Browsing by Subject "samastaminen"

Oikeushenkilön rangaistusvastuu on otettu käyttöön Suomessa jo vuonna 1995 ja nykyään sitä sovelletaan yli sataan rikosnimikkeeseen. Rangaistusmuodon seuraamukseksi asetettua yhteisösakkoa kuitenkin tuomitaan kansallisesti vain hyvin harvoin. Lain esitöissä sanottu oikeushenkilön rangaistusvastuun soveltamisen varovaisuuteen liittyvä tavoite on siis lainkäytössä toteutunut. Asenneilmapiirin muutos ja oikeustieteellisen tutkimuksen kehittyminen viime vuosina ovat kuitenkin yhtäältä kyseenalaistaneet liiallisen varovaisuuden yhteisösakkoon tuomitsemisessa ja toisaalta asettaneet syyttäjälle yksityiskohtaisempia vaatimuksia oikeushenkilön rangaistusvastuun edellytysten menestyksekkääseen osoittamiseen. Oikeushenkilö voidaan tuomita rangaistukseen organisaatiohuolimattomuuden perusteella silloin, kun yhteisön toiminnassa ei olla noudatettu vaadittavaa huolellisuutta ja varovaisuutta rikoksen ehkäisemiseksi (RL 9:2.1). Organisaatio voidaan tuomita yhteisösakkoon myös toisen vastuuperusteen, samastamisvastuun nojalla. Tällöin yhteisön johtoon kuuluva tai tosiasiallista päätösvaltaa käyttävä henkilö on itse ollut osallisena rikokseen tai sallinut rikoksen tekemisen. Lisäksi oikeushenkilö voidaan tuomita rangaistukseen, kun rikoksentekijää ei saada selville tai muusta syystä tuomita rangaistukseen (anonyymi syyllisyys RL 9:2.2). Molempien vastuuperusteiden, organisaatiohuolimattomuuden ja samastamisvastuun tulkinnan kohdalla voidaan havaita lainkäytössä epäselvyyksiä ja epäyhtenäisyyttä. Oikeushenkilön rangaistusvastuun teoreettinen vakiintumattomuus ja ennakkopäätösten puute ovat tehneet haastavaksi tuomioistuimen, sekä esitutkintaviranomaisten työn yhteisösakkovaatimusten edellytysten ja tuomitsematta jättämisen arvioinnin osalta. Tutkielmassa tutkittiin kaikki 97 hovioikeuksilta löytyvää ratkaisua vuosilta 2015-2020, missä yhteisösakkoa on vaadittu. Tutkielmassa on eritelty empiiristä tutkimusmenetelmää käyttäen hovioikeudessa vaadittujen yhteisösakkojen vastuuperusteet ja analysoitu havaintojen perusteella vastuuperusteisiin liittyviä ongelmakohtia ja sitä, missä tilassa tällä hetkellä tuomitsemiskäytäntö yhteisösakkojen osalta kansallisesti on. Tutkielman keskiössä on organisaatiohuolimattomuuden teoreettinen tarkastelu ja tuoreiden oikeustieteellisten tutkimustulosten peilaaminen viimeaikaiseen oikeuskäytäntöön. Oikeuskäytännön tutkimisesta tehtyjä havaintoja on sisällytetty organisaatiohuolimattomuutta käsitteleviin teoreettisiin jaksoihin tarkastelun konkretisoimiseksi. Organisaatiohuolimattomuutta on tarkasteltu objektiivisesta huolellisuusvelvollisuudesta lähtöisin ja havainnollistettu sitä, millaisiksi rikosoikeuden yleiset opit ja käsitteet muodostuvat oikeushenkilön rangaistusvastuun kontekstissa. Yhteisön huolellisuus- ja varovaisuusvelvoitetta on havainnollistettu erityisesti työturvallisuusratkaisujen avulla. Yhteisösakkoa vaaditaan ja tuomitaan kiistämättä eniten työturvallisuusrikoksissa. Toiseksi eniten yhteisösakkoa vaaditaan ja tuomitaan ympäristörikoksissa ja vain todella harvoin yhteisösakkoa vaaditaan muissa kuin edellä mainituissa rikoslajeissa. Tutkielmassa selvitetään, miten vastuuperusteet jakautuvat näissä rikoslajeissa, miksi tuomitseminen organisaatiohuolimattomuuteen perustuen ilmenee usein juuri työturvallisuusrikoksissa ja miksi esimerkiksi muissa rikoslajeissa vastuuperusteeksi on usein valikoitunut samastamisvastuu. Selittävänä tekijänä voidaan nähdä vaaditun huolellisuus- ja varovaisuusvelvoitteen yksityiskohtaisuus työturvallisuusasioissa. Huolellisuus- ja varovaisuusvelvoitteen yksityiskohtaisuuden johdosta syyttäjän on helpompi osoittaa rikottu huolellisuusvelvollisuus ja hypoteettinen tapahtumankulku. Yksityiskohtainen ja laaja huolellisuusvelvollisuus työturvallisuusasioissa myös asettaa kielletyn riskinoton rajan alemmaksi verrattuna sellaisiin rikoslajeihin, joissa huolellisuusvelvoite on puolestaan määritelty yleisluontoisemmin tai kapeammin. Kielletyn riskinoton rajan madaltuessa yhteisövastuun edellytykset työturvallisuusasioissa konkretisoituvat herkemmin. Yhteisösakkovaatimuksen hylkäämistä ja tuomitsematta jättämistä tarkastellaan tutkielman loppuosassa erityisesti yhteisösakkotuomioissa harvemmin esiintyvien rikoslajien osalta. Se, että yhteisösakkoa vaaditaan harvoin, johtuu tutkielmassa esitetyn mukaan esitutkinnan laatuongelmista ja oikeushenkilön rangaistusvastuun edellytysten vaikeasta tulkittavuudesta sekä niiden osoittamisen haastavuudesta. Muissa rikoslajeissa kuin työ- ja ympäristörikoksissa yhteisösakon tuomitsematta jättäminen puolestaan kiteytyy tuomitsemisen korkeaan ja tuomitsematta jättämisperusteiden matalaan soveltamiskynnykseen. Erityisesti kahden rangaistuksen tosiasiallinen kohdentuminen yksilöön estää suurimmassa osassa tuomitsematta jättämistapauksia yhteisösakon tuomitsemisen (RL 9:4.2 § 3-kohta).

Tutkielmassa käsitellään vastuun samastukseksi kutsuttua osakeyhtiölaissa (OYL) sääntelemätöntä poikkeusta osakkeenomistajien rajoitetusta vastuusta. Samastus on ilmiönä tunnistettu ja pitkälti hyväksytty oikeuskäytännössä ja -kirjallisuudessa. Kiintopisteeseen otetaan yleisen tietosuoja-asetuksen (TSA) mukaisten vahingonkorvausten sekä hallinnollisten sanktioiden kohdentaminen ja samastus niiden jokseenkin erityisen luonteen takia. Aihe on monien yhtiöiden kannalta merkittävä, koska edellä mainitut TSA:n mukaiset seuraamukset voivat nousta rahalliselta arvoltaan hyvinkin korkeiksi ja vaikuttaa kohtalokkaasti etenkin pienten ja keskisuurten yritysten toimintaan. Maksuvaikeuksiin joutuvan yhtiön osakkeenomistajia voi kiinnostaa, voivatko he joutua vastuuseen yhtiön velvoitteista maksukyvyttömyyden uhatessa. Intuitiivinen vastaus on, että osakkeenomistajat eivät ole henkilökohtaisessa vastuussa yhtiön veloista edes konkurssissa, mutta tutkielmassa huomataan, että tähän pääsääntöön on varsin yllättävä ja jokseenkin epäselvä poikkeus TSA:ssa. Havaitusta poikkeuksesta ei kuitenkaan ole vielä sitovaa alaspesifiä oikeuskäytäntöä kansallisella eikä unionin tasolla. Ennen tietosuojavastuiden erityispiirteisiin tutustumista tutkielmassa syvennytään vastuun samastukseen yhtiöoikeudessa. Samastus on tietoisesti osakeyhtiölain muutostarpeita tutkittaessa jätetty kehittymään oikeuskäytännön varaan. Tätä kotimaista oikeuskäytäntöä sekä sitä tulkitsevaa kirjallisuutta hyödyntäen samastukselle pyritään tässä tutkielmassa luomaan mahdollisimman yleisesti pätevät edellytykset, joiden täyttyessä osakkeenomistajien rajoitetusta vastuusta voidaan poikkeuksellisissa tilanteissa poiketa. TSA:n mukaisten vahingonkorvausten ja sanktioiden osalta perehdytään siihen, mille taholle ne asetuksen mukaan kohdennetaan ja vaikuttaako se osakkeenomistajien vastuuasemaan. Itse asetus on vastuiden kohdentamisen suhteen melko selkeäsanainen, mutta sen johdanto-osassa oleva viittaus SEUT 101 ja 102 artikloihin sekoittaa pakkaa. Niitä koskevan EUT:n oikeuskäytännön mukaan vastuut kilpailuoikeudellisista rikkomuksista voidaan kohdentaa taloudellisille yksiköille, jotka voivat koostua useista oikeushenkilöistä. Tämän perusteella Euroopan tietosuojaneuvosto on ohjeistuksessaan linjannut, että myös emoyhtiö voidaan asettaa vastuuseen tytäryhtiönsä hallinnollisten sanktioiden maksamisesta. Lopuksi otetaan kantaa siihen, miten tämä soft law -luonteinen linjaus vaikuttaa osakkeenomistajien vastuuseen TSA:n mukaisista seuraamuksista. Asiantila ei ole täysin selvä, koska EUT ei ole vielä ottanut siihen kantaa, eikä kansallistakaan käytäntöä juurikaan ole. Lisäksi, jos ohjeistusta on tulkittava niin, että emoyhtiö voidaan asettaa vastuuseen vain hallinnollisista sanktioista, niitä kohdellaan eri tavalla kuin vahingonkorvauksia. Tämä asettaa haavoittuvassa asemassa olevat vahingonkorvausvelkojat epäedulliseen asemaan. Konsernien näkökulmasta vastuun rajoittumien vain yksittäiseen yhtiöön on osakkeenomistajan oikeusturvan kannalta hyvä asia, mutta asetuksen soveltamisen epäjohdonmukaisuuden takia jää nähtäväksi, miten oikeuskäytännössä eri seuraamuksia lopulta tullaan kohtelemaan.