Browsing by Subject "rikosprosessioikeus"
Now showing items 1-7 of 7
-
(2022)Tutkielma käsittelee kanteluita, joissa vaaditaan muutosta syyttäjän esitutkinnan rajoittamispäätökseen sekä kanteluihin annettuja valtakunnansyyttäjän ratkaisuja. Tutkielmassa käytetään sekä lainopillisen, että empiirisen oikeustutkimuksen menetelmiä. Empiirinen tutkimus on toteutettu teoriaohjaavana analyysinä. Analyysissä on käytetty menetelmätriangulaatiota, jossa kvantitatiiviset tutkimusmenetelmät tukevat päämetodina käytettyä kvalitatiivista tutki-musta. Tutkimusaineisto koostuu esitutkinnan rajoittamispäätöksistä tehtyihin kanteluihin valtakunnansyyttäjän toimistossa annetuista ratkaisuista vuosilta 2020–2021 sekä hallinnollisista diaareista. Tutkielmassa tarkastellaan valtakunnansyyttäjän toimiston kanteluinstituution kolmitasoista merkitystä sekä sen tosiasillista ilmentymistä syyttäjälaitoksen ratkaisukäytännössä. Tutkielmassa tarkastellaan ensinnäkin, miten kanteluita voidaan käyttää syyttäjäorganisaation tasolla koko syyttäjätoiminnan valvonnassa ja työnohjauksessa. Toiseksi tutkitaan sitä, miten kante-luratkaisulla voidaan ohjata yksittäisen syyttäjän ratkaisukäytäntöä. Kolmanneksi etsitään vastauksia siihen, miten kantelu toimii keinona hakea muutosta syyttäjän päätökseen. Esitutkinnan rajoittaminen toimii tutkielmassa aihetta rajaavana ilmiönä. Valtakunnansyyttäjä voi devoluutio-oikeuden nojalla ottaa uudelleen ratkaistavaksi syyttäjän päätöksen esitutkinnan rajoittamiseksi. Muutosharkintakantelun avulla voidaan saattaa syyttäjän virheellinen päätös valvonnan alle ja vaatia esitutkinnan uudelleen aloittamista. Tutkielman empiirinen selvitys osoittaa, että yli kolmannes esitutkinnan rajoittamispäätöksistä tehdyistä kanteluista on vuosina 2020–2021 johtanut päätöksen kumoamiseen tai muuhun toimenpiteeseen, joten kantelulla on erityinen merkitys päätösten valvonnassa. Uudelleen aloitetun esitutkinnan jälkeen noin neljä viidesosaa rikosasioista kuitenkin päätetään saattamatta asiaa tuomioistuimen käsiteltäväksi. Kanteluinstituutiolla on tästä huolimatta keskeinen merkitys, sillä tutkimustulosten perusteella syyttäjien päätöksissä ilmenee myös selkeitä virheitä, joihin ylemmän syyttäjän on perusteltua puuttua.
-
(2021)Asianosaisten ja todistajien antamilla kertomuksilla on keskeinen merkitys oikeudenkäynnin kohteena olevan tapahtumainkulun selvittämisessä. Oikeuspsykologinen tutkimus on kuitenkin osoittanut, että henkilötodisteluun liittyy huomattava määrä epävarmuustekijöitä. Henkilötodistelun luotettavuuden parantamiseksi on ryhdytty rikosprosessia uudistaviin toimiin niin Suomessa kuin muuallakin, missä ratkaisuja on etsitty muun muassa teknologian tarjoamista mahdollisuuksista. Yhtenä teknologian sovellutuksena todistelussa on tarkasteltu videotallenteiden hyödyntämistä rikosprosessin eri vaiheissa. Tutkielmassa tarkastellaan esitutkintakuulusteluissa tehtyjen videotallenteiden hyödyntämistä todistelussa suhteuttaen sitä rikosprosessin tavoitteenasetteluun ja todistelun reunaehtoihin. Tarkoituksena on yhtäältä selvittää, tarjoaako nykyinen todistelun prosessioikeudellinen viitekehys parhaat edellytykset todistelulle luotettavuuden näkökulmasta ja onko kuulustelutallenteiden käyttöalan laajentaminen perusteltavissa todistajankertomusten luotettavuuden parantamisella. Kysymyksen tarkastelussa hyödynnetään oikeuspsykologista tutkimustietoa todistajankertomusten virhelähteistä. Lisäksi kuulustelutallenteiden soveltuvuutta todistelun prosessioikeudelliseen kehikkoon tarkastellaan oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin näkökulmasta selvittäen, mitä vaatimuksia kontradiktorisuus asettaa kuulustelutallenteiden käytölle ja miten tallenteiden käyttö on sovitettavissa niihin. Oikeuspsykologisen tarkastelun tuella kuulustelutallenteilla havaitaan tutkielmassa olevan potentiaalia luotettavamman todistelun saavuttamiseksi. Ajan kulumista voidaan oikeuspsykologisen tarkastelun perusteella pitää yhteisenä nimittäjänä useimmille virhelähteille, jolloin luotettavan todistelun tavoittelua tukee kuulemisen sijoittaminen mahdollisimman lähelle tapahtumia. Varmuusperiaatteeseen kytkettynä kuulustelutallenteiden käyttämisellä todistelussa on saavutettavissa hyötyjä, jotka voisivat myös parantaa prosessille asetettujen tavoitteiden saavuttamista ja taata tuomioistuimelle luotettavampaa todistusaineistoa. Lopputulemaa puoltaa myös tutkielmassa käsitelty esitutkintapöytäkirjojen nykyisellään ongelmallinen käyttöala, jossa kertomusten luotettavuutta pyritään parantamaan käyttämällä kirjallisia esitutkintapöytäkirjoja. Kuten todistelun teknisten apuvälineiden kohdalla usein käy ilmi, myös kuulustelutallenteiden havaitaan olevan ristiriidassa oikeudenkäynnin välittömyysperiaatteen kanssa. Periaatteen välinearvoisuuden sekä todistelun luotettavuuteen kytkeytyvän tarkoituksensa vuoksi periaatteen modifioinnin on kuitenkin havaittu olevan paitsi mahdollista, myös välttämätöntä. Tutkielmassa tarkastellaan toiseksi kuulustelutallenteiden suhdetta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin lukeutuvaan kontradiktorisuusperiaatteeseen, jota toteuttaa henkilötodistelussa erityisesti vastakuulusteluoikeus. Problematiikkaa tarkastellaan erityisesti EIT:n oikeuskäytännön valossa. Kuulustelutallenteiden käyttäminen erityisesti todistajan henkilökohtaisen kuulemisen korvaavana menettelynä kaventaa kontradiktorisuutta, jonka vuoksi vastakuulusteluoikeus tulisi kuulustelutallenteita hyödynnettäessä toteuttaa esitutkinnassa. Tarkastelussa tunnistetaan todistajien henkilökohtaisen kuulemisen olevan vahva pääsääntö, josta poikkeamisen on katsottu edellyttävän tuekseen hyväksyttävää syytä. Vaatimuksen voidaan katsoa asettavan kuulustelutallenteita koskevalle lainsäädännölle keskeisen reunaehdon. Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan vastakuulustelun esitutkinnassa toteuttamisen vaikutuksia syytetyn oikeusturvan, oikeudenkäyntiaineiston laadun ja esitutkinnan ja oikeudenkäynnin roolijaon kannalta. Tarkastelussa havaitaan, että oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimusten sijoittaminen esitutkintaan sisältää useita ongelmakohtia. Ongelmakohtien tunnistetaan rajoittavan kuulustelutallenteiden soveltamismahdollisuuksia oikeudenkäynnissä, mutta kuulustelutallenteille tunnistetaan näissä rajoissa myös mahdollisia käyttökohteita.
-
(2021)Vuodesta 2006 oikeudenkäymiskaaren 17:37 on velvoittanut tuomioistuimia laatimaan välituomion ennen mielentilatutkimusmääräystä ja ilmoittamaan tuomiossa, miksi tutkimus on tapauksessa perusteltu. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, kuinka tuomioistuimet ovat käyttäneet tutkimukseen määräämistä koskevaa harkintavaltaansa ja millaisia perusteluita tuomioistuimet ovat käyttäneet lähettäessään vastaajan tutkimukseen tai evätessään tutkimuspyynnön. Toisena tutkimuskysymyksenä tutkielma tarkastelee, kuinka syytetyn oikeusturva toteutuu mielentilatutkimusta määrättäessä ja mielentilatutkimuksen aikana. Työn lähteinä käytetään lainsäädäntöä, esitöitä, oikeuskirjallisuutta, tilastotietoja, muita viranomaisaineistoja sekä oikeuskäytäntöä. I-osan tutkimuksenasettelun ja tutkimuskysymysten jälkeen tutkielma käy II-osassa läpi mielentilatutkimusten historian, syyntakeisuuden arvioinnin, mielentilatutkimuslausunnon laatimisen, mielentilatutkimuksen toteuttamisen ja sen vaikutukset rikosprosessille ja syytetyn oikeusturvalle. III-osassa tutkielma arvioi syyntakeisuuskysymystä ja mielentilatutkimuksen tarpeen arviointia oikeusprosessin eri vaiheissa esitutkinnasta pääkäsittelyyn ja sen keskeyttämiseen mielentilatutkimuksen ajaksi, vaihtoehtoja mielentilatutkimukselle sekä mielentilatutkimuksen määräämistä koskevaa tilastotietoa ja tutkimuksia. Osa IV käsittelee mielentilatutkimusten määräämistä koskevan oikeustapausaineiston.
-
(2023)Tutkielman aiheena on rikosasioiden sovittelu (rikossovittelu) kohtuusperusteisen toimenpiteistä luopumisen perusteena. Rikoksen tekijän ja uhrin välillä saavutettu sovinto mainitaan oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain (1997/689, ROL) 1 luvun 8 §:n 1 momentin 1 kohdassa sekä rikoslain (1889/39, RL) 6 luvun 12 §:n 1 momentin 4 kohdassa. Toimenpiteistä luopuminen sovinnon perusteella muodostaa monihaaraisen instrumentin, joka mahdollistaa sovinnon huomioimisen useammassa rikosprosessin vaiheessa. Tutkielman tutkimuskysymykset ovat: 1.Miten sovintoon perustuvan kohtuusperusteisen toimenpiteistä luopumisen soveltamisen edellytyksiä tulisi arvioida ROL 1:8.1:n 1 kohdan sekä RL 6:12.1:n 4 kohdan nojalla? 2.Miten soveltamisedellytysten täyttyminen suhteutuu luopumissäännöksissä ilmaistuun harkintavaltaan yhdenvertaisen soveltamiskäytännön vaatimuksen näkökulmasta? 3.Miten syyttäjät ovat arvioineet kyseisiä soveltamisedellytyksiä, ja milloin rikossovittelu on syyttämiskäytännössä johtanut toimenpiteistä luopumiseen? Rakenteellisesti tutkielma jakaantuu tutkimuskysymysten perusteella kahteen osioon: lainopilliseen osioon sovintoon perustuvan toimenpiteistä luopumisen edellytyksistä voimassa olevan oikeuden valossa, sekä empiiriseen osioon sovintoon perustuvasta toimenpiteistä luopumisesta syyttäjien ratkaisutoiminnassa. Tutkielman aineisto koostuu 40 syyttämättäjättämispäätöksestä, jotka on tehty vuosien 2019–2022 aikana. Empiirisessä osiossa tutkielman aineiston tutkimusmenetelmänä on laadullinen analyysi syyttäjien soveltamiskäytännöstä tutkielman ensimmäisessä osiossa luodun teorian valossa. Tutkielman empiirisen osuuden laadullisen analyysin pääasiallisena tehtävänä on tuoda aineistosta esiin uutta tietoa sovintoon perustuvan kohtuusperusteisen syyttämättäjättämisen soveltamiskäytännöstä ja siitä, miten syyttäjät arvioivat sovinnon merkitystä yksittäistapauksissa. Tutkielmassa havaitaan, ettei sovinto toimenpiteistä luopumisen perusteena ole sidottu sovittelumenettelyssä saavutettavaan sovintoon. Myös pelkkä sovintoyritys voi tietyin edellytyksin olla kohtuusperusteisen toimenpiteistä luopumisen perusteena. Sovinnon merkityksen kannalta tärkein kriteeri on, että sovintoon on päädytty vapaaehtoisesti ilman painostusta tai uhkailua. Saavutetun sovinnon lisäksi sovittelun merkitykseen vaikuttaa sovittelun sisältö ja merkitys. Tutkielman aineiston perusteella syyttäjät ovat tulkinneet sovintoa ja sen merkitystä monipuolisesti, kuten säännösten esitöissä on tarkoitettu. Aineiston tapauksissa toimenpiteistä on luovuttu sekä sovittelutoimistojen järjestämien sovitteluiden että osapuolten kesken saavuttamien sovintojen perusteella. Yli puolissa aineiston päätöksistä sovittelun tarkoituksettomuutta perustellaan pelkän sovinnon perusteella, mutta lähes puolissa päätöksissä todetaan arviointiin vaikuttaneen myös muita tekijöitä. Pitkin tutkielmaa esitetään havaintoja kohtuusperusteen soveltamisedellytysten yhdenvertaisesta soveltamiskäytännöstä ja johtavana havaintona todetaankin, että suurin kysymys rikossovittelun merkityksen sekä alueellisen yhdenvertaisuuden kannalta on rikosten yhdenmukainen ohjautuminen sovitteluun.
-
(2021)Tutkielma käsittelee syyttäjän rikosasioissa esitettävää seuraamuskannanottoa erityisesti empiirisesti tarkasteltuna. Päätarkoituksena on selvittää, onko syyttäjällä velvollisuutta ottaa kantaa seuraamukseen sekä missä vaiheessa ja missä laajuudessa tämän tulisi tapahtua. Tutkielmassa tarkastellaan myös, millaisia vaikutuksia seuraamuskannanotolla on rangaistuksen mittaamiseen ja tuomion lopputulokseen sekä, mitä merkitystä seuraamuskannanotolla on rikosasian vastaajan oikeusturvan kannalta. Alussa esitellään seuraamuskannanoton taustalla vaikuttavaa lainsäädäntöä sekä oikeusperiaatteita ja lopuksi tarkastellaan seuraamuskannanottoa käytännössä. Tutkielmassa käytetään lainopillista ja empiiristä tutkimusmenetelmää. Empiirinen tutkimus on toteutettu kyselytutkimuksena syyttäjille ja tuomareille vuoden 2020 marras-joulukuun aikana. Kyselytutkimukseen vastasi 72 syyttäjää ja 85 tuomaria. Seuraamuskannanoton tulee olla syyttäjän objektiivinen käsitys seuraamuksesta. ROL 5:3.1:n 5 kohdan perusteella syyttäjän on haastehakemuksessa ilmoitettava rangaistus- ja menettämisvaatimus sekä muut vaatimukset ja lainkohdat, joihin ne perustuvat. Lainkohtaa onkin laajentavasti tulkittu niin, että syyttäjän tulee esittää seuraamuskannanotto jo haastehakemuksella. Kannanoton esittäminen on tärkeää muun muassa sen takia, että epäillyllä on mahdollisuus valmistautua käsittelyyn. Tutkielmassa käsitellään, minkälaisen kannanoton esittäminen on käytännössä riittävä epäillyn oikeusturvan takaamiseksi. Lopuksi tarkastellaan seuraamuskannanottoa kyselytutkimuksen tuottamien tulosten valossa. Huomiota kiinnitetään muun muassa seuraamuskannanottojen esiintymiseen ja tarkkuuteen, kannanottojen vaikutuksiin niin epäillyn oikeusturvan kuin rangaistuksen mittaamisen kannalta, sekä tuomion ja seuraamuskannanoton suhteeseen. Lisäksi selvitetään syyttäjien ja tuomareiden yleistä suhtautumista seuraamuskannanottoihin sekä kyselytutkimuksessa esiin nousseita mahdollisia kehitystarpeita ja -toiveita.
-
(2023)Prekluusio tarkoittaa oikeudenmenetystä, joka estää asianosaista vetoamasta uuteen oikeudenkäyntiaineistoon enää tietyn prosessivaiheen jälkeen. Rikosprosessissa prekluusiouhka on säädetty vain käsittelyyn korkeimmassa oikeudessa. Perinteisesti suomalaisessa oikeustieteessä on suhtauduttu torjuvasti ajatukseen prekluusiouhan säätämisestä myös alempiin oikeusasteisiin. Tyypillisesti prekluusion on katsottu olevan kollisiossa keskeisimpien rikosprosessiperiaatteiden – erityisesti syyttömyysolettaman – kanssa. Etenkin viimevuosien aikana keskustelu prekluusiouhan laajentamisen tarpeellisuudesta on kuitenkin vilkastunut, kun on pyritty ratkomaan rikosprosessin ongelmia. Tutkielma on metodologisesti yhdistelmä oikeusdogmatiikkaa ja de lege ferenda -tutkimusta. Kysymystä prekluusiosta rikosprosessissa lähestytään oikeusdogmaattisesti hahmottelemalla normikehystä, jonka puitteisiin prekluusiota sovitetaan. Tutkielmassa prekluusiota tarkastellaan ensin suhteessa syyttömyysolettamaan ja sen lähiperiaatteisiin. Tämän jälkeen tutkielmassa siirrytään arvioimaan mahdollisen prekluusion suhdetta tuomitsemiskynnykseen ja vastaajalle asetettaviin velvollisuuksiin. Lopuksi tutkielmassa esitetään prekluusiosääntelyä koskevia de lege ferenda -suosituksia. Argumentoinnissa tukeudutaan rikosprosessioikeudellisen kirjallisuuden ohella soveltuvin osin siviiliprosessioikeudelliseen ja Euroopan ihmisoikeussopimusta käsittelevään kirjallisuuteen. Aineisto koostuu pääasiassa suomalaisesta oikeuskirjallisuudesta, lainvalmisteluaineistosta, oikeusministeriön hankeaineistoista sekä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ja korkeimman oikeuden ratkaisuista. Tutkielman johtopäätöksenä todetaan, että Euroopan ihmisoikeussopimuksesta tai Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännöstä ei ole johdettavissa ehdotonta estettä prekluusiouhan säätämiselle rikosprosessiin. Aineellisen totuuden tavoite ja vastaajan prosessuaaliset oikeudet kuitenkin rajoittavat prekluusiouhan sovellettavuutta rikosprosessissa. Vastaajan kannalta keskeinen rajoitus liittyy prekluusion soveltumiseen eri oikeusasteisiin. Prekluusiouhan kohdistaminen vastaajaan edellyttää tuomitsemiskynnyksen ylittymistä, jotta vastaajalle voidaan katsoa syntyvän ainakin jonkinlainen velvollisuus toimia asiassaan tai hyväksyä passiivisuutensa mahdolliset seuraukset. Näin ollen tutkielmassa päädytään siihen, että prekluusio voi tulla kyseeseen aikaisintaan hovioikeusvaiheessa.
-
(2023)Tuomarin rooli rikosasian ratkaisuharkinnassa on oikeusvarmuuden ja oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin toteuttamisen kannalta hyvin keskeinen. Siksi onkin yllättävää, ettei tuomarin päätöksentekoon vaikuttavia virhelähteitä ole kotimaisessa oikeustieteellisessä tutkimuksessa laajemmin tutkittu. Oikeuspsykologinen tutkimus on tähän saakka keskittynyt suurilta osin todistajanpsykologiseen tutkimukseen. Tutkielman tarkoituksena on yhtäältä valottaa tarkemmin tuomarin ratkaisuharkinnassa realisoituvia kognitiiviseen toimintaan liittyviä virhelähteitä eli niin sanottuja kognitiivisia vinoumia, jotka ovat osa kaikkea inhimillistä harkintaa ja päätöksentekoa. Tällaisia kognitiivisia vinoumia ovat muun muassa vahvistusvinouma (eng. confirmation bias), jälkiviisausvinouma (eng. hindsight bias) ja edustavuusvinouma (eng. representativness bias). Lisäksi käsitellään näistä vinoumista aiheutuvia riskejä oikeusvarmuudelle sekä oikeudenmukaiselle oikeudenkäynnille ja ratkaisulle rikosasioissa. Lopuksi hahmotellaan keinoja kontrolloida ja ehkäistä vinoumien vaikutusta aihepiiriä koskevan empiirisen tutkimuksen avulla. Tuomarin ammatissa intuitiivinen päätöksentekokyky ei psykologisen tutkimustiedon perusteella kehity luotettavammaksi kokemuksen myötä. Tyypillisesti kuitenkin itsevarmuus johtopäätösten oikeellisuudesta ja laadusta kasvaa kokemuksen karttuessa. Tämä on huolestuttava havainto, kun huomioidaan intuitiivisten johtopäätösten väistämättömyys myös tuomarin todistus- ja ratkaisuharkinnassa. Intuitiivisiin päätöksiin liittyy merkittävästi suurempi todennäköisyys kognitiivisten vinoumien esiintymiselle, ja ratkaisuharkinta voi siis ajautua perusteetta väärään suuntaan todelliseen tapahtumienkulkuun verrattuna. Kognitiivisten vinoumat ovat joka tapauksessa luonnollinen osa ihmisen kognitiivista toimintaa ja erityyppiset heuristiset päättelysäännöt yksinkertaistavat ja helpottavat päätöksentekoa. Haasteita voi kuitenkin syntyä, jos intuitioon ja heuristisiin päättelysääntöihin nojataan tilanteissa, joissa näin ei tulisi toimia. Tuomioistuimessa päätöksenteon tulisi pääasiassa noudattaa analyyttista, systemaattista ja harkitsevaa päättelyä, mutta todellisuudessa tämä ei toteudu intuitiivisten päätelmien kohdalla. Tämän vuoksi tutkielmassa hahmotellaan keinoja, joilla kyettäisiin kehittämään tuomarin harkintaprosessia sekä päätöksentekoympäristöä. Näillä keinoilla myös ratkaisuharkinnan virhelähteitä eli kognitiivisten vinoumien vaikutusta olisi mahdollista kontrolloida ja ehkäistä paremmin. Tällainen kehitys edellyttää kuitenkin ensi alkuun tuomareiden kykyä intuitiivisen päätöksenteon tunnistamiseen sekä valmiutta tiedostaa ja havaita virhelähteitä omassa ratkaisutoiminnassaan.
Now showing items 1-7 of 7