Browsing by Subject "rikosprosessi"

Tutkielma käsittelee alipalkkauksen oikeudellista sääntelyä Suomessa. Näkökulma on rikosoikeudellinen, mutta siihen yhdistyy vahvasti siviili- ja työoikeudellinen näkökulma. Tarkastelu kohdistuu siihen, millaisia tunnusmerkistöjä alipalkkaukseen liittyvän teon tulee täyttää, jotta se voisi olla rikosoikeudellisesti rangaistava. Samalla huomio kohdistuu siihen, milloin on kyse siviilioikeudellisesta palkkariita-asiasta ja milloin rikoksesta sekä myös siihen, millainen merkitys asianosaisille on sillä, tarkastellaanko tilannetta edellä mainitun mukaisesti siviili- vai rikosoikeudellisessa prosessissa. Siviili- ja työoikeudellinen minimipalkkasääntely perustuu työehtosopimuksissa määriteltyihin alakohtaisiin vähimmäispalkkoihin. Jos työnantaja ei kuulu työehtosopimuksen tehneeseen työnantajayhdistykseen, noudatetaan yleissitovaa työehtosopimusta. Mikäli yleissitovaa työehtosopimusta ei alalla ole, eivätkä työnantaja ja työntekijä ole työsopimuksessa sopineet palkasta, työnantajan on maksettava työsopimuslain (555/2001) 2 luvun 10 §:n mukaisesti tavanomaista ja kohtuullista palkkaa. Minimipalkkaan liittyvät ongelmat koskevatkin erityisesti näitä yleissitovuuden ulkopuolelle jääviä tilanteita, joissa palkasta ei työsopimuksellakaan ole sovittu. Tavanomaisen ja kohtuullisen palkan määrittelyssä voidaan käyttää apuna mahdollisia alaa koskevia muita kuin yleissitovia työehtosopimuksia ja järjestöjen antamia palkkasuosituksia. Viimekätisenä arvioinnin lähtökohtana on työntekijän tekemä työ ja huomioitavaksi tulee myös työttömyysturvalain (1290/2002, TTL) peruspäivärahan työssäoloehdon täyttävän palkan taso (TTL 5:4.3). Alipalkkausta sellaisenaan ei ole lainsäädännössämme kriminalisoitu, joten yleensä kyse on siviilioikeudellisesta sopimusrikkomuksesta. Rikosoikeudellisesti rangaistavaksi tullakseen alipalkkaustilanteen tulee täyttää jonkin muun, rikosoikeudellisesti rangaistavaksi säädetyn teon tunnusmerkistö. Keskeisimpiä alipalkkaukseen liittyviä tekoja ovat työsyrjintärikokset eli rikoslain (39/1889, RL) mukainen työsyrjintä (RL 47:3) ja kiskonnantapainen työsyrjintä (RL 47:3 a). Molempien kohdalla tunnusmerkistön täyttyminen edellyttää laissa mainittua syrjintäperustetta, jonka olemassaolo on myös pystyttävä osoittamaan. Tämä saattaa toisinaan olla haastavaa. Muita rikoslain mukaisia kriminalisoituja tekoja, joihin alipalkkaus voi liittyä, ovat petoksen (RL 36:1, 36:2, 36:3) ja kiskonnan (RL 36:6, 36:7) eri muodot. Erityisesti on huomioitava kiskonnan tunnusmerkistö, jossa on huomattavaa samankaltaisuutta kiskonnantapaisen työsyrjinnän tunnusmerkistön kanssa, mutta joka on rikoksena ankarammin rangaistava ja syrjäyttää kiskonnantapaisen työsyrjinnän. Se ei myöskään edellytä syrjintäperustetta ja siihen liittyvää vertailuasetelmaa ja voikin olla käyttökelpoinen tilanteissa, joissa syrjintäperusteen osoittaminen on hankalaa. Työntekijöiden hyväksikäyttörikosten jatkumolla vakavimpiin kuuluvat ihmiskaupparikokset (RL 25:3, 25:3 a), joihin niihinkin usein liittyy alipalkkausta. Muiden tunnusmerkistötekijöiden osalta, ja vapauteen ja ihmisarvoon vakavammin kohdistuvina rikoksina, ne ovat kuitenkin jo kauempana alipalkkaussääntelyn keskiöstä. Asianosaiselle voi olla varsin suurikin merkitys sillä, tuleeko alipalkkaustilanne arvioitavaksi siviili- vai rikosoikeudellisena asiana. Rikosoikeudellinen syyttömyysolettama, syytetyn suojelun periaate ja itsekriminointisuoja luovat lähtökohtaisen eron esimerkiksi työoikeudessa keskeiseen työntekijän suojelun periaatteeseen ja siviiliprosessin molempia osapuolia koskevaan totuusvelvollisuuteen. Niin ikään keskeisiä ovat näyttötaakkaan ja sen jakautumiseen sekä rikosasioiden korkeampaan näyttökynnykseen liittyvät seikat. Eroja muodostuu myös rikosprosessin virallis- ja siviiliprosessin määräämisperiaatteen myötä. Syyttäjän ajamassa rikosasiassa asianosaiselta vaadittava asiantuntemus on pienempää kuin hänen itse ajamassaan siviiliasiassa. Sama koskee siviiliprosessiin liittyvää taloudellista riskiä, joka voi muodostua suureksikin. Asianosaiselle voi olla varsin suurikin merkitys sillä, tuleeko alipalkkaustilanne arvioitavaksi siviilioikeudellisena vai rikosoikeudellisena asiana. Rikosoikeudellinen syyttömyysolettama, syytetyn suojelun periaate ja itsekriminointisuoja luovat lähtökohtaisen eron esimerkiksi työoikeudessa keskeiseen työntekijän suojelun periaatteeseen ja siviiliprosessin molempia osapuolia koskevaan totuusvelvollisuuteen. Niin ikään keskeisiä ovat näyttötaakkaan ja sen jakautumiseen sekä rikosasioiden korkeampaan näyttökynnykseen liittyvät seikat. Eroja muodostuu myös rikosprosessin virallisperiaatteen ja siviiliprosessin määräämisperiaatteen myötä. Syyttäjän ajamassa rikosasiassa asianosaiselta vaadittava asiantuntemus on pienempää kuin hänen itse ajamassaan siviiliasiassa. Sama koskee siviiliprosessiin liittyvää taloudellista riskiä, joka voi muodostua suureksikin.

Tutkielman aiheena on anonyymi todistelu uutena osana rikosprosessiamme. Tutkielmassa käydään läpi todistelua rikosprosessissa ja selvitetään todistajansuojelua ilmiönä – sen tarvetta, taustaa ja keinoja – sekä anonyymiä todistelua yhtenä keinona suojella todistajaa. Lainsäädäntöpohjan selvittämisen lisäksi tutkielman oikeusvertailevassa osiossa käydään läpi runsaasti anonyymiä todistelua koskevaa EIT:n ratkaisukäytäntöä. Tutkielmassa pohditaan anonyymiä todistelua koskevia lainsäätäjän ratkaisuja, kuten anonyymin todistelun käyttöalaa, myöntämisedellytyksiä sekä tuomioistuimen tietoisuutta anonyymin todistajan henkilöllisyydestä, perehtymällä laajasti lainvalmisteluaineistoon ja erityisesti eduskunnan lakivaliokunnalle annettuihin lausuntoihin hallituksen esityksestä HE 46/2014 vp. Anonyymi todistaminen on ollut mahdollista tämän vuoden alusta lähtien. Todistajien uhkailu on tilastojen valossa kasvanut merkittävästi 2000-luvulla. Anonyymi todistelu onkin tarvittava uudistus, sillä aiemmin käytettävissä olleet todistajansuojelukeinot ovat osoittautuneet riittämättömiksi alati kasvavan ja kansainvälistyvän järjestäytyneen rikollisuuden parissa, jossa todistajien uhkailua erityisesti esiintyy. Kun pelkäävien todistajien turvallisuus taataan, saadaan oikeudenkäynnissä tarvittava näyttö, jota ilman rikos voisi jäädä selvittämättä. Anonyymi todistelu nähdäänkin todistajan suojaamisen ohella myös keinona selvittää vakavaa rikollisuutta ja siten keinona toteuttaa tehokkaammin rikosvastuuta. EIT on korostanut ratkaisukäytännössään sitä, kuinka anonymiteetin salliminen on tärkeä väline puuttua mm. jengiliitännäisiin murhiin. Sen mukaan yleinen etu samoin kuin uhrien etu vaativat tällaisiin vakaviin rikoksiin syyllistyneiden saattamista oikeuden eteen. Samoin on huomioitava rohkeiden todistajien etu ja suojattava heitä kostotoimenpiteiltä. Rikosvastuun toteuttamiseen ei voida kuitenkaan pyrkiä keinolla millä hyvänsä, vaan syytetyn perus- ja ihmisoikeuksista tulee vakavienkin rikoksien kohdalla huolehtia. Anonyymillä todistelulla on vahva liityntä perus- ja ihmisoikeuksiin. Siinä painottuu yhtäältä EIS 6 artiklassa turvattu syytetyn oikeus oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin sekä todistajan tehokkaaseen vastakuulusteluun ja toisaalta EIS 2 ja 8 artikloissa turvatut todistajan oikeudet elämään ja terveyteen sekä henkiseen ja fyysiseen koskemattomuuteen. Tutkielmassa selvitetään näiden vastakkaisten oikeuksien asettamia vaatimuksia ja EIT:n ratkaisukäytännössään asettamia edellytyksiä anonyymin todistelun käytölle. Tapauksessa Al-Khawaja ja Tahery v. Yhdistynyt kuningaskunta (2011) EIT on asettanut anonyymin todistelun käytölle edellytykset, joiden täyttyessä syytetyn oikeutta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin ei rikota. Ensinnäkin anonyymin todistelun käytölle tulee olla hyväksyttävä ja pätevä syy eli todistajan kohtaaman uhkan tulee olla objektiivisesti perusteltavissa. Jos tämä ehdoton edellytys täyttyy, selvitetään onko anonyymi todistelu ainoa tai ratkaiseva syyllisyysnäyttö (sole or decisive rule). EIT:n aiemman kannan mukaan anonyymin todistelun yksinomaisuus tai ratkaisevuus syyllisyysnäyttönä tarkoitti oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin rikkomusta, jos syytetylle ei ollut annettu mahdollisuutta esittää todistajalle kysymyksiä prosessin aikana. Nykyään EIT:n mukaan anonyymi todistelu voi olla myös ainoa tai ratkaiseva syyllisyysnäyttö, jos siitä aiheutunut vaje vastakuulusteluoikeudessa kompensoidaan puolustukselle riittävästi muun muassa takaamalla todistajankertomuksen luotettavuuden perusteellinen ja huolellinen arviointi. Nämä vaatimukset EIS:een liittyneiden valtioiden tulee ottaa huomioon anonyymin todistelun käyttöönotosta säädettäessä sekä sen soveltamiskäytännössä tämän jälkeen. Hallituksen esityksessä ehdotettu sääntely anonyymiä todistelua koskien sai runsaasti kritiikkiä erityisesti kahdesta asiasta. Ensinnäkin anonymiteetin myöntämisen edellytyksiä pidettiin liian korkealle asetettuina ja siten anonyymin todistelun soveltamisalaa liian suppeana. Toiseksi pääasiaa käsittelevän tuomarin tietämättömyys anonyymin todistajan henkilöllisyydestä nähtiin ongelmallisena ja oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin edellytyksien vastaisena. Jälkimmäinen pysähtyi perustuslakivaliokunnan kontrolliin, mutta anonyymin todistelun käytettävyys rajattiin rikoksiin, joista maksimirangaistus on kahdeksan vuotta. Edellytys kahdeksan vuoden rangaistusmaksimista ei millään tavalla mittaa todistajan suojaamisen tarvetta ja rajaa anonyymin todistelun soveltamisalan ulkopuolelle suuren määrän vakavia rikoksia. Suurin osa lausunnonantajista katsoikin, että anonyymi todistelu tulisi olla käytettävissä vähintään kuuden vuoden rangaistusmaksimin rikosten selvittämisessä tai ainakin niissä rikoksissa, jotka tehdään osana järjestäytyneen rikollisryhmän toimintaa.

Rätten för journalister att skydda sina källor genom att vägra röja deras identiteter är en grundläggande förutsättning för att pressen ska kunna förverkliga sin uppgift som övervakare av maktutövningen i demokratiska samhällen. I lagberedningsarbetet har man länge erkänt behovet att skydda sekretessbelagd information i tvångsmedelsanvändning. Särskild husrannsakan infördes som en ny kategori av husrannsakan år 2014 för att detta ändamål, t.ex. för att säkerställa att skyddad information inte obehörigen blir tillgängligt för poliser som utför en husrannsakan. Genom högre krav och striktare regler om verkställandet av husrannsakningen är syftet även att säkerställa att information som omfattas av källskydd inte avslöjas för utomstående. Forskningsfrågan i denna avhandling är hur skyddas journalisters källskydd i husrannsakningar i Finland – är regleringen för särskild husrannsakan tillräcklig för att garantera källskyddets ställning i förhållande till brottsutredningens intressen? Med andra ord har relevanta processrättsliga rättsskyddsgarantier granskats och deras verkningar analyserats, dels i förhållande till källskydd, dels i förhållande till brottsutredningens intressen. För att besvara frågan och utreda rättsläget i den finska rättsordningen angående ämnet har en i huvudsak rättsdogmatisk analys företagits av relevanta lagar, förarbeten och rättslitteratur, samt av hur rättspraxis från HD och Europeiska domstolen för de mänskliga rättigheterna (EMD) har format rättsläget. Enligt vedertagen uppfattning anses källskyddet utgöra en dimension av yttrandefriheten, som varit föremål för forskning också inom samhällsvetenskaperna. Tillsammans med frågeställningens samhälleliga kontaktyta har detta motiverat varför den rättsdogmatiska analysen har kompletterats av samhällsvetenskapliga inslag. I stora drag kan man säga att regleringen för tillfället verkar vara tillräckligt stark för att garantera källskyddets förverkligande och erbjuda skydd åt journalister och deras källor. Rättspraxis från EMD tyder på att källskydd prioriterats framom andra intressen i en majoritet av fallen där det behandlats, då endast ett tydligt undantag, som hade anknytning till utredningen av ett allvarligt terrorbrott, kunde urskiljas. Utvecklingslinjen där man konsekvent prioriterar källskyddet även i brottsutredningar är värdefull för demokratiska länders framtid, samtidigt som det vore av nytta för rättsläget att få gränsen preciserad. Trots att källskyddet i dagens läge har prioriterats väldigt långt framom andra intressen, kan man inte låta bedömningen bli automatisk så att källskyddet kategoriskt prioriteras – också brottsutredningens intressen är viktiga att beakta. Den omfattande reformen av tvångsmedels- och förundersökningslagstiftningen trädde i kraft år 2014 och kom i grevens tid efter att Finland fått flera fällande domar för bristfällig reglering från EMD. Reformen har förtydligat källskyddets ställning inom tvångsmedelsanvändning. Utöver att processen för särskild husrannsakan har stärkt källskyddets ställning, bidrog även införandet av möjligheten till efterhandskontroll av utförda husrannsakningar år 2011 till resultatet. Däremot har även en del brister noterats i den nuvarande regleringen: regleringen stöder sig på otaliga paragrafhänvisningar vilket leder till en komplicerad helhet, och lagens systematik och namnet på tvångsmedlet är ägnade att orsaka förvirring. Individens rättsskyddsmedel kunde ytterligare stärkas för att dessa skulle bli mer jämlika i förhållande till förundersökningsmyndigheten. Trots att bristerna inte utgör akuta hot mot källskyddets ställning, vore det ändå motiverat att åtgärda dem i framtida lagberedning för att garantera källskyddets ställning i tvångsmedelsanvändning även i framtiden, samt för att förtydliga regleringen.

Tutkielman tarkoituksena on tarkastella edunvalvojan hakemista ja määräämistä koskevaa menettelyä sekä niihin lapsen oikeusturvan kannalta liittyviä ongelmia. Lapsen oikeusturva ei tarkoita ainoastaan menettelyllisen oikeusturvan takaamista, vaan myös lapsen oikeuksien huomioimista. Alle 18-vuotiaat ovat lain nojalla vajaavaltaisia ja tarvitsevat rinnalleen puhevaltaa käyttävän täysivaltaisen edustajan. Vuodesta 2014 lähtien lapselle on voitu hakea ja määrätä edunvalvojan sijainen rikosasiaan esitutkintalain nojalla, jos lapsen ensisijainen huoltajaedunvalvoja ei voi puolueettomasti valvoa lapsen etua. Pelkästään se, että lapsen oikeus puolueettomaan edustukseen on lainsäädännössä muodollisesti turvattu, ei täysimääräisesti vielä toteuta lapsen oikeusturvaa. Edunvalvojan hakemista ja määräämistä koskeviin menettelyihin liittyy useita lapsen oikeusturvan kannalta ongelmallisia piirteitä. Tutkielman tutkimuskysymys on, toteutuuko lapsen oikeusturva edunvalvojan määräämistä ja hakemista koskevissa menettelyissä voimassa olevan lainsäädännön valossa. Tutkielma on metodiltaan lainopillinen. Tutkielman pääasiallinen tutkimussuuntaus on prosessioikeudellinen, mikä rajaa tarkastelun ulkopuolelle edunvalvonnan sisältöä koskevat kysymykset. Lapsi on erottamaton osa tutkielman aihetta, mikä tekee tutkielmasta myös osin lapsioikeudellisen. Tutkielman lainsäädännöllinen viitekehys koostuu enemmälti esitutkintalain, holhoustoimilain ja oikeudenkäymiskaaren säännöksistä. Lapsen edunvalvonta on tärkeä osa lapsen oikeusturvan toteutumista. Tutkielmassa lähestytään aihetta ensin tarkastelemalla lapsen vajaavaltaista asemaa, lapsen etua ja oikeusturvan sisältöä. Tämän jälkeen tarkastellaan edunvalvonnan tarpeen tunnistamiseen liittyviä kysymyksiä. Esitutkintalaissa ei esimerkiksi ole tyhjentävästi määritelty puolueettomuuden vaarantavia tilanteita. Tämä voi johtaa siihen, ettei edunvalvonnan tarvetta tunnisteta kaikissa niissä tapauksissa, joissa lapsen oikeusturvan toteutuminen sitä edellyttäisi tai riittävän varhaisessa vaiheessa. Täysin selvää ei myöskään ole se, arvioidaanko huoltajan puolueettomuuden vaarantumista subjektiivisesti vai objektiivisesti. Tämän jälkeen tarkastellaan edunvalvonta-asian käsittelyä tuomioistuimessa. Edunvalvonta-asian käsittelyyn liittyy oleellisesti kysymys siitä, voiko huoltaja edustaa lasta edunvalvonta-asiassa, jos huoltaja on lapsen vastapuolena. Jos edunvalvonta-asiassa asiaan osallisina ovat ainoastaan lapsi ja huoltaja, ei kukaan puolueettomasti valvo lapsen etua. Tämä johtaa myös siihen, ettei kukaan huolehdi edunvalvontaa koskevan päätöksen muutoksenhakutarpeen arvioinnista. Tutkielmassa tarkastellaan myös tuomioistuimen harkintavaltaa, asiaan osallisten kuulemisen tarkoitusta ja edunvalvojan vaihtamista koskevaa menettelyä. Lopuksi tutkielmassa käsitellään holhoustoimilain 79 §:n mukaista väliaikaismääräystä, jolla on merkittävä rooli lapsen oikeusturvan kannalta. Lapsen etu edellyttää rikosprosessissa lapsen suojelullisten näkökulmien huomioimista ja sitä, että lapsiin kohdistuneet rikokset voidaan tehokkaasti tutkia. Edunvalvojan sijaisen hakemista ja määräämistä koskevat menettelyt ohjaavat koko rikosprosessia. Jos menettelyt eivät ole tehokkaita ja oikea-aikaisia, vaarantuu lapsen oikeus saada asiansa tuomioistuimen käsiteltäväksi. Osin tutkielmassa esiin nousseet ongelmat eivät kuitenkaan näytä olevan voimassa olevassa lainsäädännössä. Kysymys on enemmänkin siitä, tunnistetaanko lapsen erityinen asema ja oikeussuojan tarve, ja otetaanko ne huomioon kokonaisvaltaisesti säännöksiä sovellettaessa.

Tutkielmassa tarkastellaan pakottavan kontrollin kriminalisointia ja siihen liittyviä rikosprosessuaalisia haasteita keskittyen parisuhdeväkivaltatapauksiin. Pakottava kontrolli on erityisesti parisuhteessa esiintyvä käyttäytymismalli, johon sisältyy toisen hallitsemista eri keinoin. Aihetta lähestytään tutkimuskysymyksillä: millaisia prosessuaalisia haasteita pakottavan kontrollin kriminalisointi voi aiheuttaa sekä miten pakottavan kontrollin kriminalisoinnista aiheutuviin prosessuaalisiin haasteisiin voidaan varautua. Metodina käytetään pääasiassa lainoppia, joka on yhdistetty oikeuspoliittiseen tutkimukseen. Käsittelyssä hyödynnetään myös oikeusvertailua. Tutkielma sijoittuu prosessioikeuden alaan, mutta sivuaa myös rikosoikeutta. Istanbulin sopimuksen 33 artiklaan asettaa jäsenvaltioille suoran velvoitteen kriminalisoida kansallisessa lainsäädännössään psyykkisen väkivallan. Suomessa suoja psyykkistä väkivaltaa vastaan koostuu useasta eri rikoslain säännöksestä, kun taas psyykkinen väkivalta on kriminalisoitu nimenomaisilla säännöksillään Tanskassa sekä Englannissa ja Walesissa. Suomen kohdalla ongelmallisena on pidetty sitä, etteivät voimassa olevat säännökset huomio psyykkisen väkivallan luonnetta jatkuvana tekona, vaan suoja ulottuu vain yksittäisiin tekoihin. Oikeusministeriön julkaisussa on esitetty toimenpidesuosituksena pakottavan kontrollin kriminalisointia ja ehdotettu alustavaa tunnusmerkistöä, johon tutkielmassa paneudutaan tarkemmin. Pakottavan kontrollin tunnistamisen haasteet sekä uhrin haluttomuus viedä asiaa eteenpäin voivat olla esteenä tapausten etenemiselle rikosprosessissa. Lainkäyttöviranomaisille tarjottava koulutus on avainasemassa, jotta tapaukset etenevät rikosprosessiin säännönmukaisesti. Asianomistajan kertomus on tärkeässä roolissa todistelun kannalta, jolloin erityisesti vaitiolo-oikeuteen vetoaminen voi aiheuttaa näyttöongelmia pakottavassa kontrollissa. Tutkielmassa käsitellään vaitiolo-oikeuden ulottuvuutta sekä vastakuulusteluoikeuden huomioimista pakottavassa kontrollissa. Pakottavasta kontrollista tulisi kerätä monipuolisesti erilaista näyttöä asianomistajan kertomuksen lisäksi. Niin ikään uhrille tarjottavat tukitoimenpiteet voivat edesauttaa asianomistajan halua ja uskallusta kertoa tapahtumista. Pakottavan kontrollin kriminalisointi erillisellä säännöksellään parantaisi uhrien oikeusturvaa, mutta yhtä tärkeää on se, että oikeusprosessi tarjoaa tosiasiallisesti tehokkaat keinot puuttua pakottavaan kontrolliin. Tapausten eteneminen ei voi jäädä uhrien vastuulle, vaan yhteiskunnan tasolla on tehtävä kaikki tarpeelliset toimenpiteet tehokkaan oikeussuojan varmistamiseksi pakottavassa kontrollissa.

Rikoksen uhriksi joutuminen luo yksilön elämään kriisin. Myös sitä seuraava rikosprosessi on uhrille monella tapaa kuormittava kokemus, joka saattaa pahimmillaan traumatisoida tätä lisää. Prosessin eri kuormitustekijät heikentävät uhrin mielenterveyttä ja nakertavat tämän luottamusta oikeuslaitokseen. Rikosprosessia pidetään epäselvänä, uhrit eivät tiedä oman tapauksensa tilannetta ja kokevat jäävänsä menettelyssä sivuosaan. Prosessi kestää pitkään ja käytänteet uhrin kohtaamisessa vaihtelevat. Oikeusturva kärsii, kun ihmiset eivät tosiasiassa pääse oikeuksiinsa, ja terapeuttisen juridiikan näkökulmasta asianosaisen mielenterveyttä heikentävä rikosprosessi on epäonnistunut tehtävässään. Rikosprosessi on jäänyt teknologiakehityksen jalkoihin ja oikeusturvan takaamiseksi tähän on tultava muutos. Oikeudenhoitoon tulee kehittää OmaOikeus-palvelu, jossa jokainen voi asioida sähköisesti itseään koskevassa rikosasiassa. Sähköisen asiointipalvelun tarkoituksena on selkeyttää rikosprosessia, tuoda kansalaiset oikeuksiensa äärelle ja helpottaa viranomaisten välistä yhteistyötä. Parhaimmillaan OmaOikeus-palvelu voi nopeuttaa rikosprosessia, tehdä oikeudenhoidosta läpinäkyvämpää ja ehkäistä toissijaista uhriutumista menettelyn aikana. Tutkielmassa tarkastellaan suomalaista rikosprosessia ja systematisoidaan siinä esiintyviä psyykkisiä kuormitustekijöitä pääosin oikeussosiologisen ja osittain lainopillisen tutkimusmenetelmän keinoin. Oikeuksiin pääsyn ja terapeuttisen juridiikan tutkimusperinteet luovat tähän poikkitieteelliseen tutkielmaan viitekehyksen. Työ keskittyy rikosprosessin ongelmallisuuteen uhrin mielenterveyden näkökulmasta ja sen tarkoituksena on kartoittaa ne digitalisaation mahdollistamat keinot, joilla prosessista saadaan muodostettua uhrille kevyempi kokonaisuus. Ratkaisuehdotus yhdistää oikeusteknologian oikeusmuotoiluun siten, että lopputuloksena on paitsi helposti saavutettava, myös mahdollisimman ymmärrettävä konsepti. OmaOikeus-palvelu edesauttaa uhridirektiivin osittain täyttymättä jääneitä tavoitteita ja luo rikosprosessiin nykyaikaisen sekä tulevaisuuden vaatimuksiin soveltuvan asiointikanavan. Tällaisen palvelun voidaan nähdä olevan jo lähestulkoon edellytys siinä teknologiayhteiskunnassa, jossa jo muuten elämme.

Prekluusio tarkoittaa oikeudenmenetystä, joka estää asianosaista vetoamasta uuteen oikeudenkäyntiaineistoon enää tietyn prosessivaiheen jälkeen. Rikosprosessissa prekluusiouhka on säädetty vain käsittelyyn korkeimmassa oikeudessa. Perinteisesti suomalaisessa oikeustieteessä on suhtauduttu torjuvasti ajatukseen prekluusiouhan säätämisestä myös alempiin oikeusasteisiin. Tyypillisesti prekluusion on katsottu olevan kollisiossa keskeisimpien rikosprosessiperiaatteiden – erityisesti syyttömyysolettaman – kanssa. Etenkin viimevuosien aikana keskustelu prekluusiouhan laajentamisen tarpeellisuudesta on kuitenkin vilkastunut, kun on pyritty ratkomaan rikosprosessin ongelmia. Tutkielma on metodologisesti yhdistelmä oikeusdogmatiikkaa ja de lege ferenda -tutkimusta. Kysymystä prekluusiosta rikosprosessissa lähestytään oikeusdogmaattisesti hahmottelemalla normikehystä, jonka puitteisiin prekluusiota sovitetaan. Tutkielmassa prekluusiota tarkastellaan ensin suhteessa syyttömyysolettamaan ja sen lähiperiaatteisiin. Tämän jälkeen tutkielmassa siirrytään arvioimaan mahdollisen prekluusion suhdetta tuomitsemiskynnykseen ja vastaajalle asetettaviin velvollisuuksiin. Lopuksi tutkielmassa esitetään prekluusiosääntelyä koskevia de lege ferenda -suosituksia. Argumentoinnissa tukeudutaan rikosprosessioikeudellisen kirjallisuuden ohella soveltuvin osin siviiliprosessioikeudelliseen ja Euroopan ihmisoikeussopimusta käsittelevään kirjallisuuteen. Aineisto koostuu pääasiassa suomalaisesta oikeuskirjallisuudesta, lainvalmisteluaineistosta, oikeusministeriön hankeaineistoista sekä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ja korkeimman oikeuden ratkaisuista. Tutkielman johtopäätöksenä todetaan, että Euroopan ihmisoikeussopimuksesta tai Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännöstä ei ole johdettavissa ehdotonta estettä prekluusiouhan säätämiselle rikosprosessiin. Aineellisen totuuden tavoite ja vastaajan prosessuaaliset oikeudet kuitenkin rajoittavat prekluusiouhan sovellettavuutta rikosprosessissa. Vastaajan kannalta keskeinen rajoitus liittyy prekluusion soveltumiseen eri oikeusasteisiin. Prekluusiouhan kohdistaminen vastaajaan edellyttää tuomitsemiskynnyksen ylittymistä, jotta vastaajalle voidaan katsoa syntyvän ainakin jonkinlainen velvollisuus toimia asiassaan tai hyväksyä passiivisuutensa mahdolliset seuraukset. Näin ollen tutkielmassa päädytään siihen, että prekluusio voi tulla kyseeseen aikaisintaan hovioikeusvaiheessa.

Virtuaalisia rekonstruktioita ovat tietojärjestelmien avulla luodut visualisoinnit, animaatiot, simulaatiot, virtuaalitodellisuuteen perustuvat sovellukset ja muut vastaavat audiovisuaaliset esitykset, joilla pyritään esittämään selvitystä todistelun kohteena olevista seikoista. Kotimaisissa oikeudenkäynneissä on hyödynnetty tiettyjä virtuaalisten rekonstruktioiden esitysmuotoja, mutta virtuaalisten rekonstruktioiden ei voida katsoa olevan vielä vakiintuneita todistelukäytännössämme. Syyttäjälaitoksen ja yleisten tuomioistuinten asian- ja dokumentinhallinnan kehittämishankkeen (AIPA-hanke) kokeiluhankkeessa on kehitetty virtuaalitodellisuuden demoympäristö ja pohdittu ja sen soveltuvuutta oikeudenkäyntiaineistoksi. Tutkielmassa on kyse sähköisten todisteiden arvionnista, johon on viime vuosina alettu kiinnittää huomiota kotimaisessa oikeustieteellisessä tutkimuksessa. Tutkimustehtävä on virtuaalisten rekonstruktioiden todistusarvon ja siihen liittyvien oikeusturvanäkökohtien analyysi. Tutkimustehtävää selvitetään kahden tutkimuskysymyksen avulla: (1) millainen on virtuaalisten rekonstruktioiden hypoteettinen todistusarvo rikosprosessissa?, (2) liittyykö niiden hyödyntämiseen oikeusturvaongelmia, erityisesti Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklaan pohjautuvan equality of arms-periaatteen näkökulmasta? Tutkielmassa pyritään ongelmakeskeiseen tieteen tekoon lainopillisin metodein. Tutkimustehtävän taustalla on huoli keskivertotuomarin tietotaidosta arvioida virtuaalisten todisteiden näyttöarvoa riittävän kattavasti siten, ettei virtuaalisten rekonstruktioiden käyttöön liittyisi uhkaa esitystavasta tai valmistusmenettelystä johtuvista virhepäätelmistä. Virtuaalisten rekonstruktioiden todistusarvon määritteleminen osoittautuu vaikeaksi. Yleistason tarkastelu ja todistusarvon määrittämisen tapauskohtaisuus (tuomarin tietotaito ja yksittäisen rekonstruktion laadintakysymykset) muodostavat jännitteen, jota on vaikea vakioida. Toinen johtopäätös on, että virtuaalisten rekonstruktioiden käyttöön liittyy potentiaalisia oikeusturvaongelmia. Perusta näille voi syntyä valmistusprosessin eri vaiheissa tapahtuneista virheistä tai puutteista. Toisaalta ne voivat johtua myös esitysmuodon aiheuttamasta psykologisesta harhaanjohtavuudesta. Oikeusturvaongelmat eivät välttämättä aktualisoidu, jos niihin osataan puuttua. Puuttumiskeinoja ovat valmistusprosessiin liittyvät sertifiointivaatimukset ja juristikunnan oikeuspsykologinen ja tietotekninen koulutus. Keskeinen havainto on, että virtuaalisten rekonstruktioiden käyttö todistelussa antaa uuden merkityssisällön olemassa oleville periaatteille. Tämä huomataan mm. asianajajan totuusvelvollisuuden, puolustuksen suosimisen- periaatteen ja tuomarin perusteluvelvollisuuden kohdalla. Myös tuomioistuimen aineellinen prosessinjohto on entistä haasteellisempaa valvoessaan osapuolten tasapuolisuuden toteutumista. Tutkimustyön aikana on syntynyt lista reunaehdoista, joita voidaan hyödyntää arvioidessa rekonstruktion luotettavuutta todisteena.