Browsing by Subject "syyntakeisuus"
Now showing items 1-3 of 3
-
(2022)Rikoslain 6 luvun 3 §:n 1 momentin mukaan rangaistusta määrättäessä on otettava huomioon kaikki lain mukaan rangaistuksen määrään ja lajiin vaikuttavat perusteet sekä rangaistuskäytännön yhtenäisyys. Tässä tutkielmassa käsitellään sitä, miten rikoksentekijän älyllisen kehitysvammaisuuden on mahdollista vaikuttaa tekijälle tuomittavaan rangaistukseen. Tutkielmassa kartoitetaan lainopin menetelmin sitä, mitkä rikoslain 6 luvun rangaistuksen määräämistä koskevat säännökset voisivat olla merkityksellisiä määrättäessä rangaistusta älyllisesti kehitysvammaiselle rikoksentekijälle. Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan syyntakeisuutta koskevia teemoja, sillä kehitysvammaisuus on tietyin edellytyksin yksi niistä perusteista, joiden nojalla tekijän voidaan katsoa olleen rikollisen teon tehdessään syyntakeeton tai alentuneesti syyntakeinen (rikoslain 3 luvun 4 §:n 2 ja 3 mom.). Tutkielmassa tarkastellaan myös empiirisellä tutkimusotteella hovioikeuksista kerättyä tutkimusaineistoa sen selvittämiseksi, miten älyllisesti kehitysvammaisten rikoksentekijöiden rangaistuksia koskevia tapauksia on kotimaisessa oikeuskäytännössä ratkaistu. Oikeuskäytännön osalta tarkastelun keskiössä on se, mitä rikoslain säännöksiä tuomioistuimet ovat soveltaneet määrätessään rangaistusta kehitysvammaiselle tekijälle ja millaisiin perusteluihin ne ovat ratkaisuissaan tukeutuneet. Lisäksi kartoitetaan muun muassa sitä, onko ratkaisuissa otettu kantaa tekijän syyntakeisuuteen ja onko tekijän kehitysvammaisuus lopulta vaikuttanut asiassa tuomittuun rangaistukseen. Lainopillinen tarkastelu ja analysoitu oikeuskäytäntö osoittivat, että kehitysvammaisia rikoksentekijöitä koskeva rangaistusharkinta ja sovellettavien säännösten valinta kietoutuvat korostuneesti juuri käsiteltävän yksittäistapauksen tosiseikaston ympärille, mistä syystä selkeää tulkintasuositusta tällaisiin tapauksiin ei ole mahdollista esittää. Suurimmassa osassa tutkimusaineiston ratkaisuista oli kuitenkin tunnistettu se seikka, että tekijän kehitysvammaisuuden vaikutusta asiassa annettavaan ratkaisuun on syytä vähintäänkin arvioida, minkä ohella kehitysvammaisuuden voitiin havaita olevan oikeuskäytännössä useimmiten lievempää rangaistusta puoltava tekijä. Syyntakeisuusarvioiden esiintyminen vaikuttaisi kuitenkin aineiston perusteella jokseenkin sattumanvaraiselta, mikä saattaa muodostaa ongelman kehitysvammaisten tekijöiden yhdenvertaisuuden kannalta, sillä tuomioistuimen syyntakeisuutta koskeva ratkaisu voi vaikuttaa tuomittavaan rangaistukseen merkittävästikin.
-
(2023)Tutkielman tarkoituksena on pyrkiä selvittämään, millaisia seikkoja oikeustieteellisessä syyntakeisuusarvioinnissa tulisi ottaa nykyisenkaltaisessa mallissa huomioon. Vastuun erilaisia piirteitä pyritään tutkielmassa myös hahmottamaan psykopatian käsitteen avulla siten, että arvioidaan myös psykopaattien rikosoikeudellista vastuuta. Lisäksi tutkielman tarkoituksena on selvittää oikeustieteen ja oikeuspsykiatrian suhdetta niin käytännössä kuin nykyisen lainsäädännön valossa. Näkökulma tutkielmassa on ensisijaisesti voimassa olevasta oikeudesta lähtevä eli menetelmänä lainopillinen. Syyntakeisuusarviointeja koskevissa aiemmissa empiirisissä tutkimuksissa on noussut esiin huoli etenkin alentuneen syyntakeisuuden soveltamisalan kaventumisesta mielentilatutkimuksissa. Erityisesti suhtautuminen on muuttunut erilaisten persoonallisuushäiriöiden osalta. Arvioinnissa tapahtuneen muutoksen ongelmana on, että syyntakeisuuden alaa on laajennettu lääkäreiden päätöksellä ja ilman julkista tai oikeustieteellistä keskustelua. Lähtökohtana tulisikin pitää, että syyntakeisuusarvioinnin sisällön tulisi olla oikeustieteessä määritelty, eikä oikeustieteen tulisi automaattisesti omaksua esimerkiksi psykiatrisia kriteerejä. Tarkoituksena on välttää syyntakeisuusarvioinnin linjamuutokset ilman rikosoikeustieteen ja yksilön oikeuksien huomioimista. Syyntakeisuusarvioinnin on täytettävä syyllisyysperiaatteen ja oikeudenmukaisuuden vaatimukset, joista poikkeaminen yksilön vahingoksi tulisi avoimesti perustella. Lisäksi arvioinnin tulisi vastata rikosoikeudellisia rankaisemisen tavoitteita, eli olla yhtenevä vallitsevan rangaistusteorian kanssa. Toisaalta ihmisarvon kunnioittaminen edellyttää, että syyntakeisuuden alaa ei kavenneta liian suppeaksi, vaan huomioidaan myös yksilöt sairaudesta tai häiriöstä huolimatta toimijoina. Nämä seikat kuitenkin rajoittavat mahdollisuutta perustella rankaisemista preventiivisin syin. Lisäksi tämän tutkielman valossa Suomessa rangaistusteoriana vallitsevat välillinen yleispreventio sekä syyntakeisuusarvioinnissa keskeinen sovitusteoria edellyttävät, että syyntakeisuuden kynnysehtona on moraalinen toimijuus ja sitä kautta moraalinen vastuu. Koska välillisessä yleispreventiossa rangaistus on moite, ja tämä edellyttää myös rikosoikeuden säännöksiltä moraalista sisältöä, on myös johdonmukaista, että moraalinen toimijuuden merkitys rikosoikeudelle nähdään laajana. Moraalisen vastuun käsityksen tulisikin sisältää sekä kyky ymmärtää moraalisten toimintaperusteiden olemassaolo että kyky motivoitua moraaliperusteiden mukaiseen toimintaan. Rikosoikeudellinen vastuu siis edellyttää tässäkin mielessä normatiivista kyvykkyyttä. Koska rikosoikeudellisen vastuun katsotaan Suomessa edellyttävän syvää moraalista ymmärrystä, on myös psykopaatit kliinisesti havaittujen puutteidensa perusteella katsottava ainakin alentuneesti syyntakeisiksi. Toisaalta heidän haastavuutensa rikosoikeudelle auttaa myös rajaamaan, mitä syyntakeisuusarvioinnissa ei tule huomioida. Syyllisyysperiaatteeseen tukeutuvasta syyntakeisuusarvioinnista voidaan erottaa yhteisön etuja korostava vaarallisuusarviointi, jonka kautta voidaan täyttää myös välillisen yleisprevention tehokkuuden edellyttämät preventiiviset tarpeet. Syyntakeisuusarviointiin oikeudenmukaisuuden ja syyllisyysperiaatteen valossa ei tällöin kuulu myöskään henkilön persoonan arviointi. Kielletyn teon tekijän vaarallisuutta mahdollisesti osoittavat piirteet tulisikin arvioida osana yhteisön suojaamiseksi tarkoitettua vaarallisuusarviointia. Toisaalta vastausta siihen, mihin ymmärrys- ja sääntelykyvyn rajat asetetaan ei tämän tutkielman perusteella voida antaa, vaan ohjenuorat pysyvät hyvin arvioinnin sisältöä rajaavalla tasolla. Konkreettinen rajojen määrittäminen onkin näiden rajoitteiden mukainen ja perusteltu kriminaalipoliittinen arviointi. Korkeimman oikeuden oikeuskäytäntö on myös ollut syyntakeisuuden rajojen osalta suppeaa ja se on keskittynyt hyvin poikkeuksellisiin tapauksiin. Oikeustieteen linjan ja perusteluiden selkiyttämisen kannalta myös uusi oikeuskäytäntö olisi tervetullutta.
-
(2021)Syyntakeisuuteen liittyvä kansallinen oikeustutkimus on pääasiassa kohdistunut varsinaiseen mielentilatutkimusmenettelyyn. Tuomioistuin on kuitenkin toimivaltainen ratkaisemaan kysymyksen vastaajan syyntakeisuudesta myös itsenäisesti. Tutkielman keskiössä on selvittää prosessuaalista kysymystä siitä, milloin, miksi ja miten tuomioistuin tekee ratkaisun vastaajan syyntakeisuudesta ilman mielentilatutkimuksen tukea. Erityisesti selvitetään sitä, millaista näyttöä tapauksissa hyödynnetään, ja tarkastellaan, miten tuomioistuin perustelee ratkaisunsa. Tutkielma on laadittu osana valtioneuvoston kanslian koordinoimaa hanketta (VN TEAS -hanke) ”Mielentilatutkimusten väheneminen ja väkivaltarikollisten psykiatrinen hoito”, jonka loppuraportti julkaistiin toukokuussa 2021. Ratkaisukäytäntöä tutkitaan empiirisellä otteella sekä määrällisin että laadullisin keinoin. Määrällisessä osiossa tehdään läpileikkaus käytäntöön selvittämällä syyntakeisuusluokittain näiden tilanteiden yleisyys ja ratkaisuissa hyödynnetyn materiaalin laji ja tyyppi. Laadullisessa osassa päätelmiä syvennetään tapausanalyysin kautta. Tutkimus antaa perusteet päätellä, että itsenäisiä syyntakeisuusratkaisuja tehdään erityisesti alentuneesti syyntakeisten ryhmässä. Rikostyypit ovat lievähköjä. Selvitys osoittaa myös, että sekä syyntakeettomilla että alentuneesti syyntakeisilla on käytännössä aina psykiatrista hoitotaustaa. Suurin osa näistä syyntakeisuusratkaisuista tehdään lääketieteellisen selvityksen tuella. Lisäksi ratkaisuissa viitataan muun muassa mahdolliseen aikaisempaan mielentilatutkimukseen tai syyntakeisuusratkaisun lopputulokseen. Perustelujen laatu on vaihtelevaa. Tuomioistuimen tulisi erikseen kussakin tapauksessa arvioida, osoittaako esitetty selvitys rikoslain (39/1889, RL) 3 luvun 4 §:n mukaista syy-yhteyttä vastaajan teon hetkisen mielentilan ja syytteenalaisen teon välillä, jotta syyntakeisuutta arvioitaisiin tekohetken eikä tuomitsemishetken tietojen perusteella. Tuomiosta on käytävä ilmi riittävän ymmärrettävästi harkintaan vaikuttaneet seikat ja siihen liittynyt näyttö. Tutkielman lopuksi pohditaan syyntakeisuuden arviointia oikeuspoliittisena kysymyksenä. Millaista näyttöä syyntakeisuuden arvioinnilta halutaan edellyttää ja kenen vastuulla sen esittäminen on? Vastaajilla tulisi olla tasapuolinen mahdollisuus saada syyntakeisuutensa ja myös hoidon tarpeensa selvitettäväksi. Kysymys riittävästä näytöstä liittyy laajempaan pulmaan siitä, halutaanko kaikissa syyntakeisuusasteissa vaatia täyttä mielentilatutkimusnäyttöä riittävän selvityksen saamiseksi, vai olisiko perusteltua hyväksyä järjestely, jossa syyntakeisuusarvio voisi perustua vähemmän raskaaseen menettelyyn. Tuomioistuimen kynnys määrätä mielentilatutkimus on korkea, sillä erityisesti lievissä rikoksissa tutkimusta pidetään suhteettoman kuormittavana toimenpiteenä. Tutkielmassa arvioidaan vaihtoehdoiksi esiteltyjä keinoja arvioida syyntakeisuutta. Jos vaihtoehtoisia menetelmiä perustettaisiin, tulisi järjestelyjen ylläpitäminen ja kehittäminen nähdä pysyvänä tarpeena.
Now showing items 1-3 of 3