Browsing by Subject "syyllisyysperiaate"

Suomessa syyntakeisuus jakautuu kolmeen asteeseen: syyntakeisuuteen, syyntakeettomuuteen ja niiden väliin jäävään alentuneeseen syyntakeisuuteen. Rikoslaissa säädetään tilanteista, joissa rikoksen tehnyt henkilö voidaan katsoa syyntakeettomaksi tai alentuneesti syyntakeiseksi. Syyntakeisuusarviointi tapahtuu psykologis-normatiivisen kriteerin avulla, jolloin lähtökohtana on tietty lääketieteellinen tosiseikka arvioinnin kohteena olevan henkilön mahdollisessa psyykkisessä poikkeavuustilassa. Lääketieteellisen tosiseikan lisäksi toisena arvioitavaksi tulee se, miten tuo psyykkinen poikkeavuustila on vaikuttanut henkilön ymmärryskykyyn tai kykyyn säädellä käyttäytymistään. Syyntakeisuus arvioidaan useimmiten mielentilatutkimuksessa, mutta päätöksen syyntakeisuuden asteesta tekee lopulta tuomioistuin. Syyntakeeton henkilö vapautuu rangaistusvastuusta ja alentuneesti syyntakeisen henkilön rangaistus mitataan pääsääntöisesti lievennetyn rangaistusasteikon mukaisesti. Henkilö katsotaan alentuneesti syyntakeiseksi, jos hänen kykynsä ymmärtää tekonsa tosiasiallinen luonne tai oikeudenvastaisuus taikka säädellä käyttäytymistään on mielisairauden, vajaamielisyyden taikka mielenterveyden tai tajunnan häiriön vuoksi tekohetkellä merkittävästi alentunut. Rikoslain esitöissä alentuneen syyntakeisuuden edellyttämän merkittävän alentumisen on katsottu olevan kriminaalipoliittisilla perusteilla ratkeava kysymys. Kriminaalipoliittisia perusteita ovat ainakin syyllisyysperiaate sekä erilaiset rangaistuksella nähtävät tavoitteet ja merkitykset. Oikeuskirjallisuudessa on kiinnitetty huomiota siihen, että syyntakeisuuden ja alentuneen syyntakeisuuden väliltä on vaikea löytää lääketieteellisiä perusteita, joilla erottelu näiden ryhmien välillä tehdään. Tällä tutkielmalla pyritään selvittämään, millä perusteilla korkein oikeus tekee eron alentuneen syyntakeisuuden ja syyntakeisuuden välillä. Lisäksi pyritään selvittämään, onko näissä erotteluperusteissa tapahtunut muutoksia tutkittavan ajanjakson aikana. Tutkielmassa keskitytään käsittelemään korkeimman oikeuden oikeuskäytäntöä, jossa se on tehnyt rajanvetoa alentuneen syyntakeisuuden ja syyntakeisuuden välillä sekä linjannut syyntakeisuuden yleisempiä arviointiperusteita. Tutkielman johtopäätöksenä on, että korkein oikeus on rajanvetoa alentuneen syyntakeisuuden ja syyntakeisuuden välillä tehdessään kiinnittänyt huomiota ainakin tekijän osoittamaan harkintaan ja johdonmukaisuuteen sekä ennen tekoa että teon aikana. Korkein oikeus on antanut vaihtelevasti painoarvoa tekijän sairaalahoidolle ennen tekoa ja teon jälkeen. Ennakkoratkaisujen perusteella vaikuttaa siltä, että myös se, millaiseen rangaistukseen tekijä on haluttu tuomita, on vaikuttanut korkeimman oikeuden syyntakeisuusarvioinnissa. Kaiken kaikkiaan ennakkoratkaisuista ei ole löydettävissä mitään yleisiä tarkempia arviointiperusteita, vaan korkein oikeus on painottanut ratkaisuissa vaihtelevasti eri asioita. Erotteluperusteissa tapahtuneiden muutosten osalta tutkielman johtopäätöksenä on, että selvä muutos, joka ennakkoratkaisuista voidaan havaita, on muuttunut suhtautuminen persoonallisuushäiriöihin ja erityisesti epäsosiaaliseen persoonallisuushäiriöön eli psykopatiaan. Kun aiemmin psykopatia johti usein alentuneeseen syyntakeisuuteen, johtaa se nykyään pikemminkin syyntakeisuuteen. Lisäksi yleisempänä muutoksena on ennakkoratkaisuista havaittu se seikka, että alentuneen syyntakeisuuden rajaa on tiukennettu ja paikoin se on nostettu jopa lähelle syyntakeettomuuden rajaa.