Browsing by Subject "syyntakeisuus"

Suomessa syyntakeisuus jakautuu kolmeen asteeseen: syyntakeisuuteen, syyntakeettomuuteen ja niiden väliin jäävään alentuneeseen syyntakeisuuteen. Rikoslaissa säädetään tilanteista, joissa rikoksen tehnyt henkilö voidaan katsoa syyntakeettomaksi tai alentuneesti syyntakeiseksi. Syyntakeisuusarviointi tapahtuu psykologis-normatiivisen kriteerin avulla, jolloin lähtökohtana on tietty lääketieteellinen tosiseikka arvioinnin kohteena olevan henkilön mahdollisessa psyykkisessä poikkeavuustilassa. Lääketieteellisen tosiseikan lisäksi toisena arvioitavaksi tulee se, miten tuo psyykkinen poikkeavuustila on vaikuttanut henkilön ymmärryskykyyn tai kykyyn säädellä käyttäytymistään. Syyntakeisuus arvioidaan useimmiten mielentilatutkimuksessa, mutta päätöksen syyntakeisuuden asteesta tekee lopulta tuomioistuin. Syyntakeeton henkilö vapautuu rangaistusvastuusta ja alentuneesti syyntakeisen henkilön rangaistus mitataan pääsääntöisesti lievennetyn rangaistusasteikon mukaisesti. Henkilö katsotaan alentuneesti syyntakeiseksi, jos hänen kykynsä ymmärtää tekonsa tosiasiallinen luonne tai oikeudenvastaisuus taikka säädellä käyttäytymistään on mielisairauden, vajaamielisyyden taikka mielenterveyden tai tajunnan häiriön vuoksi tekohetkellä merkittävästi alentunut. Rikoslain esitöissä alentuneen syyntakeisuuden edellyttämän merkittävän alentumisen on katsottu olevan kriminaalipoliittisilla perusteilla ratkeava kysymys. Kriminaalipoliittisia perusteita ovat ainakin syyllisyysperiaate sekä erilaiset rangaistuksella nähtävät tavoitteet ja merkitykset. Oikeuskirjallisuudessa on kiinnitetty huomiota siihen, että syyntakeisuuden ja alentuneen syyntakeisuuden väliltä on vaikea löytää lääketieteellisiä perusteita, joilla erottelu näiden ryhmien välillä tehdään. Tällä tutkielmalla pyritään selvittämään, millä perusteilla korkein oikeus tekee eron alentuneen syyntakeisuuden ja syyntakeisuuden välillä. Lisäksi pyritään selvittämään, onko näissä erotteluperusteissa tapahtunut muutoksia tutkittavan ajanjakson aikana. Tutkielmassa keskitytään käsittelemään korkeimman oikeuden oikeuskäytäntöä, jossa se on tehnyt rajanvetoa alentuneen syyntakeisuuden ja syyntakeisuuden välillä sekä linjannut syyntakeisuuden yleisempiä arviointiperusteita. Tutkielman johtopäätöksenä on, että korkein oikeus on rajanvetoa alentuneen syyntakeisuuden ja syyntakeisuuden välillä tehdessään kiinnittänyt huomiota ainakin tekijän osoittamaan harkintaan ja johdonmukaisuuteen sekä ennen tekoa että teon aikana. Korkein oikeus on antanut vaihtelevasti painoarvoa tekijän sairaalahoidolle ennen tekoa ja teon jälkeen. Ennakkoratkaisujen perusteella vaikuttaa siltä, että myös se, millaiseen rangaistukseen tekijä on haluttu tuomita, on vaikuttanut korkeimman oikeuden syyntakeisuusarvioinnissa. Kaiken kaikkiaan ennakkoratkaisuista ei ole löydettävissä mitään yleisiä tarkempia arviointiperusteita, vaan korkein oikeus on painottanut ratkaisuissa vaihtelevasti eri asioita. Erotteluperusteissa tapahtuneiden muutosten osalta tutkielman johtopäätöksenä on, että selvä muutos, joka ennakkoratkaisuista voidaan havaita, on muuttunut suhtautuminen persoonallisuushäiriöihin ja erityisesti epäsosiaaliseen persoonallisuushäiriöön eli psykopatiaan. Kun aiemmin psykopatia johti usein alentuneeseen syyntakeisuuteen, johtaa se nykyään pikemminkin syyntakeisuuteen. Lisäksi yleisempänä muutoksena on ennakkoratkaisuista havaittu se seikka, että alentuneen syyntakeisuuden rajaa on tiukennettu ja paikoin se on nostettu jopa lähelle syyntakeettomuuden rajaa.

Tutkielman tarkoituksena on pyrkiä selvittämään, millaisia seikkoja oikeustieteellisessä syyntakeisuusarvioinnissa tulisi ottaa nykyisenkaltaisessa mallissa huomioon. Vastuun erilaisia piirteitä pyritään tutkielmassa myös hahmottamaan psykopatian käsitteen avulla siten, että arvioidaan myös psykopaattien rikosoikeudellista vastuuta. Lisäksi tutkielman tarkoituksena on selvittää oikeustieteen ja oikeuspsykiatrian suhdetta niin käytännössä kuin nykyisen lainsäädännön valossa. Näkökulma tutkielmassa on ensisijaisesti voimassa olevasta oikeudesta lähtevä eli menetelmänä lainopillinen. Syyntakeisuusarviointeja koskevissa aiemmissa empiirisissä tutkimuksissa on noussut esiin huoli etenkin alentuneen syyntakeisuuden soveltamisalan kaventumisesta mielentilatutkimuksissa. Erityisesti suhtautuminen on muuttunut erilaisten persoonallisuushäiriöiden osalta. Arvioinnissa tapahtuneen muutoksen ongelmana on, että syyntakeisuuden alaa on laajennettu lääkäreiden päätöksellä ja ilman julkista tai oikeustieteellistä keskustelua. Lähtökohtana tulisikin pitää, että syyntakeisuusarvioinnin sisällön tulisi olla oikeustieteessä määritelty, eikä oikeustieteen tulisi automaattisesti omaksua esimerkiksi psykiatrisia kriteerejä. Tarkoituksena on välttää syyntakeisuusarvioinnin linjamuutokset ilman rikosoikeustieteen ja yksilön oikeuksien huomioimista. Syyntakeisuusarvioinnin on täytettävä syyllisyysperiaatteen ja oikeudenmukaisuuden vaatimukset, joista poikkeaminen yksilön vahingoksi tulisi avoimesti perustella. Lisäksi arvioinnin tulisi vastata rikosoikeudellisia rankaisemisen tavoitteita, eli olla yhtenevä vallitsevan rangaistusteorian kanssa. Toisaalta ihmisarvon kunnioittaminen edellyttää, että syyntakeisuuden alaa ei kavenneta liian suppeaksi, vaan huomioidaan myös yksilöt sairaudesta tai häiriöstä huolimatta toimijoina. Nämä seikat kuitenkin rajoittavat mahdollisuutta perustella rankaisemista preventiivisin syin. Lisäksi tämän tutkielman valossa Suomessa rangaistusteoriana vallitsevat välillinen yleispreventio sekä syyntakeisuusarvioinnissa keskeinen sovitusteoria edellyttävät, että syyntakeisuuden kynnysehtona on moraalinen toimijuus ja sitä kautta moraalinen vastuu. Koska välillisessä yleispreventiossa rangaistus on moite, ja tämä edellyttää myös rikosoikeuden säännöksiltä moraalista sisältöä, on myös johdonmukaista, että moraalinen toimijuuden merkitys rikosoikeudelle nähdään laajana. Moraalisen vastuun käsityksen tulisikin sisältää sekä kyky ymmärtää moraalisten toimintaperusteiden olemassaolo että kyky motivoitua moraaliperusteiden mukaiseen toimintaan. Rikosoikeudellinen vastuu siis edellyttää tässäkin mielessä normatiivista kyvykkyyttä. Koska rikosoikeudellisen vastuun katsotaan Suomessa edellyttävän syvää moraalista ymmärrystä, on myös psykopaatit kliinisesti havaittujen puutteidensa perusteella katsottava ainakin alentuneesti syyntakeisiksi. Toisaalta heidän haastavuutensa rikosoikeudelle auttaa myös rajaamaan, mitä syyntakeisuusarvioinnissa ei tule huomioida. Syyllisyysperiaatteeseen tukeutuvasta syyntakeisuusarvioinnista voidaan erottaa yhteisön etuja korostava vaarallisuusarviointi, jonka kautta voidaan täyttää myös välillisen yleisprevention tehokkuuden edellyttämät preventiiviset tarpeet. Syyntakeisuusarviointiin oikeudenmukaisuuden ja syyllisyysperiaatteen valossa ei tällöin kuulu myöskään henkilön persoonan arviointi. Kielletyn teon tekijän vaarallisuutta mahdollisesti osoittavat piirteet tulisikin arvioida osana yhteisön suojaamiseksi tarkoitettua vaarallisuusarviointia. Toisaalta vastausta siihen, mihin ymmärrys- ja sääntelykyvyn rajat asetetaan ei tämän tutkielman perusteella voida antaa, vaan ohjenuorat pysyvät hyvin arvioinnin sisältöä rajaavalla tasolla. Konkreettinen rajojen määrittäminen onkin näiden rajoitteiden mukainen ja perusteltu kriminaalipoliittinen arviointi. Korkeimman oikeuden oikeuskäytäntö on myös ollut syyntakeisuuden rajojen osalta suppeaa ja se on keskittynyt hyvin poikkeuksellisiin tapauksiin. Oikeustieteen linjan ja perusteluiden selkiyttämisen kannalta myös uusi oikeuskäytäntö olisi tervetullutta.