Browsing by Subject "tahallisuus"

Oikeusministeriön työryhmä on 7.7.2020 julkaistussa seksuaalirikoslainsäädännön kokonaisuudistusta koskevassa muistiossa ehdottanut, että raiskaussäännös muutetaan suostumusperusteiseksi. Suostumusperusteisuus toteutettaisiin säätämällä raiskauksen keskeiseksi tunnusmerkistötekijäksi sukupuoliyhteydessä olemisen sellaisen henkilön kanssa, joka ei osallistu siihen vapaaehtoisesti. Siirtyminen tällaiseen tunnusmerkistöön on merkittävä diskurssimuutos, mikä korostaa seksuaalisen väkivallan luonnetta itsemääräämisoikeuden loukkauksena. Raiskauksen tunnusmerkistön määrittely ei ole pelkästään periaatteellinen keskustelu, vaan tunnusmerkistö määrittelee hyväksyttävän seksuaalisen kanssakäymisen rajat. Tunnusmerkistö myös määrittelee, ketä lainsäädäntö suojelee ja millainen teko katsotaan rikokseksi. Kriminalisoinnin kannalta on olennaista määritellä sillä suojattava oikeushyvä sekä millainen käyttäytyminen rikkoo tuota oikeushyvää. Raiskauksen kohdalla keskeinen oikeushyvä on seksuaalinen itsemääräämisoikeus, joka on yleensä ymmärretty oikeutena määrätä omasta ruumistaan ja seksuaalisesta käyttäytymisestään. Seksuaalisen itsemääräämisoikeuden kannalta on kuitenkin tarpeellista ottaa huomioon myös konteksti, jossa yksilö tekee valintojaan. Tässä tutkielmassa tarkastellaan seksuaalisen itsemääräämisoikeuden ulottuvuutta, miten seksuaalinen itsemääräämisoikeuden voidaan määritellä, miten vapaaehtoisuuden puute raiskauksen tunnusmerkkinä sitä suojaa sekä miten vapaaehtoisuus raiskauksen tunnusmerkkinä jäsentyy seksuaalisen itsemääräämisoikeuden näkökulmasta. Seksuaalisen itsemääräämisoikeuden ja vapaaehtoisuuden rajojen määrittely on olennaista sekä seksuaalirikoksen uhrin että rikoksesta epäillyn kannalta. Suostumusperusteisen raiskaustunnusmerkistön kohdalla on usein tuotu esiin huoli rikoksesta epäillyn oikeusturvasta ja miten arvioida tekijän erehtymistä toisen osapuolen vapaaehtoisuudesta. Tahallisuus raiskaukseen tulee arvioitavaksi olosuhdetahallisuutena, joka rikoslain yleisten oppien uudistuksen yhteydessä jätettiin oikeuskäytännön arvioitavaksi. Nykyisin olosuhdetahallisuuden alarajaksi on oikeuskäytännössä vakiintunut todennäköisyystahallisuus. Ehdotetun raiskauksen uuden tunnusmerkistön kannalta tämä merkitsisi, että tekijän täytyy pitää varsin todennäköisenä, että toinen osapuoli ei osallistu sukupuoliyhteyteen vapaaehtoisesti. Varsin todennäköisenä pitäminen ei kuitenkaan kuvaa luontevasti sitä, miten osapuolet arvioivat seksuaalisen kanssakäymistä. Tutkielma tarkastelee, mikä on voimassaolevan olosuhdetahallisuuden sisältö ja miten se suhteutuu vapaaehtoisuuden puutteeseen raiskauksen tunnusmerkkinä. Lisäksi arvioidaan, miten eri tahallisuusteoriat sopisivat suojaamaan seksuaalista itsemääräämisoikeutta ja onko vapaaehtoisuuteen perustuva raiskaustunnusmerkistö ongelmallinen nykyisen tahallisuusdoktriinin kannalta.

Gränsdragningen mellan uppsåt och oaktsamhet är avgörande för den straffrättsliga bedömningen av gärningar och uppsåtets nedre kan anses vara det viktigaste begreppet inom straffrätten. Trots det råder det en viss oklarhet om hur och var uppsåtets nedre gräns ska dras. I de nordiska länderna har lagstiftaren kommit fram till olika rättsliga lösningar beträffande innehållet av uppsåtets nedre gräns och huruvida det ska definieras i lag eller i rättspraxis och doktrin. I Finland tillämpas ett enkelt sannolikhetuppsåt, i Sverige likgiltighetsuppsåt och i Norge och Danmark en kombination av sannolikhetsuppsåt och ett positivt eventuellt uppsåt. I Finland och Norge definieras uppsåt i lag medan lagstiftaren i Sverige och Danmark har överlåtit uppgiften till rättsvetenskapen och domstolarna. Samtliga gränsdragningsmodeller har utsatts för omfattande kritik. Det har ifrågasatts huruvida en skarp gränsdragningsmodell ens överhuvudtaget är nödvändig. Avhandlingens syfte är att utreda var gränsen mellan uppsåt och oaktsamhet dras i gällande rätt (de lege lata) samt att besvara frågan hur uppsåtets nedre gräns borde definieras (de lege ferenda). Metoden är en kombination av rättsdogmatik och kriminalpolitisk forskning med utgångspunkt i de nordiska uppsåtslärorna. Sannolikhetsuppsåt har sin utgångspunkt i en ren sannolikhetsbedömning, vilket utesluter beaktandet av övriga omständigheter såsom t.ex. gärningspersonens inställning till gärningen. Därför lämpar det sig dåligt till uppsåtsbedömningen vid vissa svåra gränsdragningsfall såsom rysk roulette. Likgiltighetsuppsåtet som avgör uppsåtets nedre gräns i gällande svensk rätt tillåter däremot i bredare omfattning beaktandet av övriga gärningsomständigheter vid uppsåtsbedömningen och erbjuder en mer flexibel lösning utan att äventyra rättssäkerheten förutsatt att det finns tydliga ramar för dess tolkning och tillämpning. Mot bakgrund av en pro et contra -avvägning av de nordiska gränsdragningsmodellerna anser jag att det finns skäl att revidera strafflagens uppsåtsdefinition med utgångspunkt i likgiltighetsuppsåtet. I avhandlingen presenterar jag mitt motiverade förslag på hur legaldefinitionen kunde lyda.

Tutkielmassa selvitetään virkavelvollisuuden rikkomisen rikostunnusmerkistön yhteyttä laiminlyönnin rikosoikeudelliseen käsitteeseen ja laiminlyönnin rangaistavuuteen. Erityisen mielenkiinnon kohteena on laiminlyönnillä aiheutetun virkavelvollisuuden rikkomisteon liittymä laiminlyönnistä mahdollisesti aiheutuneeseen seurausrikokseen eli epävarsinaiseen laiminlyöntirikokseen (RL 3:3.2). Lisäksi tarkastellaan laiminlyöntivastuun kohdentumista etenkin niissä tilanteissa, joissa vastuuasemassa olevia on useita. Rikoslain 3 luvun 3.2 §:n 1-kohdan mukaan erityinen oikeudellinen velvollisuus estää seurauksen syntyminen voi perustua virkaan, toimeen tai asemaan. Lähtökohta on se, että tietyn toimintavelvollisuuden tulee ilmetä laista laillisuusperiaatteen vaatimalla tavalla ja että tuo velvollisuus on sillä tavalla selkeä, että toimintavelvollinen henkilö on tietoinen sen sisällöstä ja velvoittavuudesta. Kun kysymyksessä on laiminlyöty virkatoimi, teon tahallisuus- ja tuottamusvastuuta arvioidaan ensisijaisesti rikoslain 40 luvun mukaisena virkarikosvastuuna ja jos laiminlyödystä virkatoimesta on aiheutunut seurausrikos, tahallisuus- ja tuottamusvastuun arvioiminen laajenee myös tämän rikoksen, eli epävarsinaisen laiminlyöntirikoksen, syyksilukemisarviointiin. Epävarsinaisen laiminlyöntirikoksen syyksilukemisarvioinnissa huomioitavat pääelementit ovat seuraavat: 1) seurausrikos on ollut sellainen, että se on ylipäätään toteutettavissa laiminlyönnin kautta, 2) laiminlyöjällä on ollut erityinen oikeudellinen velvollisuus, siis viran kohdalla täsmällinen virkavelvollisuus, estää seurausrikoksen syntyminen, ja 3) juuri tuosta laiminlyönnistä on aiheutunut kyseinen seurausrikos. Virkavelvollisuuden rikkomisen ja siitä mahdollisesti syntyneen seurausrikoksen eli epävarsinaisen laiminlyöntirikoksen vastuuperusteet arvioidaan hieman toisistaan poikkeavasti: virkavelvollisuuden rikkomisen vastuuperusteeksi riittää lähtökohtaisesti yleistä virkavelvollisuutta määrittävän normin vastainen toiminta tai laiminlyönti, kun taas laiminlyönnin rangaistavuuden ja sellaisen epävarsinaisen laiminlyöntirikoksen, jonka taustalla oleva aktiivisuuteen velvoittava peruste on virka, yleinen virkavelvollisuus ei sellaisenaan yleensä riitä, vaan tuon virkaan perustuvan suojaamis- tai valvontavelvollisuuden tulee olla täsmennetty koskemaan tiettyä henkilöä, henkilöjoukkoa tai määrättyä omaisuutta. Vastuuaseman velvoittavuuden ja laajuuden arvioimisen tärkeys ja yksilöllisyys korostuvat tilanteessa, jossa mahdollisia vastuuasemassa olleita henkilöitä on useita. Tutkielmassa tuodaan esille, että usean toimijan tai laiminlyöjän ja varsinkin jaetun vastuun työtilanteisiin liittyvissä vastuun kohdentamisissa on tapauskohtaisesti mahdollista huomioida luottamusperiaate ja tapahtumankulun hallinnan vaatimus vastuunkohdentamiseen liittyvien normien lisäksi. Laiminlyöjän tahallisuus ja tuottamus tulevat arvioitaviksi epävarsinaisessa laiminlyöntirikoksessa usean eri osatekijän kohdalla. Näistä korostuu erityisesti kaksi seuraavaa: ensinnäkin toiminnan puuttuminen eli itse laiminlyöntiteko voi olla eriasteisesti tahallinen tai vaihtoehtoisesti huolimattomuudesta aiheutettu, ja toiseksi tahallisuus ja tuottamus tulevat arvioitaviksi myös laiminlyönnistä syntyvään seuraukseen nähden. Jos seurausrikos katsotaan aiheutuneeksi tuottamuksesta, mutta ei tahallisuudesta, seurauksen sattumisen todennäköisyys ja sen kautta myös ennakoitavuus nousevat usein merkittävään asemaan huolimattomuutta arvioitaessa. Laiminlyöjän tulee mieltää syntyvä kielletty seuraus laiminlyöntinsä vähintään varsin todennäköiseksi seuraukseksi, jotta teon tahallisuus tahallisena rikoksena täyttyisi. Lisäksi vastuuasemassa olevan tulee tunnistaa ja mieltää olevansa vastuuasemassa vähintään varsin todennäköisesti, jotta tahallisuus täyttyisi tämän olosuhdetunnusmerkistötekijän kohdalla. Jos seurausrikos on myös tuottamuksellisena rangaistava, myös laiminlyönnin kautta aiheutetun seurauksen rikosvastuun perustaksi riittää tuottamus. Rikosoikeustiede ja oikeuskäytäntö ovat määrittäneet vaadittavan syy-yhteyden tasoa velvollisuuden laiminlyönnin ja aiheutuneen seurauksen välillä, ja syy-yhteyskynnyksen täyttymisen osalta voidaan pääsääntönä sanoa, että jos laiminlyöty teko olisi erittäin todennäköisesti estänyt seurauksen syntymisen, ovat laiminlyönti ja seuraus siten syy-yhteydessä toisiinsa, että laiminlyöjä voidaan asettaa vastuuseen seurauksesta. Rikoslain 3:3.2:n tarkoittama laiminlyönnillä aiheuttaminen saattaa vastuuasemassa olevan laiminlyöjän tekijävastuuseen seurausrikoksesta siinäkin tapauksessa, että seurausrikoksen tekee tai aikaansaa toinen henkilö, ja on siten huomionarvoista, että laiminlyönti on siis moitittavampaa menettelyä kuin esimerkiksi avunanto seurausrikokseen. Tähän liittyen tutkielmassa päädytään toteamaan, että rajanveto epävarsinaisen laiminlyöntirikoksen tekijävastuun ja vaihtoehtoisen avunantovastuun välillä ei nykytilanteessa ole aivan perusteltavissa niissä tilanteissa, joissa päärikoksen tekee toinen henkilö kuin laiminlyöjä ja vain päärikoksen tekijällä on niin sanottu teonherruus päärikoksen suhteen. Laiminlyönnin ja teon samanarvoisuusvaatimuksen lisääminen rikoslakiin laiminlyönnin rangaistavuuden edellytykseksi voisi parantaa tällaisten tilateiden arvioimista ja ratkaisujen perustelemista. Rikoslakiin kirjattu vaatimus laiminlyönnin ja teon samanarvoisuudesta suhteessa seurausrikoksen aiheuttamiseen parantaisi myös rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen ja lain antaman perusteen selkeyden näkökulmasta erityisesti niitä käytännön tilanteita, joissa tunnusmerkistövalinta on vaikeaa – lähinnä tahallisen ja tuottamuksellisen tunnusmerkistön välillä – tai joissa seurausrikosten erityisehdot, esimerkiksi rikoksen kvalifioidut tekomuodot, tulevat harkittaviksi ja mahdollisesti myös sovellettaviksi. Samanarvoisuusvaatimuksen lisääminen antaisi lisäksi eräänlaisen lakiin perustuvan velvollisuuden erottaa laiminlyöjän teko seurausrikoksen tekijän eli päätekijän teosta tilanteessa, jossa seurausrikoksen tekee joku muu kuin laiminlyöntiin syyllistynyt, eikä tekijöiden tekoja voida katsoa tunnusmerkistöltään samoiksi tai kvalifioinniltaan samanarvoisiksi. Tämänhetkinen tilanne, jossa rikoslaki ei sisällä nimenomaista mainintaa siitä, että rangaistavan laiminlyönnin tulee olla moitittavuudeltaan samanarvoinen kuin saman seurausrikoksen aiheuttaminen aktiivisella teolla, jättää lainsoveltajalle runsaasti tulkinnanvaraa.