Browsing by Subject "rikosoikeus"

Suomessa syyntakeisuus jakautuu kolmeen asteeseen: syyntakeisuuteen, syyntakeettomuuteen ja niiden väliin jäävään alentuneeseen syyntakeisuuteen. Rikoslaissa säädetään tilanteista, joissa rikoksen tehnyt henkilö voidaan katsoa syyntakeettomaksi tai alentuneesti syyntakeiseksi. Syyntakeisuusarviointi tapahtuu psykologis-normatiivisen kriteerin avulla, jolloin lähtökohtana on tietty lääketieteellinen tosiseikka arvioinnin kohteena olevan henkilön mahdollisessa psyykkisessä poikkeavuustilassa. Lääketieteellisen tosiseikan lisäksi toisena arvioitavaksi tulee se, miten tuo psyykkinen poikkeavuustila on vaikuttanut henkilön ymmärryskykyyn tai kykyyn säädellä käyttäytymistään. Syyntakeisuus arvioidaan useimmiten mielentilatutkimuksessa, mutta päätöksen syyntakeisuuden asteesta tekee lopulta tuomioistuin. Syyntakeeton henkilö vapautuu rangaistusvastuusta ja alentuneesti syyntakeisen henkilön rangaistus mitataan pääsääntöisesti lievennetyn rangaistusasteikon mukaisesti. Henkilö katsotaan alentuneesti syyntakeiseksi, jos hänen kykynsä ymmärtää tekonsa tosiasiallinen luonne tai oikeudenvastaisuus taikka säädellä käyttäytymistään on mielisairauden, vajaamielisyyden taikka mielenterveyden tai tajunnan häiriön vuoksi tekohetkellä merkittävästi alentunut. Rikoslain esitöissä alentuneen syyntakeisuuden edellyttämän merkittävän alentumisen on katsottu olevan kriminaalipoliittisilla perusteilla ratkeava kysymys. Kriminaalipoliittisia perusteita ovat ainakin syyllisyysperiaate sekä erilaiset rangaistuksella nähtävät tavoitteet ja merkitykset. Oikeuskirjallisuudessa on kiinnitetty huomiota siihen, että syyntakeisuuden ja alentuneen syyntakeisuuden väliltä on vaikea löytää lääketieteellisiä perusteita, joilla erottelu näiden ryhmien välillä tehdään. Tällä tutkielmalla pyritään selvittämään, millä perusteilla korkein oikeus tekee eron alentuneen syyntakeisuuden ja syyntakeisuuden välillä. Lisäksi pyritään selvittämään, onko näissä erotteluperusteissa tapahtunut muutoksia tutkittavan ajanjakson aikana. Tutkielmassa keskitytään käsittelemään korkeimman oikeuden oikeuskäytäntöä, jossa se on tehnyt rajanvetoa alentuneen syyntakeisuuden ja syyntakeisuuden välillä sekä linjannut syyntakeisuuden yleisempiä arviointiperusteita. Tutkielman johtopäätöksenä on, että korkein oikeus on rajanvetoa alentuneen syyntakeisuuden ja syyntakeisuuden välillä tehdessään kiinnittänyt huomiota ainakin tekijän osoittamaan harkintaan ja johdonmukaisuuteen sekä ennen tekoa että teon aikana. Korkein oikeus on antanut vaihtelevasti painoarvoa tekijän sairaalahoidolle ennen tekoa ja teon jälkeen. Ennakkoratkaisujen perusteella vaikuttaa siltä, että myös se, millaiseen rangaistukseen tekijä on haluttu tuomita, on vaikuttanut korkeimman oikeuden syyntakeisuusarvioinnissa. Kaiken kaikkiaan ennakkoratkaisuista ei ole löydettävissä mitään yleisiä tarkempia arviointiperusteita, vaan korkein oikeus on painottanut ratkaisuissa vaihtelevasti eri asioita. Erotteluperusteissa tapahtuneiden muutosten osalta tutkielman johtopäätöksenä on, että selvä muutos, joka ennakkoratkaisuista voidaan havaita, on muuttunut suhtautuminen persoonallisuushäiriöihin ja erityisesti epäsosiaaliseen persoonallisuushäiriöön eli psykopatiaan. Kun aiemmin psykopatia johti usein alentuneeseen syyntakeisuuteen, johtaa se nykyään pikemminkin syyntakeisuuteen. Lisäksi yleisempänä muutoksena on ennakkoratkaisuista havaittu se seikka, että alentuneen syyntakeisuuden rajaa on tiukennettu ja paikoin se on nostettu jopa lähelle syyntakeettomuuden rajaa.

Tutkielma käsittelee alipalkkauksen oikeudellista sääntelyä Suomessa. Näkökulma on rikosoikeudellinen, mutta siihen yhdistyy vahvasti siviili- ja työoikeudellinen näkökulma. Tarkastelu kohdistuu siihen, millaisia tunnusmerkistöjä alipalkkaukseen liittyvän teon tulee täyttää, jotta se voisi olla rikosoikeudellisesti rangaistava. Samalla huomio kohdistuu siihen, milloin on kyse siviilioikeudellisesta palkkariita-asiasta ja milloin rikoksesta sekä myös siihen, millainen merkitys asianosaisille on sillä, tarkastellaanko tilannetta edellä mainitun mukaisesti siviili- vai rikosoikeudellisessa prosessissa. Siviili- ja työoikeudellinen minimipalkkasääntely perustuu työehtosopimuksissa määriteltyihin alakohtaisiin vähimmäispalkkoihin. Jos työnantaja ei kuulu työehtosopimuksen tehneeseen työnantajayhdistykseen, noudatetaan yleissitovaa työehtosopimusta. Mikäli yleissitovaa työehtosopimusta ei alalla ole, eivätkä työnantaja ja työntekijä ole työsopimuksessa sopineet palkasta, työnantajan on maksettava työsopimuslain (555/2001) 2 luvun 10 §:n mukaisesti tavanomaista ja kohtuullista palkkaa. Minimipalkkaan liittyvät ongelmat koskevatkin erityisesti näitä yleissitovuuden ulkopuolelle jääviä tilanteita, joissa palkasta ei työsopimuksellakaan ole sovittu. Tavanomaisen ja kohtuullisen palkan määrittelyssä voidaan käyttää apuna mahdollisia alaa koskevia muita kuin yleissitovia työehtosopimuksia ja järjestöjen antamia palkkasuosituksia. Viimekätisenä arvioinnin lähtökohtana on työntekijän tekemä työ ja huomioitavaksi tulee myös työttömyysturvalain (1290/2002, TTL) peruspäivärahan työssäoloehdon täyttävän palkan taso (TTL 5:4.3). Alipalkkausta sellaisenaan ei ole lainsäädännössämme kriminalisoitu, joten yleensä kyse on siviilioikeudellisesta sopimusrikkomuksesta. Rikosoikeudellisesti rangaistavaksi tullakseen alipalkkaustilanteen tulee täyttää jonkin muun, rikosoikeudellisesti rangaistavaksi säädetyn teon tunnusmerkistö. Keskeisimpiä alipalkkaukseen liittyviä tekoja ovat työsyrjintärikokset eli rikoslain (39/1889, RL) mukainen työsyrjintä (RL 47:3) ja kiskonnantapainen työsyrjintä (RL 47:3 a). Molempien kohdalla tunnusmerkistön täyttyminen edellyttää laissa mainittua syrjintäperustetta, jonka olemassaolo on myös pystyttävä osoittamaan. Tämä saattaa toisinaan olla haastavaa. Muita rikoslain mukaisia kriminalisoituja tekoja, joihin alipalkkaus voi liittyä, ovat petoksen (RL 36:1, 36:2, 36:3) ja kiskonnan (RL 36:6, 36:7) eri muodot. Erityisesti on huomioitava kiskonnan tunnusmerkistö, jossa on huomattavaa samankaltaisuutta kiskonnantapaisen työsyrjinnän tunnusmerkistön kanssa, mutta joka on rikoksena ankarammin rangaistava ja syrjäyttää kiskonnantapaisen työsyrjinnän. Se ei myöskään edellytä syrjintäperustetta ja siihen liittyvää vertailuasetelmaa ja voikin olla käyttökelpoinen tilanteissa, joissa syrjintäperusteen osoittaminen on hankalaa. Työntekijöiden hyväksikäyttörikosten jatkumolla vakavimpiin kuuluvat ihmiskaupparikokset (RL 25:3, 25:3 a), joihin niihinkin usein liittyy alipalkkausta. Muiden tunnusmerkistötekijöiden osalta, ja vapauteen ja ihmisarvoon vakavammin kohdistuvina rikoksina, ne ovat kuitenkin jo kauempana alipalkkaussääntelyn keskiöstä. Asianosaiselle voi olla varsin suurikin merkitys sillä, tuleeko alipalkkaustilanne arvioitavaksi siviili- vai rikosoikeudellisena asiana. Rikosoikeudellinen syyttömyysolettama, syytetyn suojelun periaate ja itsekriminointisuoja luovat lähtökohtaisen eron esimerkiksi työoikeudessa keskeiseen työntekijän suojelun periaatteeseen ja siviiliprosessin molempia osapuolia koskevaan totuusvelvollisuuteen. Niin ikään keskeisiä ovat näyttötaakkaan ja sen jakautumiseen sekä rikosasioiden korkeampaan näyttökynnykseen liittyvät seikat. Eroja muodostuu myös rikosprosessin virallis- ja siviiliprosessin määräämisperiaatteen myötä. Syyttäjän ajamassa rikosasiassa asianosaiselta vaadittava asiantuntemus on pienempää kuin hänen itse ajamassaan siviiliasiassa. Sama koskee siviiliprosessiin liittyvää taloudellista riskiä, joka voi muodostua suureksikin. Asianosaiselle voi olla varsin suurikin merkitys sillä, tuleeko alipalkkaustilanne arvioitavaksi siviilioikeudellisena vai rikosoikeudellisena asiana. Rikosoikeudellinen syyttömyysolettama, syytetyn suojelun periaate ja itsekriminointisuoja luovat lähtökohtaisen eron esimerkiksi työoikeudessa keskeiseen työntekijän suojelun periaatteeseen ja siviiliprosessin molempia osapuolia koskevaan totuusvelvollisuuteen. Niin ikään keskeisiä ovat näyttötaakkaan ja sen jakautumiseen sekä rikosasioiden korkeampaan näyttökynnykseen liittyvät seikat. Eroja muodostuu myös rikosprosessin virallisperiaatteen ja siviiliprosessin määräämisperiaatteen myötä. Syyttäjän ajamassa rikosasiassa asianosaiselta vaadittava asiantuntemus on pienempää kuin hänen itse ajamassaan siviiliasiassa. Sama koskee siviiliprosessiin liittyvää taloudellista riskiä, joka voi muodostua suureksikin.

Tässä tutkielmassa tarkastelen sitä, mitä vaikutuksia perusoikeuksien tunnustamisella eläimille olisi rikosoikeuden alalla. Erittelen useampia konkreettisia rikosoikeudellisia ongelmia ja pyrin osoittamaan, kuinka eläinten perusoikeudet tarjoaisivat niihin optimaalisen ratkaisun. Tarkastelen tutkielmassani muun muassa sitä, kuinka eläinten perusoikeudet vaikuttaisivat eläinten hyvinvoinnin paremmin turvaavalla tavalla laintulkintaan, lainsoveltamiseen ja lainsäädäntötyöhön, selkiyttäisivät eläinsuojelukriminalisointien taustalla olevaa oikeushyvää ja tarjoaisivat eläimille, jotka ovat jo nykyisellään rikosoikeudellisia suojelusubjekteja, keinoja viedä rikosoikeudellisia oikeuksiaan täytäntöön edustajan välityksellä. Toisaalta pyrin osoittamaan, että rikosoikeus voi toimia luontevana sytykkeenä ja lähtöpisteenä eläinten perusoikeuksille, sillä eläinten rikosoikeudellinen asema on jo nykyhetkellä muihin oikeudenaloihin verrattuna melko edistyksellinen. Tämän osoittamiseksi olen käsitellyt tutkielmassa myös laajemmin eläimen oikeudellista asemaa ja oikeussubjektiutta ja pyrkinyt poistamaan perinteisestä oikeussubjektikäsityksestä seuraavia oikeusteoreettisia esteitä eläinten oikeuksien tieltä. Jos siirrymme perinteisestä, 1800-luvun saksalaisesta oikeustieteestä juurensa juontavasta oikeus- ja oikeussubjektikäsityksestä modernimpaan oikeussubjektikäsitykseen ja myönnämme eläinten olevan jo nykyisellään oikeussubjekteja suhteellisessa mielessä, kuten rikosoikeudellisia suojelusubjekteja, voi tämä osaltaan edesauttaa eläinten perusoikeuksien tunnustamista. Pohdin tutkielmassa myös eläinten perusoikeuksien optimaalista sisältöä kahden vaihtoehtoisen mallin eli subjektiivisten perusoikeuksien ja julistusluonteisen ”eläinperusoikeuden” kautta. Subjektiiviset perusoikeudet, joihin liittyvää olemassa olevaa ehdotusta kommentoin tutkielman kuudennessa luvussa, ovat julistusluonteista perusoikeuskirjausta tehokkaammin suojattuja ja täytäntöönpantavissa, mutta merkitsevät hyvin radikaalia muutosta nykyiseen oikeustilaan, mistä syystä niiden toteutumista voidaan pitää epärealistisempana. Julistusluonteisella, perustuslain 20 §:n ympäristöperusoikeutta rakenteeltaan muistuttavalla eläinperusoikeudella taas olisi todennäköisesti paremmat toteutumismahdollisuudet, ja se sopisi luontevasti perusoikeusjärjestelmän kokonaisuuteen, mutta ei välttämättä tarjoaisi ratkaisua osaan merkittävistä eläinten oikeudellista asemaa koskevista ongelmista, eikä julistusluonteisen säännöksen asema intressipunninnassa ihmisten subjektiivisia perusoikeuksia vastaan olisi kovin vahvalla pohjalla. Näen rikosoikeuden aktiivisena muutosvoimana, jonka tehtäviin kuuluu positiivisten yhteiskunnallisten vaikutusten ja muutosten aikaansaaminen. Eläinten oikeudet tekevät tuloaan, ja nyt on korkea aika eläinten oikeudellista asemaa koskevalle uudelleenarvioinnille ja eläinten oikeuksien huomioimiselle myös juridisessa käsitteenmuodostuksessa. Katson, että tämä muutos voi hyvin lähteä rikosoikeudesta. Samalla muutos voi toimia luontevana seuraavana askeleena rikosoikeuden modernisaatiossa ja vuoden 1995 perusoikeusuudistuksesta alkunsa saaneessa perusoikeuksien ja rikosoikeuden yhä kasvavassa vuorovaikutuksessa.

Tutkielma käsittelee tapon ja murhan välistä rajanvetoa, keskittyen murhan tunnusmerkistön mukaisiin erityisen raa’an ja julman tekotavan kvalifiointiperusteisiin sekä kokonaistörkeysvaatimukseen lainopillista metodia käyttäen. Tapon ja murhan välinen rajanveto on merkittävä kysymys jo pelkästään sen vuoksi, että erot tapoista ja murhista tuomittavien rangaistuksien välillä ovat suuret. Erityisen raa’an ja julman tekotavan toteutumiseksi vaadittavat tekijät eivät aina ole yksiselitteisiä. Jotta tekoa voitaisiin pitää rikoslain 21 luvun 2 §:n säännöksen mukaisena murhana, vaaditaan teolta kvalifiointiperusteen toteutumisen lisäksi myös kokonaistörkeyttä. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, millaisia tekijöitä erityinen raakuus ja julmuus edellyttävät sekä mikä on kokonaistörkeysvaatimuksen merkitys ja painoarvo murhan tunnus-merkistön toteutumisessa. Tutkielmassa perehdytään aluksi rikoslain kehitykseen sekä rikoslakiin tehtyihin muutoksiin ja tarkastellaan millaisia murhan tunnusmerkistöt ovat aiemmin olleet sekä miten murhaa koskeva sääntely on vuosien myötä kehittynyt. Tutkielmassa käydään läpi myös henkirikostilastoja sekä tuomion perustelemista. Keskeisimmän osan tutkielmaa muodostaa kuitenkin oikeustapausten arviointi. Tutkielmassa perehdytään korkeimman oikeuden sekä hovioikeuksien tuomioihin arvioiden, miten niissä on kuvattu erityisen raa’an ja julman tekotavan sekä kokonaistörkeysvaatimuksen toteutumista. Tämän lisäksi tutkimuksessa arvioidaan myös, ovatko eri oikeusasteiden tuomioiden perustelut riittävät.

Hätävarjelun on katsottu kuuluvan jokaiseen demokraattiseen oikeusjärjestelmään. Hätävarjelussa on tiivistetysti kyse itsensä kuin myös oikeus- ja yhteiskuntajärjestyksen puolustamisesta voimakeinoin silloin julkisen vallan poissa ollessa tai kun julkinen valta ei puolustamiseen pysty. Hätävarjeluoikeudella annetaan siten yksityishenkilölle tarkoin rajattu ja säännelty oikeus käyttää voimakeinoja, jotka muutoin kuuluisivat julkiselle vallalle. Suomessa hätävarjelu on kokenut lainsäädännöllisiä muutoksia edellisen kerran rikoslain yleisten oppien uudistuksessa vuonna 2004. Uudistuksen myötä hätävarjelun säännöksessä luovuttiin oikeushyvien luetteloimisesta ja hätävarjelun aikarajoja väljennettiin. Oikeuskirjallisuudessa uudistusta kritisoitiin ja pelkona oli hätävarjelun soveltamisalan merkittävä laajentuminen hätävarjelun hyökkäys -käsitteen kautta, jolla voimakeinojen käyttöä olisi siirretty julkiselta vallalta yksityishenkilöille. RL 4 luvun 4 § 1 momentin mukaan aloitetun tai välittömästi uhkaavan oikeudettoman hyökkäyksen torjumiseksi tarpeellinen puolustusteko on hätävarjeluna sallittu, jollei teko ilmeisesti ylitä sitä, mitä on pidettävä kokonaisuutena arvioiden puolustettavana, kun otetaan huomioon hyökkäyksen laatu ja voimakkuus, puolustautujan ja hyökkääjän henkilö sekä muut olosuhteet. Tutkielmassa tarkastelu on keskittynyt erityisesti hätävarjelusäännöksen hyökkäys -käsitteeseen ja sen tulkintaan kerätyssä aineistossa. Korkein oikeus on käsitellyt ratkaisuissaan hätävarjelua vähäisessä määrin, jonka vuoksi tutkielman painopiste on hovioikeuksien oikeuskäytännössä. Aineiston ja aineistosta tehtyjen johtopäätösten perusteella hätävarjelun soveltamisala on säilynyt ennallaan. Hätävarjeluun vedotaan tuomioistuimessa usein rikoslain 21 luvun mukaisissa rikoksissa ja hätävarjeluväite on hyväksytty pääosin tapauksissa, joissa hyökkääjän henkilökohtaiseen koskemattomuuteen puuttuvat voimakeinot ovat olleet suhteellisen lieviä. Aineiston perusteella erityisesti välittömän uhkaavuuden tulkintaan on sisältynyt monenlaisia ongelmia. Ongelmallisuudet korostuvat muun muassa parisuhdeväkivallassa. Myös hyökkäyksen päättymistä on aineistossa tulkittu osin erittäin tiukasti, vaikka kehitys korkeimman oikeuden mukaan näyttäisi olevan päinvastainen. Hovioikeuksista kerätyn aineiston perusteella hätävarjelun soveltumisen arvioinnin rinnalle on noussut pakenemisen ja poistumisen arviointi. Arviointi toteuttaa toisaalta hätävarjelun taustalla vaikuttavia oikeusperiaatteita, mutta toisaalta arviointi on ristiriidassa oikeuskirjallisuudessa esitettyjen näkemysten kanssa.

Tutkielma käsittelee poliisin keinoja jalkapallohuliganismin ja sen lieveilmiöiden ennalta estämiseksi sekä näiden keinojen ja perus- ja ihmisoikeuksien välistä jännitettä. Tutkielmassa pyritään ensinnäkin selvittämään, mitä keinoja huliganismin ennaltaehkäisemiseksi on tällä hetkellä lainsäädännön ja perusoikeuksien kannalta sekä millaisia rajoitteita perusoikeudet asettavat käytettäville keinoille. Toiseksi tutkielmassa pyritään selvittämään, mitkä voisivat olla mahdollisia interventiokeinoja, jotka eivät tällä hetkellä ole Suomessa mahdollisia kansallisen lainsää-dännön puitteissa. Tutkielmassa käytetään pääosin lainopillista tutkimusmenetelmää. Tutkielma on rakennettu siten, että aluksi luodaan lyhyehkö yleiskatsaus jalkapallohuliganismiin ilmiönä ja siihen, miten ilmiötä on pyritty kitkemään niin Suomessa kuin ulkomaillakin. Jalkapallohuliganismiliitännäisissä asioissa on usein puntaroitavana yhtä aikaa useita toisiinsa nähden vastakkaisia oikeushyviä. Tutkielmassani tarkastelen siten myös perus- ja ihmisoikeuk-sista johtuvia rajoitteita toiminnan ennalta estämiseksi. Turvallisuutta, turvatoimia ja palveluja koskevaa yhdennettyä lähestymistapaa jalkapallo-otteluissa ja muissa urheilutilaisuuksissa koskevan Euroopan neuvoston yleissopimuksen (CETS N:o 218) mukaisesti tulisi luoda lämmin-henkisiä tapahtumien viranomaisten, seurojen ja kannattajien välisellä yhteistyöllä. Suomessa poliisin toiminta vaikuttaa painottuneen pääosin valmiuteen hallita mahdollisia mellakkatilanteita sekä näkyvään läsnäoloon jalkapallotapahtumissa. Tällainen saattaa vaikuttaa jopa provokaatiolta ja innoittaa huligaaneja. Euroopasta saatujen tutkimusraporttien ja kokemusten valossa Suomessa viranomaisten olisi syytä panostaa myös yhteistyöhön eri jalkapalloyhteisöjen kanssa. Perus- ja ihmisoikeuksia ei tule rajoittaa ilman perusteltua syytä, mutta on myös tärkeää, että juridisin keinoin voitaisiin tarjota viranomaisille tehokkaat keinot puuttua jalkapallohuliganis-miin.

Kunniaan liittyvä väkivalta on ilmiönä poikkitieteellinen, mutta tutkielmassa aihetta tarkastellaan rikosoikeuden näkökulmasta. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, tulevatko kunniaan liittyvän väkivallan erityispiirteet riittävällä tavalla huomioiduiksi voimassa olevan rikoslain (39/1889) keinoin vai tulisiko rikoslakiin sisällyttää kunniaväkivaltaa koskevaa erityissääntelyä. Erityisesti tutkielmassa keskitytään kunniamotiivin huomioimiseen rangaistuksen mittaamisessa. Tutkimuskysymyksiin vastaamiseksi tutkielmassa hyödynnetään lainoppia sekä oikeusvertailevaa metodia. Tutkielmassa arvioidaan mahdollisia vaihtoehtoja kunniaan liittyvän väkivallan huomioimiseksi rikoslaissa. Lähtökohdaksi tutkielmassa esitetyille de lege ferenda -kannanotoille on valittu Ruotsin rikoslain (1962:700) kunniamotiivia koskeva koventamisperuste sekä kunniasortoa (hedersförtryck) koskeva kriminalisointi. Vastaavien säännösten mahdollisuutta Suomen rikoslakiin arvioidaan kriminalisointiperiaatteiden sekä muiden rikosoikeusjärjestelmän käytön edellytysten näkökulmasta. Keskeisenä lähdeaineistona tutkielmassa toimi oikeuskirjallisuus sekä Suomen ja Ruotsin kunniaan liittyvää väkivaltaa koskevat viranomaisselvitykset sekä lainvalmisteluaineisto. Tutkielmassa todetaan aineellisen rikosoikeudellisen sääntelyn kattavan pääsääntöisesti kunniaan liittyvän väkivallan muodot. Rangaistuksen mittaamisen yleisperiaatteen nojalla tuomarilla on mahdollisuus huomioida kunniamotiivi rangaistusta mitattaessa ankaroittavana seikkana. Epäselvää kuitenkin on, huomioidaanko kunniamotiivi rangaistusta mitattaessa itsenäisenä teon moitittavuutta lisäävänä seikkana vai onko kunniamotiivin vaikutus rangaistuksen mittaamisessa ainoastaan välillinen. Tutkielmassa esitetyistä vaihtoehdoista oikeasuhtaisimpana mahdollisuutena päädytään kriminalisointiperiaatteiden ja muiden rikosoikeuden käytön reunaehtojen valossa pitämään kunniamotiivia koskevaa koventamisperustetta. Tutkielmassa kuitenkin tiedostetaan motiivien arvottamisen haastavuus. Koventamisperusteen pääasiallinen vaikutus olisi motiivin moitittavuuden ilmentäminen sekä säännöksellä saavutettava kommunikatiivinen vaikutus. Kunniaväkivaltaan liittyvän mahdollisen rikosoikeudellisen erityissääntelyn kannalta haasteita aiheuttaa lisäksi erityisesti symbolisen rikosoikeuden kielto sekä kunniakäsitteen määritteleminen laillisuusperiaatteen sisältämän täsmällisyysvaatimuksen edellyttämällä tarkkuudella. Erityisesti huomioitava on myös ultima ratio -periaate, joka edellyttää rikosoikeuden käytöltä viimesijaisuutta. Kunniaväkivaltaan ei voida vastata yksinomaan rikosoikeudellisin keinoin, vaan siihen tehokas puuttuminen edellyttää muita yhteiskunnallisia keinoja, kuten kotouttamiseen ja viranomaisten kouluttamiseen liittyviä toimia.

Uhkailu on erityinen vuorovaikutuksellinen vallankäytön muoto, joka mielletään usein jonkinlaisena väkivallan esiasteena tai sen lievempänä muotona. Rikoslain (39/1889) 25 luvun 7 §:n (21.4.1995/578) mukaan laittomasta uhkauksesta on tuomittava se, joka nostaa aseen toista vastaan tai muulla tavoin uhkaa toista rikoksella sellaisissa olosuhteissa, että uhatulla on perusteltu syy omasta tai toisen puolesta pelätä henkilökohtaisen turvallisuuden tai omaisuuden olevan vakavassa vaarassa, sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi, jollei teosta muualla laissa säädetä ankarampaa rangaistusta. Kriminalisoinnin tarkoituksena on henkilökohtaisen turvallisuudentunteen suojaaminen henkilön ja omaisuuden suhteen. Laittoman uhkauksen tunnusmerkistö on pysynyt asiasisällöltään samana 14.7.1969 asti, joten sen tunnusmerkistö on vanhahko. Laittoman uhkauksen toimintaympäristö on kuitenkin tämän jälkeen muuttunut, ja uhkaavaa kielenkäyttöä esiintyy enenevissä määrin internetissä. Laittoman uhkauksen kaltainen väkivallalla tai muulla rikoksella uhkaaminen on koventuneen keskusteluilmapiirin ääri-ilmiö, joka ei nauti sananvapauden suojaa. Tutkielmassa tarkastellaan ensisijaisesti rikoslain 25 luvun 7 §:n laitonta uhkausta itsenäisenä kriminalisointina, ja tunnistetaan sekä systematisoidaan laittoman uhkauksen tunnusmerkistön täyttymistä edellyttävät tekijät. Oikeuskäytännön rajanvetotapausten kautta myös hahmotetaan laittoman uhkauksen paikkaa uhkaamisrikosten kentällä ja sitä osaa uhkailusta, jota voidaan rangaista laittomana uhkauksena. Toiseksi tutkielmassa arvioidaan laittoman uhkauksen tunnusmerkistötekijöiden ajankohtaisuutta. Tunnusmerkistö koostuu oikeushyviin kohdistuvalla rikoksella uhkaamisen tunnusmerkistä, subjektiivisväritteisestä perustellusta syystä pelätä oikeushyvien olevan vakavassa vaarassa sekä lainkonkurrenssikysymyksestä. Aseella uhkaaminen on tyyppiesimerkki rikoksella uhkaamisesta, mutta tämän lisäksi voidaan uhata muulla tavoin, kuten sanallisesti ja elein. Uhkaamistunnusmerkin voi täyttää suorien väkivallalla tai muulla rikoksella uhkausten lisäksi epäsuorat uhkaukset, kuten verhotut ja ehdolliset uhkaukset. Oikeuskäytännön mukaan tunnusmerkistön soveltamisalan ulkopuolelle jää ainakin sellainen uhkauksenomainen menettely, joka ei saa uhkaukselta vaadittavaa objektiivista ilmiasua sekä sellaiset vakavallakin väkivallalla uhkaavat ilmaisut, jotka jäävät toivomukseksi. Laittoman uhkauksen subjektiivisväritteiset edellytykset saavat ratkaisevan aseman sen soveltamisalaa rajattaessa. Uhkaajan ei ole tarvinnut menettelyllään tarkoittaa uhata, vaan uhkaamista arvioidaan uhatun henkilön näkökulmasta. Oikeushyvien abstraktisen vaarantumisen vuoksi riittävää on, että uhatulla on pelkäämiseen perusteltu syy. Vakavan vaaran -vaatimuksesta johtuen vähäisinä pidetyt, erityisesti omaisuuteen kohdistuvat rikosuhkaukset eivät välttämättä täytä tunnusmerkistöä. Internetissä tapahtuvan uhkailun erityispiirteiden vuoksi tieto monesta oikeuskäytännön valossa rangaistavuuden kannalta merkittävästä seikasta voi jäädä puuttumaan. Rangaistava uhkaus edellyttää, että uhattu saa tietää uhkauksesta, joten tunnusmerkistössä on selvä aukko siltä osin, kun uhkaaja ei ole saattanut uhkausta loppuun asti. Laiton uhkaus on vakavan väkivallalla tai muulla rikoksella uhkaamisen yleissäännös, joka perustuu uhkauksen aiheuttamaan pakottavaan kontrolliin. Säännös syrjäytyy toissijaisuuslausekkeen vuoksi, jos teko täyttää sellaisen rikoksen tunnusmerkistön, josta rangaistaan ankarammin tai johon laiton uhkaaminen sisältyy jonkin tavoitteen toteuttamiseksi. Laiton uhkaus on klassinen rikossäännös, joka on saanut siinä määrin vakiintuneen sisällön oikeudenkäytössä, että tunnusmerkistön muuttamisen tueksi tulisi olla erittäin painavat perusteet.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan liikesalaisuutta koskevan yksityisoikeudellisen ja rikosoikeudellisen sääntelyn suhdetta. Liikesalaisuus on ilmiönä kiinnostava monimuotoisuudensa vuoksi. Toimialasta riippumatta yhtiöiden toiminta perustuu yhä enemmän tiedon hallintaan modernissa verkostoituneessa tietoyhteiskunnassa ja usein merkittävä osa tästä tiedosta on liiketoimintaan liittyvää luottamuksellista tietoa. Suomessa liikesalaisuuksien suoja on rakentunut pääosin rikoslainsäädännön varaan. Rikoslakiin (39/1889) liikesalaisuuksia koskevat kriminalisoinnit otettiin 1990-luvulla rikoslain kokonaisuudistuksen ensimmäisen vaiheen yhteydessä. Liikesalaisuuksien yksityisoikeudellista suojaa vahvistettiin, kun Suomessa tuli voimaan 15.8.2018 uusi liikesalaisuuslaki (595/2018). Liikesalaisuuslain säätämisen myötä liikesalaisuus määriteltiin lakiteknisesti, ja määritelmän käsitettä käytetään niin yksityisoikeudellisessa kuin rikosoikeudellisessa liikesalaisuussääntelyssäkin. Liikesalaisuuslain 2 §:n mukaan liikesalaisuus on tietoa, joka ei ole yleisesti tunnettua tai helposti selville saatavissa ja jolla on taloudellista arvoa liiketoiminnassa. Lisäksi tiedon laillisen haltijan on tullut ryhtyä kohtuullisiin toimenpiteisiin sen suojaamiseksi. Liikesalaisuuden käsitettä käytetään sekä yritysvakoilua, yrityssalaisuuden rikkomista että yrityssalaisuuden väärinkäyttöä koskevissa rikossäännöksissä. Liikesalaisuuden käsitteen määritelmää voidaan pitää suhteellisen laajana ja kielellisesti osittain monimutkaisena. Rikosoikeudellisessa järjestelmässä laillisuusperiaatteen näkökulmasta tämä voi näyttäytyä ongelmallisena. Rikosoikeudelliseen laillisuusperiaatteeseen sisältyvä epätäsmällisyyskielto edellyttää rangaistussäännöksen suojelukohteen täsmällistä määrittelyä. Tämän tutkielman tarkoitus on vastata lainopillisin tutkimusmenetelmin ensinnäkin siihen, vastaako liikesalaisuuden määritelmä laillisuusperiaatteen asettamia vaatimuksia. Niin ikään tässä tutkielmassa tarkastellaan liikesalaisuuslain säännösten merkitystä ja vaikutusta liikesalaisuutta koskevan rikosoikeudellisen sääntelyn soveltamiseen. Liikesalaisuuslain merkitystä rikoslakiin tarkastellaan liikesalaisuuslain ja rikoslain toisiaan keskenään osittain vastaavien tekojen kautta. Tarkastelussa tuodaan esiin käsitteiden sisällöllisiä yhteneväisyyksiä ja hahmotetaan niiden keskenäistä merkitystä. Liikesalaisuuslain mukaisia seuraamuksia suhteessa rikosoikeudelliseen järjestelmään arvioidaan erityisesti ne bis in idem -kiellon ja kohtuullistamisperusteiden kontekstissa. Kun rikoslain säännöksissä ei viitata määritelmää lukuunottamatta liikesalaisuuslain säännöksiin, voidaan sääntelykehikkoa pitää jokseenkin vaikeasti hallittavana kokonaisuutena. Nykyistä liikesalaisuutta koskevaa sääntelykokonaisuutta ei voida pitää rikosoikeudellisesti täysin ongelmattomana eikä selkeänä.

Vuodesta 2006 oikeudenkäymiskaaren 17:37 on velvoittanut tuomioistuimia laatimaan välituomion ennen mielentilatutkimusmääräystä ja ilmoittamaan tuomiossa, miksi tutkimus on tapauksessa perusteltu. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, kuinka tuomioistuimet ovat käyttäneet tutkimukseen määräämistä koskevaa harkintavaltaansa ja millaisia perusteluita tuomioistuimet ovat käyttäneet lähettäessään vastaajan tutkimukseen tai evätessään tutkimuspyynnön. Toisena tutkimuskysymyksenä tutkielma tarkastelee, kuinka syytetyn oikeusturva toteutuu mielentilatutkimusta määrättäessä ja mielentilatutkimuksen aikana. Työn lähteinä käytetään lainsäädäntöä, esitöitä, oikeuskirjallisuutta, tilastotietoja, muita viranomaisaineistoja sekä oikeuskäytäntöä. I-osan tutkimuksenasettelun ja tutkimuskysymysten jälkeen tutkielma käy II-osassa läpi mielentilatutkimusten historian, syyntakeisuuden arvioinnin, mielentilatutkimuslausunnon laatimisen, mielentilatutkimuksen toteuttamisen ja sen vaikutukset rikosprosessille ja syytetyn oikeusturvalle. III-osassa tutkielma arvioi syyntakeisuuskysymystä ja mielentilatutkimuksen tarpeen arviointia oikeusprosessin eri vaiheissa esitutkinnasta pääkäsittelyyn ja sen keskeyttämiseen mielentilatutkimuksen ajaksi, vaihtoehtoja mielentilatutkimukselle sekä mielentilatutkimuksen määräämistä koskevaa tilastotietoa ja tutkimuksia. Osa IV käsittelee mielentilatutkimusten määräämistä koskevan oikeustapausaineiston.