja hovioikeuden tuomiota sekä kolme esitutkintapöytäkirjaa, joissa hevonen oli ollut rikoksen kohteena. Aineiston analysoinnissa käytin sekä oikeusdogmatiikkaa että empiirisiä metodeja. Aineiston perusteella muodostui varsin selvä kuva siitä, millaisia tuomioistuimiin asti päätyvät hevosiin kohdistuvat eläinsuojelurikokset ovat. Aineistoni perusteella noin 97 prosenttia hevosiin kohdistuvista eläinsuojelurikoksista koski hevosten hoidon tai pitopaikkojen ylläpidon laiminlyöntiä. Yleisimpiä hevosten hoitoon liittyviä ongelmia olivat puutteet hevosten ruokinnassa ja vedensaannissa, kavioiden hoidossa, puhtaudessa, sairauksien hoidossa sekä riittävässä ulkoilutuksessa ja liikunnantarpeen tyydyttämisessä. Yleisimpiä pitopaikkoihin liittyviä ongelmia olivat liian likaiset, vaaralliset ja pienet pitopaikat sekä puutteelliset säänsuojat. Vain muutamissa aineistoni tuomioissa oli kyse jostain muusta kuin hevosten hoidon tai pitopaikkojen ylläpidon laiminlyömisestä. Nämä muutamat tuomiot koskivat jollain tavalla hevosten väkivaltaista tai liian kovakouraista kohtelua. Aineistoni tuomioista ei löytynyt minkään edellä mainitun kategorian kohdalla kovin yhtenäistä linjaa siitä, millaiset teot oli katsottu rangaistaviksi ja millaiset ei. Harkinta oli hyvin tapauskohtaista ja tuomioiden lopputulokset olivat varsinkin rangaistuksen määrässä mitattuna varsin vaihtelevia samankaltaisissakin tapauksissa.
-
(2021)Hätävarjelun on katsottu kuuluvan jokaiseen demokraattiseen oikeusjärjestelmään. Hätävarjelussa on tiivistetysti kyse itsensä kuin myös oikeus- ja yhteiskuntajärjestyksen puolustamisesta voimakeinoin silloin julkisen vallan poissa ollessa tai kun julkinen valta ei puolustamiseen pysty. Hätävarjeluoikeudella annetaan siten yksityishenkilölle tarkoin rajattu ja säännelty oikeus käyttää voimakeinoja, jotka muutoin kuuluisivat julkiselle vallalle. Suomessa hätävarjelu on kokenut lainsäädännöllisiä muutoksia edellisen kerran rikoslain yleisten oppien uudistuksessa vuonna 2004. Uudistuksen myötä hätävarjelun säännöksessä luovuttiin oikeushyvien luetteloimisesta ja hätävarjelun aikarajoja väljennettiin. Oikeuskirjallisuudessa uudistusta kritisoitiin ja pelkona oli hätävarjelun soveltamisalan merkittävä laajentuminen hätävarjelun hyökkäys -käsitteen kautta, jolla voimakeinojen käyttöä olisi siirretty julkiselta vallalta yksityishenkilöille. RL 4 luvun 4 § 1 momentin mukaan aloitetun tai välittömästi uhkaavan oikeudettoman hyökkäyksen torjumiseksi tarpeellinen puolustusteko on hätävarjeluna sallittu, jollei teko ilmeisesti ylitä sitä, mitä on pidettävä kokonaisuutena arvioiden puolustettavana, kun otetaan huomioon hyökkäyksen laatu ja voimakkuus, puolustautujan ja hyökkääjän henkilö sekä muut olosuhteet. Tutkielmassa tarkastelu on keskittynyt erityisesti hätävarjelusäännöksen hyökkäys -käsitteeseen ja sen tulkintaan kerätyssä aineistossa. Korkein oikeus on käsitellyt ratkaisuissaan hätävarjelua vähäisessä määrin, jonka vuoksi tutkielman painopiste on hovioikeuksien oikeuskäytännössä. Aineiston ja aineistosta tehtyjen johtopäätösten perusteella hätävarjelun soveltamisala on säilynyt ennallaan. Hätävarjeluun vedotaan tuomioistuimessa usein rikoslain 21 luvun mukaisissa rikoksissa ja hätävarjeluväite on hyväksytty pääosin tapauksissa, joissa hyökkääjän henkilökohtaiseen koskemattomuuteen puuttuvat voimakeinot ovat olleet suhteellisen lieviä. Aineiston perusteella erityisesti välittömän uhkaavuuden tulkintaan on sisältynyt monenlaisia ongelmia. Ongelmallisuudet korostuvat muun muassa parisuhdeväkivallassa. Myös hyökkäyksen päättymistä on aineistossa tulkittu osin erittäin tiukasti, vaikka kehitys korkeimman oikeuden mukaan näyttäisi olevan päinvastainen. Hovioikeuksista kerätyn aineiston perusteella hätävarjelun soveltumisen arvioinnin rinnalle on noussut pakenemisen ja poistumisen arviointi. Arviointi toteuttaa toisaalta hätävarjelun taustalla vaikuttavia oikeusperiaatteita, mutta toisaalta arviointi on ristiriidassa oikeuskirjallisuudessa esitettyjen näkemysten kanssa.
-
(2021)Tutkielman aiheena on ns. itsepesun rangaistavuuden alan tarkastelu suomalaisessa rikosoikeudessa. Itsepesulla tarkoitetaan toimia, joissa esirikokseen osallinen kohdistaa omalla rikoksella saatuun rikoshyötyyn rahanpesutoimia. Rahanpesun ollessa ennen kaikkea kansainvälinen uhka, perustuu rahanpesun kriminalisointi kansallisesti erityisesti kansainvälisten velvoitteiden täyttämiseen. Suomeakin velvoittavat kansainväliset rahanpesua koskevat sopimukset edellyttävät lähtökohtaisesti myös itsepesun kriminalisointia, elleivät sopimusvaltion perustuslain periaatteet tai oikeusjärjestelmän peruskäsitteet muodosta estettä kriminalisoinnin toteuttamiselle. Suomessa itsepesun kriminalisoiminen on nähty ongelmallisena, ja kriminalisointivelvoitteesta poikkeamista onkin perusteltu juuri sillä, että kansalliset rikosoikeudelliset perusperiaatteet olisivat ristiriidassa kriminalisoinnin kanssa. Itsepesusta ei Suomessa ole voitu rikoslain 32 luvun 11 §:n mukaisesti tuomita esirikokseen osallistunutta tekijää lainkaan aina vuoteen 2012 asti, jolloin itsepesu kriminalisoitiin rajoitetusti edellä mainittua rajoitussäännöstä muuttamalla. Kriminalisoinnin taustalla olivat ennen kaikkea Suomea sitovat kansainväliset velvoitteet sekä järjestäytyneen huumausainerikollisuuden torjuminen. Itsepesun kriminalisointi toteutettiin kuitenkin niin suppeasti, ettei itsepesusta ole annettu tähän päivään mennessä vielä yhtään varsinaista tuomiota. Itsepesun rangaistavuuden alan laajuus on noussut puheenaiheeksi aika ajoin, ja aihe on taas ajankohtainen Euroopan unionin antaessaan 23.10.2018 Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin (EU) 2018/1673 rahanpesun torjumisesta rikosoikeudellisin keinoin, joka sisältää jäsenvaltioille velvoitteita rahanpesun ja itsepesun kriminalisoimisesta. Periaatteellisempana direktiivin tuomana muutoksena on juuri itsepesun laajempi kriminalisointivelvoite, jonka pohjalta oli Suomessa tarpeen harkita, kuinka laajasti ja millä keinoin itsepesun kriminalisointi Suomen rikoslainsäädännössä toteutetaan. Tutkielman tavoitteena onkin tutkia ennen kaikkea sitä, mahdollistavatko kansalliset perusperiaatteet itsepesun kansainvälisestä kriminalisointivelvoitteesta poikkeamisen ja minkälainen harkintamarginaali EU:n jäsenvaltioilla on valtioiden saattaessa direktiivejä kansallisesti voimaan. Kansallisia perusperiaatteita tarkastelemalla tutkielmassa päädytäänkin siihen, että nämä oikeusperiaatteet ovat ristiriidassa itsepesun rajattoman kriminalisoinnin kanssa. Vaikka kansainvälisten velvoitteiden täyttäminen sekä laillisen rahoitusjärjestelmän suojaaminen nähdäänkin tärkeinä asioina, tulee itsepesun kriminalisoinnin alassa ottaa huomioon kansalliset perusperiaatteet, jotka väistämättä nähdään ongelmallisina tietyn tyyppisiä tekoja kriminalisoitaessa itsepesuna. Toisaalta kansallisesti ei voida nähdä ongelmallisena sitä, että itsepesu on rangaistavaa silloin, kun sillä aiheutetaan sellaista lisävahinkoa, jota esirikos rangaistuksineen eivät kata. EU:n rahanpesurikosdirektiivin asettamat velvoitteet saatettiin Suomessa voimaan joulukuussa 2020 rikoslain muutoksella. Nykyistä oikeustilaa voidaankin pitää perusteltuna ja itsepesun rangaistavuuden alaa riittävän laajana.
-
(2021)Tutkielmassa keskeisenä teemana on oikeudellinen yhdenvertaisuus. Oi-keudellisesta yhdenvertaisuudesta säädetään kansainvälisissä lähteissä esimerkiksi Euroopan unionin tasolla sekä Euroopan ihmisoikeussopimuksessa, jonka tulkinnasta vastaa pääasiassa Euroopan ihmisoikeustuomioistuin. Kansallisella tasolla oikeudelli-sesta yhdenvertaisuudesta säädetään perustuslaissa sekä esimerkiksi yleislakina so-vellettavassa yhdenvertaisuuslaissa sekä rikoslaissa. Kaikille mainituille säädöksille on yhteistä, että syrjinnän kiellosta säädetään myös ”muun syyn” perusteella. Tämän tutkielman keskeisimpänä tutkimuskysymyksenä on selvittää, mitä tällaisella ”muulla syyllä” tarkoitetaan muun muassa mainituissa säädöksissä. Lisäksi tutkimuksessa keskitytään esimerkiksi yhdenvertaisuuden ennakolliseen turvaamiseen sekä ”muu-hun syyhyn” liittyviin prosessuaalisiin kysymyksiin, kuten näyttötaakkaan sekä hyvitys- ja korvauskäytäntöön. Tutkielman metodina on lainopillinen tutkimus, eli tutkielmassa systematisoidaan ja tulkitaan voimassaolevaa oikeutta. Tärkeimpinä oikeuslähteinä ovat jo mainitut sää-dökset. Säädöksiä tulkitaan käyttäen hyväksi esimerkiksi lain esitöitä sekä oikeuskir-jallisuutta. Lisäksi huomiota on kiinnitettävä oikeuskäytäntöön, sillä ”muuta syytä” ei ole riittävällä tavalla käsitelty oikeuskirjallisuudessa. Keskeisenä tutkimustuloksena voitiin muun muassa havaita, että ”muuta syytä” kos-keva lainsäädäntö on pluralistista sekä epäkoherenttia. Tätä ilmentää esimerkiksi se, että ”muun syyn” sisältö poikkeaa toisistaan tutkielmassa käsitellyissä säädöksissä ja sitä ei voida tulkita kaikissa säädöksissä yhteneväisesti.
Now showing items 1-4 of 4